lauantaina, tammikuuta 30, 2010

Mittee sie oot vailla?

Monesti sitä saa parhaimman lopputuloksen, kun ei lähde häsäämään. Niin nytkin.
Mua pyydettiin nimittäin tuossa alkuviikosta tuottamaan konepohjia ja äänisuunnittelua erääseen eilen tapahtuneeseen esitykseen. Kävin kuuntelemassa tovin soittoaan ja lauluaan, että mitä sitä.
Noh tokihan olisin voinut puuttua koneineni orgaaniseen meininkiinsä ja ihan hyväkin siitä olis varmaan tullut, mutta kuitenkin vähän juosten kustun oloista, joten tein tuotannollisen ratkaisun:
Kerroin etteivät he minua tarvitse, vaan hyvän rumpalin. Noh yks suomen asiallisimmista kannuttajista heitti pikatreenit esityspäivän aamuna ja hyvinhän se meni. Pari ihmettelijää jatkoi keikan jälkeen ihmettelyään, kun kerroin kehumansa esityksen olevan hetken tuotos ja noin kerran treenattu.

Tarinan opetus kuuluu, että tuottajan rooli on tarjota asiakkaalle sitä mitä ne tarvitsee, eikä välttämättä sitä mitä ne haluaa.

torstaina, tammikuuta 28, 2010

Metafyysinen leka

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 6.

Jos taloudellisesti menestyneeltä liikemieheltä pyydettäisiin tulkintaa vanhasta sanonnasta, ”Jokainen on oman onnensa seppä”. Esiin tulisi luultavasti teemoja työnteosta, ahkeruudesta, peräänantamattomuudesta, uhrautuvaisuudesta ja vielä kerran ahkeruudesta.Huippu-urheilijan kohdalla pintaan pulpahtaisivat sellaiset sanat kuin harjoittelu, kurinalaisuus, työnteko ja jälleen, ahkeruus.
Harva tuskin tohtisi viitata joutilaisuuteen, völläilyyn, pitkään nukkumiseen tai myöhään kukkumiseen. En tiedä syyttääkkö kotikasvatusta vaiko ympäristöä, mutta minun on hyvin vaikea ymmärtää ihmistä joka omistaa koko elämänsä työnteolle ja omaisuuden kartuttamiselle, jotta eläkkeellä voisi sitten rentoutua rauhassa, jos malttaa. Minä ymmärrän kyllä heitäkin ei siinä mitään, heikäläisiä kuuluu ystäväpiiriinikin, mutta hyvin vaikeaa se on (ja tunne lienee molemminpuolinen).

Pääasiassa lähipiirilläni on kuitenkin sellainen kieroutunut suhde kapitalistiseen elämäntapaan, että ihmisen tulisi pyrkiä tekemään minimimäärä töitä, jolla mahdollistetaan maksimimäärä vapaa aikaa. Eikä siinä vielä kaikki. Työnteon tulisi olla vieläpä mielekästä ja haastavaa! Asiaa ei kumma kyllä tule monesti ajatelleeksi, eivätkä työnantajatkaan moiseen kannusta, mutta heittäkäämme ajatus ilmaan: Mikä olisi riittävä rahallinen korvaus jolla voisi luovuttaa hetken vapaa-aikaani työskennelläkseni jonkun toisen hyväksi? Tai jos käännämme ajatuksen päälaelleen: Minkä verran työn orjuuttama ihminen olisi valmis maksamaan, jotta voisi lukea rauhassa kirjan, viettää koko päivä kalalla. Auttaa ystävää, tai vain istua kahvilassa keskustelemassa kellosta välittämättä. Sitähän voisi vaikka opetella soittamaan kitaraa!

Jotkut ovat sitä mieltä, että moinen hedonismi on hukkaan heitettyä aikaa ja ihmisen tulisi kehittää lakkaamatta itseään. Juuri sellainen on sitä tehokkuusajattelua, joka ei johda kuin pysähtyneisyyteen. Eikä puhe ole nyt laiskuudesta, vaan järkevästä ajankäytöstä. Jos ihmiset saisivat tehdä työnsä kellosta riippumatta, tulisi hommat tehtyä kerralla kunnolla. Jos homma ottaisi valmistuakseen kolme tuntia, niin hyvä. Jos kauemmin, niin vapaa alkaisi sitten myöhemmin, mutta seuraavana aamuna ei kenties olisikaan sitten niin kiire?

