tiistaina, syyskuuta 20, 2005

Ja kukahan tätäkin blogia muka lukee???

Heräsi kysymys pienessä mielessäni kun taas yllätyin saamistani kommenteista, vain havaitakseni että mikään ei ole niin tunkeileva, kuin viagraspämmäjät. Vituuks ne täälläkin tekee. Mun munani seisoo ihan hyvin!
Itsellenihän minä tätä pääasiassa kirjoitan, jottei totuus unohtuisi ja aika kultaisi liikaa. Mutta olisihan se kiva tietää, että eksyykö tänne paljon turistejakin. (Muitakin kuin kaupparatsastajia.)

Sanokaapa siis mielikseni HEP! tahi muuta älyllistä kommenttia. Tai sitten not. Ihan miltä tuntuu.

Jazz is not dead. Part II.















Dodiih. Niinkuin aiemmin blogissani mainitsinkin, piti käydä Tavastialla pelottelemassa ihmisiä vapaamuotoisen freejazzin/improvisatoorisen musiikin merkeissä. Perhana kuinka vapauttavaa puuhaa moinen (sekoilu) onkaan.
Homman ideahan on siis siinä, ettei soittajatkaan lähtiessä tiedä, mitä tuleman pitää. Mitään nuotteja me ei oltu katsottu tarpeellisiksi väsätä, eihän meillä hyvänen aika, ole biisejäkään mitä nuotintaa. musiikki syntyy siinä hetkessä, missä sitä soitetaan ja musiikin muotokielen määrittää vain valitut muusikot ja heidän instrumenttinsä.



Lehdistötiedote aiheesta kuuluu näin:

Jouni Kesti Staalinin urut projektin tarkoitus on
yhdistää suomalaista iskelmälyriikkaa ja
free-jazzia. Sanoituksissa on priorisoitu "vapaus"
-käsitettä, jota sovitetaan teemallisesti
vallitsevaan free-jazz -maisemaan. Projektin teema
on siis tekstin ja musiikin vuorovaikutus, eikä
perinteinen
vokaalisävellys, vaikka tekstin ohessa esiintyy myös
tunnistettavia melodioita.

Jouni Kesti on maamme aktiivisimpia pitkän linjan
musiikin tekijöitä, joka modernin jazzin ohella on
tehnyt myös muuta vakavaa musiikkia mm. b
aletin
Kansallisoopperalle, viulukonserton John
Storgårdsille, pianokonserton, lyömäsoitinkonserton
jne. Kestin säveltämä ja Umon kanssa esittämä
Umo Sapiens herätti asiantuntijapiireissä laajaa
kiinnostusta. Kestin musiikki tunnetaan myös useista
radioestyksistä Ylen Radio 1:ssä.


Jazzradion toimittaja Jaakko Tahkolahti esiintyy
projektissa taiteilijanimellä "Jaakko Ilkka".
Laajan jazz-sivistyksen omaava Tahkolahti selviytyy
vaativasta tehtävästä juuri kokemuksensa
ja oikean asenteensa turvin. Painotettakoon, ett
ei
tämän projektin tarkoitus ole pilailla, vaan
lähtökohtaisena tavoitteena on musiikillisten
rajojen ylittämisestä syntyvä arvo. Turha rypistely
on kuitenkin jätetty omaan arvoonsa.

Seppo Laine on kuuskytlukulainen lahjomaton
avantgardisti. Alttosaksofonia soittava Laine on
esiintynyt Nalle Puh -bandissa mm. legendaaristen
fonistien Pekka Pöyryn ja Stanley Linrosin kanssa.
Seppo Laineen soittoa voi kuulla Arktinen Hysteria
-levyllä, jota Love-Records esitteli näyttävästi
Kiasmassa ja Helsingin Sanomissa vuonna 2001. Nyt
Laineen soittimet ovat tenorisaksofoni ja

klarinetti.

Staalinin urkuja soittaa 22 -vuotias
kosketinsoittaja Joni Kesti. Oman virtuoosisen
tyylinsä kehittänyt muusikko piti epäkunnioittavasti
esikuvinaan niin Cecil Tayloria kuin Oscar
Petersoniakin. Pianosta ja syntikasta Joni Kesti
loihtii nykymaailman esiin kaikilla näppäimistöihin
liityvillä tekniikoilla.

Staalinin Urut projektissa Bassoa ja sähkösoittimia
soittava Possible Apple on suurelta yleisöltä
tavoittamattomissa pysyttelevä nykymuusikko, jolta
on ilmestynyt pari omaehtoista levyä Botanical Zoo
ja juuri julkaistu German Elektroniks. Possible
Apple on herättänyt huomiota suomalaisen
sähkömusiikin guruna, hienostuneen extroveltilla
ilmaisullaan.














