Harrastuneisuudesta

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 3.

Nyt kun kevät mitä ilmeisimmin saa, on aika aloittaa uusi harraste, (tai elvyttää vanha, miten vaan kohdallasi sattuu.) Itse olen pikkuhiljaa kerännyt itselleni kolme harrastetta, jotka olen vuosien varrella nivonut yhteen. Kuten kuka tahansa ja mistä tahansa harrastautunut ihminen, olen minäkin innokkaana puhumassa kulloinkin ko. asioista, kiinnostivat ne sitten ketään eli eivät.

Yksi harrasteistani on valokuvaus. Repustani löytyy aina digikamera, joka on sen verran halpa, että sitä raaskii kantaa mukanaan paikassa kuin paikassa. Samalla se on kuitenkin sen verran laadukas, että sillä saa asiallisen kuvan paikassa kuin paikassa. Mutta oikeastaan itse kalusto on toissijaista. Pelkkä valokuvan etsiminen itsessään voi olla seikkailu. Kameran kanssa tulee mentyä kuvan perään mitä ihmeellisimpiin paikkoihin joihin tuskin olisi muuten perusteltua asiaa tai rääpyä, mutta jotka toki kiinnostaisivat ilman kameraakin. Tässä on tullut lähiaikoina kierreltyä niin lepikkoja, sillan alusia, kuin aavetalojakin. Puhumattakaan eräänkin uimahallin autioista katakombeista. Valoon ja kaikkialta löytyviin pieniin yksityiskohtiin tulee kiinnitettyä kameran kanssa huomiota ihan eritavalla. Jopa synkimmistä sadepäivistä löytyy aina jotain kaunista, kun vain jaksaa vähän keskittyä. Ja mikä parasta, näille pienille asioille altistuttuaan, niistä oppii nauttimaan jopa ilman apuvälineitä.

Toinen harrasteeni on pyöräily ja niiden värkkäily. Omistin pitkään ainoana pyöränäni niin sanotun Cityhybridin. Se on vähänkuin pyörien citymaasturi, joka ei ole oikein optimaalinen maanteillä, eikä toisaalta maastossakaan. Urbaanin ympäristön koluamiseen se toisaalta on mitä mainioin peli ja aivan ilman autoilun painolasteja ja kuluja. Moisen pyörän omistamisen hyvänä puolena voidaan todeta että sillä pääsee lujaa, mistä iskee päälle sellainen vauhdin hurma, että pitää päästä aina vain lujempaa. Ja kas kohta sitä on kasvatanut huomaamattaan itselleen valtavan peruskunnon ja vaimon ihailtavaksi pakaralihakset.

Huonona puolena moisessa kiiturissa on taas se, että maisemat vain vilistävät silmissä. Bongaa siinä sitten kuvauksellisia kohteita, kun viidenkympin vauhdissa kaikki aistit ovat keskittyneet siihen, mitä vaaroi ompi eessä. Silläpä rakensinkin itselleni myös ns. cruiserin. Siinä jalat yltävät maahan, ajoasento on nojatuolimainen ja ergonomia kyseenalainen. Sillä ei yksinkertaisesti voi aja lujaa tai kauas kerralaan. Tällä pyörällä vain livutaan paikasta toiseen, maisemista naatiskellen ja keräillen kateellisia katseita kuntopyöräilijöiltä. Niin ja kun itse tekee, niin saa semmoisen kuin haluaa... tai ainakin mitä sattuu tulemaan. Tuunaus, tuo miehinen ilmaus askartelulle, pääsee valloilleen cruiserien maailmassa. Pois kaikki käytännöllisyys (kuten lokasuojat) ja tilalle esimerkiksi aivan liikaa pinnoja vanteisiin. Ai mikä järki? No ei mikään ja hyvä niin!!!

No niin. Kuten alussa jo varoitin: Kun harrastajan päästää vauhtiin ei sitä pysäytä mikään. Paitsi päätoimittaja palstanpituuksineen. Piti vielä kirjoittamani kalastuksesta ja siitä miten nämä kaikki harrasteet nivoutuvat lopulta yhteen, mutta jääköön se ensikertaan.