Ihmisen on saatava rentoutua ja koota ajatuksiaan rauhassa. Silloin kun ajatus lähtee vapaasti lentoon, on suurimmat mahdollisuudet että se laskeutuu jännän äärelle. Mitäpä luulette esimerkiksi Diogenesille, tuolle tynnyrissä kasvaneelle ajattelijalle käyneen, jos hän olisi ottanut tilaisuudesta vaarin ja ruvennut Aleksanteri Suuren palkolliseksi?

Kun rupeamme takomaan onneamme, niin ottakaamme selvää ainakin seuraavista asioista:

Taommeko käsin vai koneellisesti? Tehdäänkö käyttöesinettä vaiko taidetta? Mitä materiaaleja on käytettävissä? Ja ennenkaikkea: Mitä lopputulokselta odotamme? Ja eikun metafyysinen leka heilumaan. Yrityksen ja erehdyksen kautta ne mestaritkin oppivat, koko ikänsä!

Kotitehtäväksi saatte luvan mennä puun alle makaamaan. Ettekä nouse sieltä, ennen kuin olette löytäneet täydellisen lehden.



Korret

tiistaina, tammikuuta 26, 2010

Semmottis & Stämmöttis

Sitten viimenäkemän olen ryösinyt vaihteeksi flunssassani. Onneksi Mate-tee inkiväärillä höystettynä toimii ja COD MW2 Boxilla on kavereiden kanssa mitä parahinta ajanvietettä. Vaimo tosin on jälkimmäisestä asiasta ihan eri mieltä.
Lisäksi olen tehny hieman musiikkituotantoa laajalla skaalalla, konehommista klasari-osastolle.

Velipoika tekas tällävälin Staalinin Uruille facebook sivut ja ryhmän, johon se myös uppasi koostamansa keikkavideon Viimeisimmältä Oulun keikalta.
Sinneppä ihmettelemään outoa metakkaa.

Nyt tuotan pätkän outoa poppista, jos löydän eräänkin softasynan patchit uusiksi, kun entiset korruptoituivat. Sitten tämä tuottajanplanttu ryhtyy alkaa rupeamaan tuottaan likapyykkejä alakerran pyykkistudioon.
Taukojumppaa

sunnuntaina, tammikuuta 24, 2010

Abstraktiuden absurdiudesta

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 5.

Olettekos koskaan pysähtyneet ajattelemaan tietyöläisiä. He ajavat autoillaan päivästä toiseen työmailleen rakentamaan teitä, jotta heillä olisi varaa pitää autoa, joilla ajaa teitä pitkin tietyömaalle, joka on olemassa, jotta ihmiset pääsisivät töihinsä, koska heillä pitää olla varaa maksaa pankille autostaan kuukausittaista osamaksueräänsä.

Jos tietyöläisiä ajatellessa ei meinaa joko nyrjähtää aivo, tai vaihtoehtoisesti tulla urea housuun maailman mielettömyyden edessä, niin lisätäänpä kierroksia ja suodaan ajatus taide-elämän lieveilmiöille.

Otetaanpa esimerkkitapaukseksi vaikka abstraktin ja surrealistisen taiteen mestari Joan Miro. Hän pyrki luomaan jotain, mitä ei ennen ole ollut olemassa ja mille ei löydy elävästä elämästä vastinetta. Siis jotain mistä ei ole periaatteessa mitään hyötyä kenellekään. Ei ainakaan materialistisessa mielessä. Nättejä tai rujoja taideteoksia vainen, riippuen kenen silmässä kauneus tahi malka milloinkin asustaa. Sittenpä kuvaan astuu pörssikeinottelija. Hän on luonut uransa ostamalla ja myymällä virtuaalisia paperinpalasia, joita säilytetään virtuaalisissa salkuissa. Jollain metatasolla osa näiden niin sanottujen arvopapereiden arvosta on tihkunut numeroiksi hänenkin pankkitililleen. Hän on siis rikas ja on siinä käsityksessä, että hän voi näin ollen ostaa ihan mitä tahansa. Tosin käytännössä ihmisen perustarpeet ovat tyydytettävissä hämmästyttävän huokeasti. Rahalla vaan on sellainen jännä ominaisuus, että se tuppaa polttelemaan taskussa. Rahan toinen jännä ominaisuus on se, että mitä kalliimpaa ostat sitä rikkaammaksi tulet. Tätä kutsutaan sijoittamiseksi ja sen perusolemusta on maallikon ihan yhtä mahdotonta tajuta, kuin hiukkasten nanotason spin -kiemuroita.