Kalevan juttu keikasta.


Kesää lopettelemassa viikissä




Ystävilläni on kommuuni viikin ampumaradan välittömässä läheisyydessä. Tuo puutalo pihapiireineen onkin ollut kesät, talvet useiden hienojen juhlien näyttämönä.





On ollu juhannuskokkoa toukokuussa, spontaaneita absinttimaistajaisia kesken arjen harmauden puhumattakaan jokatalvisista nakuhiihdon MM. kisoista. Mutta kaikkein hienointa, hauskinta ja sekavinta on aina ollut viikin virallisissa kesänlopettajaisissa. Sinne tulee aina kaikki. Ja siellä esiintyy aina kaikki. Viimevuonna siellä oli mm. Hidria ja tänä vuonna Kometa, Paleface, Ville Leinonen jne. jne. Ja mikäs siellä on veivatessa, kun mestassa on maaliman hienoin lava, jonka poijaat on ihan itte rakentaneet omasta mettästä kaatamistaan koivuista ja yleisö on kollektiivisesti juhlatunnelmissaan. (Tänä vuonna hajupommit oli "se" juttu :D)

Mutta ikäväkyllä kaikki loppuu aikanaan, (vaan konsanaan ei milloinkaan.) ja tuokin keidas keskehköllä helsinkiä tullaan jyräämään matalaksi. Toivottavasti viikin huvitoimikunnan poijaat ehtivät järjestää vielä yhdet nakuhiihtikset, ennen kuin kehityksen moukari jysähtää talon kylkeen. Sillä ilman viikin luxusspuusaunaa ei alasti hiihtämisestä tule vittuakaan!

maanantaina, syyskuuta 05, 2005

Siistiä sisäduunia.

Olenkohan minä tulossa vanhaksi, onko kiintiö tulossa täyteen, vaiko mikäköhän siinä on ettei sitä nykyään jaksa enää innostua keikkailusta ja säätämisestä samaan malliin kuin ennen.
Reissunpäällä kyllä on toisaalta monesti ihan lystiä, varsinkin kun pystyy itse valikoimaan
hyvin pitkälle, millaisten ihmisten kanssa sitä rundaa. Sitten kun vielä pääsee näkemään uusia paikkoja ja maita ja tutustuu uusin ihmisiin ja toisinaan (Ihan liian harvoin tosin) pääsee maistamaan ns. rokkitähden elämää, jolloin kaikki ruuat ja juomat tarjotaan, majoitukset on luksukset, lavat korskeita, taputusta satelee selkään ja kuski käytössä kun sitä tarvitsee, niin mitäs valittamista mulla pitäisi olla?

Noh, esim siitä vois hieman purnata, etten tunne yhtään ainoata... Hetkinen tunnenpas yhden!...
Noh, esim siitä vois hieman purnata, että lähes kaikki keikkailevat äänialalla toimivat yli 40v
ihmiset ovat eronneet ainakin kerran ja alkoholismi tuntuu olevan suuressa huudossa.
Siitäkin voisi napista, että kun sä matkustat ensin viis tuntia bussissa jonnekkin perä-hevonvittulaan keikalle, niin vastassa odottaa ala-arvoinen työympäristö, (lue rekanperä ja alimitoitetut kamat.) työpaikka ruokailu toimii siten, että sulle lyödään kouraan yksi 1. kpl. ruokalippuja, joilla saa makkaraperunoita tahi kasvisvaihtoetona HK-sinistä. Hyvällä tsägällä lavan taakse on järjestetty korillinen lämmintä kaljaa, jonka joku paikallinen orkesteri juo teidän keikkanne aikana.
sekin on maininnan arvoinen pointsi, että kun perjantaina lähdetään töihin puoliltapäivin ja itse suoritus on puoliltaöin, niin nukuttuasi pahimmillaan koulumajoituksessa tahi random sohvalla, sun pitää uhrata vielä puolipäivää kotimatkaan ja monesti olet kuoleman väsynyt vielä seuraavana päivänäkin.
Vielä kun yhtälöön lisätään sellainen fakta, että Suomessa keikkapalkkiot ovat yleensä ihan naurettavan pieniä (ja myöhässä.) niin voitte mahdollisesti ymmärtää, mistä syistä allekirjoittanut päätyi talveksi kanneltalon äänimestariksi.

Kuukausipalkka, sisäduuni, hyvä posse, joustavat työajat ja toimiva tekniikka.
Ou jee!

PS. En minä keikkailusta siltikään luovu. Valikoin vain tarkemmin.

PPS. Onnea myös Mutelle tuottajan duunin johdosta!