torstaina, helmikuuta 07, 2019

Pari asiaa koskien masterointitointani:

Masterointipalvelujani harkitsevat kysyvät aika ajoin, olenko painottunut erikoisesti jonkin tyyppiseen musiikkiin tekemisessäni, vai onnistuuko minulta kaikenlainen musiikki?

Vastataan kysymykseen nyt vaikkapa näin:

Olen säveltänyt elektronista ja elektroakustista musiikkia teini-ikäisestä lähtien ja julkaissut sillä saralla useammankin levyn.
Toiminut muunmuassa Helsingin konservatoriolla äänimestarina ja vastannut useammankin klasarilevyn äänitetuotannosta, sooloteoksista oopperaan.
Tehnyt äänisuunnittelua niin tilaan, televisioon kuin radioonkin.
Soittanut bändeissä punkkia, progea, heavya, rokkia, jazzia, nykymusiikkia ja säestänyt nykytanssia etc...
Miksannut ja tuottanut urani aikana aimo läjän musiikkia popista paatokseen, Cleaning Womenista Tehosekottimeen.
Puhumattakaan siitä musiikin koko mahtavasta kirjosta, jota minulla on ollut vuosien saatossa kunnia masteroida.

Katsokaas kun mielestäni masteroijan tärkein työkalu on tämän koko äärimmäisen laajan musiikkikentän ristiinhahmottaminen. Ei voi vain tyytyä siihen, että jokin genre tai tyylisuunta tulisi kuulostaa tietyltä, koska se ei toimi niin. Genrerajat ovat musiikkikriitikkojen ja markkinahenkilöiden keksimiä keinotekoisia lokeroita, joilla kenttää on helpompi hallita. Musiikkia taiteena taas ei yrityksistä huolimatta pystytä koskaan kahlitsemaan.
Siksipä jokaista biisiä ja levykokonaisuutta pitääkin mielestäni lähestyä sen omista lähtökohdista käsin. Toki konteksti ja musiikkihistoria huomioiden.

Minulle maksetaan siitä, että projektin ulkopuolisena henkilönä kuuntelen materiaalin, muodostan siitä oman käsitykseni ja pyrin saamaan sen lopullisen potentiaalin esiin kokonaisuutena;
Minua ei niinkään kiinnosta se luomisprosessin aikana tuotettu floora ja fauna, vaan se niistä muodostuva ekosysteemi.

Toivottavasti tämä avasi edes vähän tekemiseni lähtökohtia.

Ja sitten siihen tämän homman teknisempään puoleen:

Sain vihdoin aikaiseksi tehdä uuden ja kovasti toivotun masterointivideon, jonka tavallaan voi katsoa myös tutoriaalimielessä, kunhan vain pitää mielessä, että jokainen projekti on omanlaisensa ja vaatii aina omat työtapansa ja lähestymisensä.

torstaina, tammikuuta 31, 2019

Te audire non possum...

...musa sapientum fixa est in aure.

Siinä me köllöttelimme vaimon kanssa sohvalla, mukavan kotoisissa tunnelmissa lämppäreitä puputtaen ja brittiläistä sisustusohjelmaa katsellen. Ohjelmasta inspiroituneena minä loihen lausumahan, että olisikohan nuo meidän olkkarimme kaiuttimet kevyemmän näköiset, jos tuon etukankaan uusisi vaikka vaaleammaksi? 
Olin juuri pari viikkoa aikaisemmin entisöinyt eräät vanhemmat aktiivikaiuttimet erinomaisen onnistuneesti, joten tuunauskärpänen pörisee kallon sisällä vielä erityisen ponnekkaasti.
Otin kankaan pois tutkiakseni asiaa lähemmä jolloin vaimo tuumaa: 
"No mutta noinhan ne on hyvän näköiset, jätä ilman vaan!" 

Yllätyin melkolailla koska minustakin ne olisivat näyttäneet hankintapäivästään asti paremmilta ilman, muttei ollut käynyt mielessäkään että hänenkin mielestään tuollainen teknisorientautunut lähestyminen aiheeseen viehättäisi, jossa kaiutinelementtejä ei piilotella kankaan taakse.
















Tarinan opetus no:1. 

Kannattaa kommunikoida, eikä vain olettaa hellasärökomponenttien läsnäoloa.
Hifipalstoilla kestoaiheena on se, että "Akka pisti kukkapurkin kaiuttimen päälle. Lähti muuten kasvi välittömästi hankeen saatanah!!!"
Mitä jos kertoisitte sille "akallenne", että kukkapurkista voi kosteus kondensoitua kaiuttimen pintaan ja pilata pinnan, sekä se ruukku voi mahdollisesti lähteä resonoimaan musiikin tahdissa, (Luultavasti muuten ei, jos kotelosuunnittelu on ollut huolellista) joten olisi suotavaa olla panematta sitä siihen itselle rakkaan harrastusvälineen päälle. Pusipusi! 