Noh, joka tapauksessa tämä multigiljardööri saa roopeankkakerhon saunaillassa valepukuiselta taidekauppiaalta vinkin sijoittaa taiteeseen ja päätyy ostamaan Miron taulun. Ihan sama minkä, kunhan se on kallis ja muutkin gaziljonäärit haluavat saman. Mikä tietenkin tapahtuu automaagisesti; Minkä yksi haluaa, haluaa toinenkin (ja kvanttifysiikkako on muka vaikeatajuista?).

Kaiken tämän seurauksena Miron abstrakti taideteos on muuttunut mega-abstraktiksi arvopaperiksi. Ihme ettei se luhistu kaiken abstraktiutensa alla mustaksi aukoksi ja nielaise arvopaperimarkkinoita sisäänsä. Tai taidemaailmaa... Heeetkinen!



Tunneli

perjantaina, tammikuuta 22, 2010

Does not compute

Vaimo sai uuden työläppärin. Muuten oikein hieno ja komea kapistus, mutta pentele on se semmoinen PC. Siihen oli asennettu pomonsa toimesta officet, sun muut tarvittavat duuniohjelmat, mutta esimerkiksi virusten torjunnasta ei ollut tietoa.
Kone auki ja häh... Ai niin tää pitää panna päälle ja sammuttaa... Noh hetkien päästä kirjaudumme sisään, kolmesti. Jassoo, tässä on joku microsoftin oma tietoturvaohjelma, joka kertoo olevansa päivityksen tarpeessa. Noh päivitetäänpä... ... ... ... Kymenen minutin kuluttua se kertoo ettei päivitysfile tms. toimi. Just. Kas täällä on joku nortoninkin softa, klik auki, paitsi ettei mitään tapahdu. Just. Äh en mä jaksa, ihan sama. Pannaan kone kiinni.
Jaa mitä nyt? "Älä sammuta tietokonetta, asennetaan päivityksiä -74kpl." Aha, no surffataan sen aikaa netissä. Paitsi että ei, kun se päivittää, niin ei ole mahdollista.
... Missä mun mäkki on?
Possible Apple

keskiviikkona, tammikuuta 20, 2010

Terve, ja kiitos kaloista

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 4.

Edellisellä kerralla kerroin kahdesta muusta harrasteestani: pyöräilystä ja valokuvauksesta. Nyt näyttää pahasti siltä, että pääsen kolmanteen rakkaaseen asiaan. Kalastukseen. Tavallaan nämä kaikki kolme täydentävät saumattomasti toisiaan. Pyöräretkellä tulee toisinaan eteen tilanteita, jolloin on paikallaan kaivaa repusta esiin joko kamera tai teleskooppivapa.

Ensinnä on syytä jaotella harrastuneisuus perusosiinsa. Ollaanko sitä menossa: kalalle, kalaan vaiko peräti kalastamaan?

Kalalle livahtaminen on monipuolisuudessaan suurenmoisen kohottava harrasteen muoto. Ensinnäkin se toimii pääasiallisesti mitä mainioimpana tekosyynä totaaliselle mitääntekemättömyydelle. Kuka tahansahan voi mennä ongelle ja poimia lykyllä parit affenet kissalleen, mutta sepä ei olekaan pointti. Suorituksen onnistumisen ratkaisee ensinnäkin se, miten hyvin onnistuu karkaamaan sosiaalisten velvotteiden ulottumattomiin. Sinne mahdollisimman rauhaisaan poukamaan. Sielläpä on hyvä siemailla termoksestaan, katsella luonnon ihmeitä ja vajota puolihuolimattomasti nirvanaan. Itse kalan saanti on toissijaista. Usein jopa häiriötekijä. Todellisen alan harrastajan erottaakin aloittelijasta parhaiten siitä, kuinka hyvin hän osaa olla ottamatta kalaa, tai stressiä.

Kalaan menemisessä on taas astetta enemmän tekemisen makua. Nyt jo vallan valmistellaan ateriaa.

