Abstraktiuden absurdiudesta

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 5.

Olettekos koskaan pysähtyneet ajattelemaan tietyöläisiä. He ajavat autoillaan päivästä toiseen työmailleen rakentamaan teitä, jotta heillä olisi varaa pitää autoa, joilla ajaa teitä pitkin tietyömaalle, joka on olemassa, jotta ihmiset pääsisivät töihinsä, koska heillä pitää olla varaa maksaa pankille autostaan kuukausittaista osamaksueräänsä.

Jos tietyöläisiä ajatellessa ei meinaa joko nyrjähtää aivo, tai vaihtoehtoisesti tulla urea housuun maailman mielettömyyden edessä, niin lisätäänpä kierroksia ja suodaan ajatus taide-elämän lieveilmiöille.

Otetaanpa esimerkkitapaukseksi vaikka abstraktin ja surrealistisen taiteen mestari Joan Miro. Hän pyrki luomaan jotain, mitä ei ennen ole ollut olemassa ja mille ei löydy elävästä elämästä vastinetta. Siis jotain mistä ei ole periaatteessa mitään hyötyä kenellekään. Ei ainakaan materialistisessa mielessä. Nättejä tai rujoja taideteoksia vainen, riippuen kenen silmässä kauneus tahi malka milloinkin asustaa. Sittenpä kuvaan astuu pörssikeinottelija. Hän on luonut uransa ostamalla ja myymällä virtuaalisia paperinpalasia, joita säilytetään virtuaalisissa salkuissa. Jollain metatasolla osa näiden niin sanottujen arvopapereiden arvosta on tihkunut numeroiksi hänenkin pankkitililleen. Hän on siis rikas ja on siinä käsityksessä, että hän voi näin ollen ostaa ihan mitä tahansa. Tosin käytännössä ihmisen perustarpeet ovat tyydytettävissä hämmästyttävän huokeasti. Rahalla vaan on sellainen jännä ominaisuus, että se tuppaa polttelemaan taskussa. Rahan toinen jännä ominaisuus on se, että mitä kalliimpaa ostat sitä rikkaammaksi tulet. Tätä kutsutaan sijoittamiseksi ja sen perusolemusta on maallikon ihan yhtä mahdotonta tajuta, kuin hiukkasten nanotason spin -kiemuroita.

Noh, joka tapauksessa tämä multigiljardööri saa roopeankkakerhon saunaillassa valepukuiselta taidekauppiaalta vinkin sijoittaa taiteeseen ja päätyy ostamaan Miron taulun. Ihan sama minkä, kunhan se on kallis ja muutkin gaziljonäärit haluavat saman. Mikä tietenkin tapahtuu automaagisesti; Minkä yksi haluaa, haluaa toinenkin (ja kvanttifysiikkako on muka vaikeatajuista?).

Kaiken tämän seurauksena Miron abstrakti taideteos on muuttunut mega-abstraktiksi arvopaperiksi. Ihme ettei se luhistu kaiken abstraktiutensa alla mustaksi aukoksi ja nielaise arvopaperimarkkinoita sisäänsä. Tai taidemaailmaa... Heeetkinen!