No jatkettiin ohjelman katselemista ja kappas vain, tässä brittisarjassahan oli hitto soikoon aika hyvä äänisuunnittelu ja melko hyvät soundit ylipäätään. Voiko tuollaisen super hengittävän suojakankaan poistaminen todellakin avata äänikuvaa noin paljon?!?! Stereokuva oli paljon tarkempi ja erottelevampi, ja alapäähän tuli jotenkin lisää auktoriteettia!

Tarinan opetus no:2.

No ei voi, jos pöntön suunnitteluun on käytetty järkeä. Mutta pienikin esteettinen hyvän olon tuntemus herkistää ja tarkentaa aistit ko. asian äärelle, jolloin sitä löytää asioita, mihin ei aiemmin kiinnittänyt edes huomioita. Mä tiedän tämän asian erittäin hyvin ja painin sen kanssa, sekä käytän sitä hyväkseni työssäni päivittäin. Mutta on silti hauska huomata, kuinka vahva on sen vaikutus, vaikka sen tiedostaa.
Aivo on kyllä ihmeellinen vekotin!

Samalla muuten tajusin myös hivuttautuneeni sohvan nurkasta keskemmäs stereokuvaa, jossa on myös hieman parempi bassovaste, kuin siellä keskiakselin sivussa.

Tätä kognitiivista vinoumaa ei todellakaan passaa aliarvioida. Vahvistusharha lyö helposti päälle, vaikka olisi kuinka skeptinen. Tottakai ne kalliit välipiuhat kuulostaa paremmalta, kuin jotku halvat perusnarut, onhan ne herranen aika paljon hienomman näköisetkin! 

Ja olettekos muuten ikinä huomanneet esimerkiksi sellaista, että kun olette käyttäneet kauniina kesäpäivänä autonne oikein perusteellisessa pesussa ja vahauksessa, niin eiköpä vain se pentele kulje heti jotenkin vähän sulavammin! Varmaan se on aerodynaamisempi tai jotain!

Tarinan opetus no:3.

Pistäkää aivot narikkaan, unohtakaa tekisikö se tai tämä pikkusäätö kuuntelukokemuksesta vielä aavistuksen parempaa vai ei. Ottakaa lasiin lempijuomaanne, himmentäkää valaistusta, sulkekaa puhelimenne ja silmänne ja kuunnelkaa tämä kaikin puolin äärimmäisen hieno levy keskeytyksettä alusta loppuun.

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2018

Puhutaankos DAC:eista jookos?

Ai mistä? No Digital to analog -konverttereista.

Koskapa aina noin vuoden välein pitää edes marginaalisesti kriisiyttää oma tekemisensä, tai no ainakin kyseenalaistaa, niin nyt näemmä oli vuorossa käpistellä studioni DAC-osastoa.
Siis se on se hyvin kriittinen kapine, siinä tietokoneen ja vahvistimen välissä, joka muuttaa sen digitaalisen bittivirran analogiseen muotoon. Jos se ei tuota puhdasta ja vääristämätöntä signaalia, niin ei voi luottaa ihminen kuulemaansa.
Tuossa noin vuosi sitten uusin laitteistoani isolla kädellä ja päivitin mm. vanhan Mark Of The Unicorn (Alan siistein nimi muuten), sotaratsuni SPL:n Crimsoniin, joka teki kaiken mitä halusin, loistavin speksein ja joka pystyy vielä ohittamaan Applen oman Core Audio ajurin ja pukkaa ulos bitin tarkkaa dataa. (Soundiero näiden kahden toistotavan välillä on pieni, mutta olemassa). Sitäpaitsi mulla on ollut loistavia kokemuksia ko. lafkasta. Sieltä kun kysyy tuesta esim. jotain teknistä detaljia, niin niitten pääinsinööri hukuttaa sut tietoon, eikä joku PR. ihminen latele latteuksia.

No tämä SPL:ni on, kuten sanottu erinomaisen kuuloinen ja äärimmäisen näppärätoimintoinen DAC/ADC ja siitä löytyy vieläpä mikrofonisisäänmenotkin, eli pystyn tekemään mittauksia, sekä äänittelemään mm. vokallisuoritteita suoraan pajallani tarvittaessa, ilman että täytyy mikkiesivahvistinta panna pakolla tulille. Mutta ei näitä missään masterointipajoilla pyöri. Ei vaikka suoritusarvot ovat ihan masterointiluokkaa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan? No mun kirjoissani se tarkoittaa sellaista taajuustoistoa, dynamiikkaa ja häiriöetäisyyttä, ettei ne käytännössä kuulu missään tilanteissa. Mun esimerkiksi pitää välillä nostaa volaa kuuntelussa todella roimasti, hioessani esim. loppuhäivytyksen häntiä ja silloin pitää kuulla vain se äänitteen signaali, eikä siinä saa tulla laitteen pohjakohina tms. häiriöt sotkemaan asioita.
Mutta taas kerran, ei näitä muitten masteroijien pajoilla juurikaan näe.