Mietitään suurinpiirtein missä mahtaisi kala luurata. Valitaan välineitäkin vähän siihen malliin, mikä mahdollista saalista mahtaisi tänään miellyttää. Siinä missä kalalle livahdetaan mieluiten yksin, voi nyt ottaa mukaansa jo hyvän luotetun ystävänsäkin. Tämän kanssa tallustellaan pitkin joen penkkaa ottopaikkaa ja fiiliksiä etsiskellen. Välillä otetaan etäisyyttä ja välillä taas yhytetään tupakin tai kaffehetken parissa. Jos kala päättää tulla kuiville, niin hienoa. Jos ei, niin sitten mennään grillin kautta kotiin. Elähtäytyneenä ulkoilusta ja luonnon rauhasta. Todellisen mestarin erottaakin aloittelijasta parhaiten siitä, kuinka passiivisesti hän osaa olla aktiivinen.

Kalastamaan lähteminen sisältää työn käsitteen. Nyt on saatava kalaa. Hinnalla millä hyvänsä!

Jos joku urheilukalastaja (terminä yhtä paradoksaalinen kuin citymaasturi) hoksaisi laskea saamilleen kaloille kilohintaa kalastusvälineisiin upotettujen summien pohjalta, voisi heikompaa hirvittää. Vaan moinen ekonominen haihattelu ei kuulukaan kalastukseen missään määrin. Kyse on elämyksistä. Eihän kukaan mene taidenäyttelyynkään suhteuttamaan teosten lukumäärää lipunhintaan. Kun kesän isoin kuha on ensin väsytetty veneeseen, niin auringonlaskun aikaan mökin terassilla nautitulle kalakeitolle on turha pätevimmänkään taloustieteilijän yrittää laskea hintaa.

En nyt sotke tähän mukaan ammattikalastajia. He ovat aivan liian hyvä ihmislaji sekoitettavaksi harrastelijoiden kotkotuksiin. Mutta uskoisinpa sittenkin useimpien ymmärtävän pointtini. Ja se pointti jaarituksissani on tämä: Älä stressaa! Ota aikaa itsellesi ja keksi tarvittaessa tekosyitä, jotta saat huijattua itsesi täydelliseen tuottamattomuuden tilaan. Monen kevät ja kesä menee toistuvasti piloille tehokkuusajattelun kulkeutuessa työpaikoilta mukaan ihmisen vapaa aikaan.



maanantaina, tammikuuta 18, 2010

Harrastuneisuudesta

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 3.

N
yt kun kevät mitä ilmeisimmin saa, on aika aloittaa uusi harraste, (tai elvyttää vanha, miten vaan kohdallasi sattuu.) Itse olen pikkuhiljaa kerännyt itselleni kolme harrastetta, jotka olen vuosien varrella nivonut yhteen. Kuten kuka tahansa ja mistä tahansa harrastautunut ihminen, olen minäkin innokkaana puhumassa kulloinkin ko. asioista, kiinnostivat ne sitten ketään eli eivät.

Yksi harrasteistani on valokuvaus. Repustani löytyy aina digikamera, joka on sen verran halpa, että sitä raaskii kantaa mukanaan paikassa kuin paikassa. Samalla se on kuitenkin sen verran laadukas, että sillä saa asiallisen kuvan paikassa kuin paikassa. Mutta oikeastaan itse kalusto on toissijaista. Pelkkä valokuvan etsiminen itsessään voi olla seikkailu. Kameran kanssa tulee mentyä kuvan perään mitä ihmeellisimpiin paikkoihin joihin tuskin olisi muuten perusteltua asiaa tai rääpyä, mutta jotka toki kiinnostaisivat ilman kameraakin. Tässä on tullut lähiaikoina kierreltyä niin lepikkoja, sillan alusia, kuin aavetalojakin. Puhumattakaan eräänkin uimahallin autioista katakombeista. Valoon ja kaikkialta löytyviin pieniin yksityiskohtiin tulee kiinnitettyä kameran kanssa huomiota ihan eritavalla. Jopa synkimmistä sadepäivistä löytyy aina jotain kaunista, kun vain jaksaa vähän keskittyä. Ja mikä parasta, näille pienille asioille altistuttuaan, niistä oppii nauttimaan jopa ilman apuvälineitä.

Toinen harrasteeni on pyöräily ja niiden värkkäily. Omistin pitkään ainoana pyöränäni niin sanotun Cityhybridin. Se on vähänkuin pyörien citymaasturi, joka ei ole oikein optimaalinen maanteillä, eikä toisaalta maastossakaan. Urbaanin ympäristön koluamiseen se toisaalta on mitä mainioin peli ja aivan ilman autoilun painolasteja ja kuluja. Moisen pyörän omistamisen hyvänä puolena voidaan todeta että sillä pääsee lujaa, mistä iskee päälle sellainen vauhdin hurma, että pitää päästä aina vain lujempaa. Ja kas kohta sitä on kasvatanut huomaamattaan itselleen valtavan peruskunnon ja vaimon ihailtavaksi pakaralihakset.

Huonona puolena moisessa kiiturissa on taas se, että maisemat vain vilistävät silmissä. Bongaa siinä sitten kuvauksellisia kohteita, kun viidenkympin vauhdissa kaikki aistit ovat keskittyneet siihen, mitä vaaroi ompi eessä. Silläpä rakensinkin itselleni myös ns. cruiserin. Siinä jalat yltävät maahan, ajoasento on nojatuolimainen ja ergonomia kyseenalainen. Sillä ei yksinkertaisesti voi aja lujaa tai kauas kerralaan. Tällä pyörällä vain livutaan paikasta toiseen, maisemista naatiskellen ja keräillen kateellisia katseita kuntopyöräilijöiltä. Niin ja kun itse tekee, niin saa semmoisen kuin haluaa... tai ainakin mitä sattuu tulemaan. Tuunaus, tuo miehinen ilmaus askartelulle, pääsee valloilleen cruiserien maailmassa. Pois kaikki käytännöllisyys (kuten lokasuojat) ja tilalle esimerkiksi aivan liikaa pinnoja vanteisiin. Ai mikä järki? No ei mikään ja hyvä niin!!!

No niin. Kuten alussa jo varoitin: Kun harrastajan päästää vauhtiin ei sitä pysäytä mikään. Paitsi päätoimittaja palstanpituuksineen. Piti vielä kirjoittamani kalastuksesta ja siitä miten nämä kaikki harrasteet nivoutuvat lopulta yhteen, mutta jääköön se ensikertaan.



Sunset2

lauantaina, tammikuuta 16, 2010

Keikan pukkas

Staalinin Urkujen keikka meni helvetin hyvin. Oli aimo lystiä soitella pitkästä aikaa ihmisten edessä, joita oli siunaantunut paikalle oikein mukavasti. Nuclear Nightclub oli sitäpaitsi oikein täydellinen esiintymispaikka. Just mukavan kokoinen, ettei tullut ahdasta, mutta homma pysyi intiiminä. Henkilökunta oli asiallista sakkia ja kamat oikein bueno.
Bonarina auton sai ajettua liuskaa pitkin suoraan kellariin, josta lavalle oli matkaa noin nelisen metriä.

Vedimme siinä sellasen reilun neljänkymmenenminutin biisin ja kansansuosion siivittämänä heitimme hetkenkuluttua saman biisin toistamiseen. tosin tuolla kertaa se oli puolet lyhyempi ja kuulosti ihan eriltä. Mulla oli tarkoitus panna nauhoite keikalta myspaceen, mutten löydäkkään yhtäkkiä hanikkaa mistä lisätään biisejä. Noh äänite tulee sinne, sitten kun onnistuu. Ja itseasiassa valjeni on koostamassa keikasta videotakin.


Joni teki muuten enskuun keikalle maailman hienoimman julisteen. Hitto mikä superkokoonpano meillä on ko. konsertissa. Kaks maailmanluokan puhaltajaa meidän tykistötulen sekaan. Voe mahoton!



Eilen kävin miksaamassa Hulkkosen veljesten pyörittämää Savvy Brothers bandia.
Jätkät soitti erikoiskokoonpanolla. Pasunisti soitti rumpuja, kun rumpali ja trumpetisti eivät päässeet. Siitä huolimatta jätkät veti ihan sairaan tiukan keikan.
Pistäkääs nimi mieleen!

maanantaina, tammikuuta 11, 2010

Urut Radioaktivialassa

Heilahdin viime yönä taas Ouluun. Onneksi hokasin viikolla donata koneelle kasan myytinmurtajia ja dokkareita, niin meni matka suhteellisen kivuttomasti.
Mikä ihmeellisintä, juna oli aikataulussa!

Matkan tarkoitus ja päämäärä on huominen Nuclear Nightclubin keikka, Staalinin Uruilla.
Tänään jo vähän treenattiin osalla miehistöä/naisistoa. Päädyttiin soittamaan bluesia. On se vaan mahti laji sekin. Käsittämätöntä, miten paljon sitä voi tutkiskella ja löytää kolmen soinnun puitteissa ja kuinka pienillä muunnoksilla saa luotua niin monenmoisia fiiliksiä ja tunnelmia. Saas nähdä miten tuo rykäys heijastuu huomenna keikalla.
Oikein sormet syyhyää, kun on niin hyvät fiilikset päästä pitkästä aikaa soitteleen.


Stadissa on ollu muuten ehdottoman kaunista ja lumista, eikäpä Oulukaan jää jälkeen. Silläpä retalehdan kameran kanssa nyt ulos. Täällä kun tuo aurinko laskee jo melkopaljon aiemmin, niin kiirettä pitää.
Neverland

perjantaina, tammikuuta 08, 2010

Kenkä se on mikä kannattaa

Mä olen jurnuttanut vuosiakaudet kesät talvet lenkkareilla, mutta nyt kun koitti ihka oikea lapsuutein talvi, oli huolehtivainen vaimoni sitä mieltä että miehen on saatava kunnon kengät. Hän päätti sitten yksissätuumin, että ostetaan sellaiset vaelluskenkämäiset coretex kapineet, jotka pitävät veden ja kylmyyden ulkona.
Jo ensimmäisessä urheilukaupassa ihmettelin, miten hyvän ja tukevan tuntoiset voivat kengät ollakaan, muttei me niitä ostettu. Vaimo kielsi. Seuraavassa kaupassa samaan hintaan oli vielä paremmat ja keveämmät kengät. Ne me varattiin, mutta jos sittenkin... Oikein eräkauppoihin sitten ja voikkee hurja! Jos noi edelliset kengät huiteli inhimillisen seittemänkympin hujakoilla, niin alan liikkeissä samoista kengistä joutui pulittamaan satasen lisää ja ne olivat siltikin vielä halvimmasta päästä.
Parhaimmillaan kenkä maksoi yli kolmesataa ja nauhat oli korvattu vaijerilla ja kiristyssysteemi oli jokin ihme tatti jota piti pyöritellä... tai jotain. Saa kyllä hippulat vinkua huolella, että joutuu nauhat vaihtamaan vaijereihin. Toisessa eräkaupassa naureskelimme lankuista rakennetulle rampille, jossa voi kokeilla kenkien pitoa. Muuten hyvä, mutta ne lankut oli pinnoitettu santapaperilla.
Aikamme päivittelimme ja naureskelimme kotkotuksille ja kävimme hakemassa sieltä forumista McKinleyn kengät. Ai että on kuulkaa kiva kävellä. Pakkanen ei pure, pito on mahdoton ja sisätiloissa hengittää just niinkuin voisi unelmoida.
On se kumma että tällainen teknouskovainen on jämähtänyt asuteknologiassa kivikaudelle. Vois periaatteessa hommata enemmänkin ns. "taktisia" asuja, mutta helvetti kun niistä on suurin osa ihan saakutin rumia ja tervehenkisiä. Hyi helvetti. Oletteko muka nähneet ikinä tyylikästä pyöräilyasua?

Niin nyt kun on kengät, millä kävellä, niin sitten on myös kävelty.
Tämmönen tuli viimeksi vastaan, kuin kuvassa näkyy. Ei, se ei ole pulunpaskaa, lunta on etelässä kosolti.
Kuvan ottohetkellä manasin taas sitä, miten ihmiset menevät monesti järjestelmäkameran nähdessään ihan pihalle ja lukkoon. Nämäkin tyypit tupsahtivat nurkan takaa kuvaan ja siinä että he arpovat suunnan josta huomaavaisesti poistuvat kohteen ja kamerani välistä meni niin kauan aikaa, että kamera jämähti kylmyydestä vikatilaan. Niin että tästä taidekuvasta tuli sitten tämmönen, tälläkertaa.
Marski

torstaina, tammikuuta 07, 2010

Asennemuokkaus varmistaa onnistuessaan äidinkielen opettajan työn jatkuvuuden myös kouluajan jälkeen

Ei helvetti! Minähän olen ajamassa itseäni nurkkaan. Kun päätin julkaista blogissani vanhoja lehtipakinoitani, sun muita rahaa vastaan kirjoitettuja juttujani, en huomannut, että näihin harrastuksellisiin blogirykäisyihin voipi tulla melkoinen kontrasti. Meinaan vaan, että yhtä pakinaa tulee funtsittua ensin parhaimmilaan parikin päivää, ennen kuin pääsee pukemaan aatoksensa sanoiksi, puhumattakaan oikoluennasta ja aiheen määrittelystä.
Blogimerkinnät taas ryöpsähtävät laatuaan ilmoille hetkessä, sen kummemmin funtsimatta, sensuroimatta saatika jäsentelemättä.
Niin että tehdään tämä asia nyt kerralla selväksi: Jos pakinoistani saa minusta jotenkin nokkelan, tahi näppärän kuvan, on se vain kovan työn tulos. Samoin kun virtuoottinen viulisti tulkitsee kepeästi Paganinia, tai taikuri hävittää Empire sta... Big benin silmiemme edestä, on näkemämme helppous tuhansien ja taas tuhansien työtuntien tulosta.
Mutta vielä riittää sarkaa minullakin. Edelleen on esimerkiksi oppimatta, miten sen mopon saa kunnolla keulimaan.

Piti itseasiassa kirjoittamani siitä, miten ennenvanhaan yleisöosastokirjoituksissa viljeltiin kovasti lausetta: "Mitä ulkomaalaiset ystävänikin ajattelisivat..." Nykyään tuon on näemmä korvannut lause: "Miten selitän tämän lapselleni..." Mutten nyt enää ehdikkään, joten annan teidän kyhätä tämän pohjalta omat ajatusrakennelmanne. Ei kestä kiittää.

Kestit
Kuvassa Isäni ja Äitini. Isäni on mestari keulimaan, äitini taas pitää renkaat tukevasti maassa.

tiistaina, tammikuuta 05, 2010

Oulun pyöräilytola

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 2.

Oulu on yksi tunnetun maailmankaikkeuden parhaimmista pyöräilymestoista. Teitä ja reittejä riittää, mäkiäkään ei ole kuin pari luonnollista ja toiset kaksi keinotekoista. Ilmakehässä riittää happea hengitettäväksi ja lämpötilavaihtelutkin pysyvät lähes järjen rajoissa, mitä ei voi sanoa esimerkiksi Venuksesta. Mikä hienointa, ihmiset suhtautuvat pääasiallisesti myönteisesti kyseistä hyötyliikuntoa kohtaan ja heidät rinnastetaankin oikeutetusti kevyeen liikenteeseen. Näinhän ei ole esimerkiksi Helsingissä, missä autoilijat kiilaavat pyörät jalkakäytäville ja jalankulkijat puolestaan rusikoivat heidät takaisin autojen sekaan. Kas näin meillä olisi periaatteessa pystyssä ikiliikkuja, jos vain joku ylipäätään uskaltaisi siellä vielä pyörän selkään kiivetä.

Yksi ikiaikainen perinne jaksaa silti hämmentää vuodesta toiseen. Paradoksaalisesti pyöräilyä rakastavat Oululaiset vihaavat kaikkien muiden pyöriä, paitsi omiaan. Tämä ilmenee esimerkiksi siten, että viikonlopun jäljiltä tienpenkat ja pusikot ovat täynnänsä pöllittyjä pyöriä, jotka ovat lyhyen luvattoman käyttöönottonsa jälkeen potkittu niin sanotusti. "paskaksi."

Toinen asian todistava ei-niin-ilmeinen seikka on tullut varsinkin urbaania sukellusta harrastavan tuttavani kautta harvinaisen selväksi: Kaikki Oulun sillanaluset, möljänpäät ja mattolaiturien nokat ovat suurten pyöräesiintymien peitossa. Laanaojasta nyt puhumattakaan. (Tässäpä olisikin oiva tutkimuskohde jollekin arkeologin tyngälle: Oulun pyöräsedimenttien vaihtelut vuodesta 1605- tähän päivään.) Onneksemme tällä sukellusta harrastavalla tuttavalla on myös toinen harraste. Pyörien korjaus.

Luonnon kiertokulussa kaikelle on onneksi paikkansa, niin myös tälle ilmiölle. Lukuisten pyöräliikkeiden pitäjien lisäksi tästä asiaintolasta hyötyvät myös muut lajit. Tarjoavathan ruostuvat pyöränraadot oivan ravinteikasta tarttumapintaa myös simpukoille ja muille meren eläville, puhumattakaan siitä miten mainioita kutupaikkoja ne muodostavat kaloille. Mistä pääsemmekin toiseen hienoon harrastukseen, johon Oulussa tarjoutuvat mahtavat puitteet: Kalastukseen. Mutta siitä ehkä lisää ensikerralla.


Pahis

maanantaina, tammikuuta 04, 2010

Täh...

Luulin tämän flunssan jo hellitäneen, vaan eipä. Junamatkalla kotio hiipi orastava päänsärky tuokkoisuuksineen takaisin kuuppaan. Onneksi olin niin keskittynyt päräyttävään kirjaani, että tulin ko. sta tietoiseksi vasta tampereen jälkeen.

Olis puuhaa joo, mutta kun tuo pää ei suostu toimimaan odotetulla tavalla. Sitäpä onkin kostoksi kiva rasittaa Half-Life:Portal pelillä, minkä pikkuveikka löi Oulusta lähteissäin mukaan. On muuten astetta omaperäisempi ongelmanratkeilupeli.

Nonnii, tämän lyhyen pätkän kirjoittamiseen on jumittanut jo sen verta monta aikaa, että paree siirtyä taas johonkin vähemmän tuottavaan toimintaan, kuten finreksinin juontiin.

perjantaina, tammikuuta 01, 2010

Uusi vuosi kujeineen

Laiskuus pakottaa oveluuteen. Silläpä rupeankin julkaisemaan muiden horinoitteni ohella epäsäännöllisen säännöllisesti muanne kirjoittamiani juttuloita, pakinoita ja sen semmoisuuksia. Vanhan kertausta siis luvassa toisille, vaan toisilleppas ei. Pannaan tähän kärkeen lämmittelyhenkisesti yksi pikkunokkela levyarvio:

Laura Bono- s´intitola cosi

Heti kärkeen on tunnustettava, etten kuulune kohderyhmään: En ole keski-ikäinen nainen. En omista valkoisia farkkuja tai bootseja. Euroviisutkin katson lähinnä kämp- mielellä ja kännissä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettenkö voisi arvostella Italiankielistä aikuispoppia.

Kas näin olen siirtänyt savolaisittain vastuun lukijalle.

Jahas. Etukannessa poseeraa lähikuvassa nainen. Lienee kyseessä tämä italian Bono. Katseensa on monitulkintainen. Sisäkantta koristaa lähikuva peukalonsa farkkujen vyölenkkiin pujottamasta artistikädestä, jonka rannetta koristaa nahkainen ”hikinauha” Farkkujen ylin nappi on auki. Rock uskottavuutta haetaan siis varsin samalla tavalla, kuin amerikkalaisdraamasarjassa se naapurin täti , joka on ”rebel” kun sillä on nenäkoru. Rohkeasti kannet auki ja levy soittimeen.

Eka biisi pyörähtää käyntiin kesäisen suflaavalla akkarilla ja eipä aikaakaan kun reipas rokahtava täti tulkitsee italiaksi, jotain selvästikin elämää suurempaa parisuhdehommelia. Välittömästi pamahtaa päälle kamala pitsan himo, vaan ei auta. Töitä on tehtävä. Heti seuraava biisi onkin jo slovari. Oikein tarttuva biisi (tarttuuhan se kuppakin) Olen vain kuullut tämänkin biisin muodossa tai toisessa jo kymmeniä kertoja aiemmin, pilkun jälkeen, yöpitseriassa.

Seuraavaan ralliin tultaessa on pakko panna pykälää hiljemmalle. Tämä lätty on nimittäin masteroitu niin lyttyyn, että Metallicankin jäkillä menis paskat housuun. Tai jos ei paskat, niin korvat, ja jos ei housuun, niin kyykkyyn. Eiks tää biisi tullu jo?.. Eiku tässähän onkin tällanen trendikäs synalooppi taustalla.Vau! Nyt sitä pitsaa. Ei voi midis! Lupaavat tulla puolessa tunnissa. Ehdin siis tutkailla levyn loppuun.

Sisäkansia täyttää pikkulapsen ottamat epätarkat kuvat epämääräisistä yksityiskohdista. Tosi freeshiä hei. Tekstit ovat painettu mustalla tumman ruskealle pohjalle. Ei näy tekstit ei. Eipä tosin niin kamalasti kiinnostakkaan. Missäs se pitsa viipyy?

Tsekkaillaanpas odotellessa mitä netissä kerrotaan tästä artistista, kun ei nuo kannetkaan kauheesti valottaneet: ”Hän on esiintynyt jo Suomen Big Brotherissa, Yleisurheilun MM-avajaisissa ja jopa Tarja Halosen väitetään olevan Bonon musiikin ystävä.”

Jes! Ovikello soi!!!