No mitä siellä sitten näkyy? Siellä näkyy sellaisia merkkejä kuten: Antelope Audio, Mytek, Lynx, Lavry etc... ja keskimääräiset hinnat pyörivät siellä 2-5 tuhannen euron hujakoilla.

Sehän sitten rupes kiinnostelemaan, että miten nämä nimenomaan masterointistudioille suunnatut DAC:it ihan oikeasti erottuvat noista tollasista ihan hyvistä DAC:eista?
Kas kun lukee esimerkiksi Masteroijien maagisia ja supersalaisia ryhmiä sekä palstoja, niin silloin kun mennään keskusteluissa juurikin konverttereihin ja kelloihin, niin puhe menee yhtäkkiä semmoiseksi, ettei enää tiedä onko ammatti vai hififoorumilla? Toisessa laitteessa on enemmän musikaalisuutta, yhdessä läsnäolevuutta ja kolmannessa draivia. Kunnes toisen mielestä taas noi "atribuutit" meneekin ihan päin vastoin.
Juuri äskettäin ihmettelin yhdellä palstalla käytyä keskustelua laitteiden kelloista ja niitten aiheuttamista jittereistä ja oli pakko kommentoida, että mun 99 dollarin DAC, joka on kiinni olkkarin televisiossani, tuottaa jitteriä -120dB:n tasolla. Niin että mitä ne oikein ovat kuulevinaan? Ja tämä oli ihan vilpitön kysymys. Luulisi alan ammattilaisten pystyvän heittämään dataa tiskiin.
Mutta masteroijatkin muodostuvat ihan samanlaisista ihmisistä, kuin kaikki muutkin. Yhdet kyttäävät raakaa dataa ja speksejä. Toiset vetävät fiiliksellä ja subjektiivisella kokemuksellaan. Kolmansia ei kiinnosta pätkääkään, kunhan homma toimii. Itse painottunen jonnekin ekan ja kolmannen ihmistyypin väliin. Tsekkaan ensin että parametrit on kunnossa ja kuuntelen loput, muistaen kuitenkin että mikään ei ole erehtyväisempi, kuin subjektiivinen ihminen. Ja tämä koskee luonnollisesti näitä työkaluja. Sitten kun varsinaisesti miksataan ja masteroidaan, niin homma menee taiteen puolelle, jossa määrää enemmän se fiilis ja tekniikka on vain mahdollistaja.
IMG_9550

Asiaan

Ensin sain käsiini kolmen arvoDACin läpi ajettua musiikkia. Kaikki oli tallennettu saman ADC:in lävitte ja levelmätsätty. Eli ihan validi järjestely hahmottaa suurin piirtein, että mistä on kyse.
HOFA blindtestin lävitse kun näitä eroja sitten kuunteli, niin olihan niitä kyllä. Todella pieniä ne olivat mutta havaittavissa. Yhdessä oli ihan inasen laajempi stereokuva, mutta toisessa soundi taas tuli vähän tukevammin esille. Kolmas taas oli jotain siltä väliltä. Mutta selvää oli vain se, että erot olivat ihan he-le-ve-tin minimaalisia ja ne nimenomaan olivat eroja. Se että mikä on sitten paras, on taas täysin subjektiivista.

Entäs sitten jos vertaa tätä SPL:n alle tonnin laitetta johonkin "oikeaan" masterointi DAC:iin? Universumi kuuli ajatukseni ja manifestoitui Msonicin Palomäen muodossa, joka sattui kysymään josko haluaisin ottaa studiolleni Lynx Hilon testiin?
Paketti saapui parissa päivässä ja panin heti Lynxin tulille ja erothan oli pienet, mutta selkeät:
Lynx artikuloi selvemmin ja stereoerotus oli paljon tarkempi.

Hahaa, mutta kettua ei koijatakaan näin helposti. Muistin kyllä piuhasulkeisistani oppimani läksyn: Uusi ja hienompi kuulostaa aina paremmalta. Sellainen on ihmismieli.
Päädyin äänittämään molempien laitteiden ulostulot, jotta voin taas Hofan avustamana vertailla näitä kahta täysin saumattomasti ja sokkona. Ja kas, sinne hävisivät suurin osa eroista.
Enää en pystynyt havaitsemaan kuin inasen leveämmän stereokuvan Lynxissä. Toisaalta SPL puolestaan jäsensi äänikuvan keskiasiat hivenen paremmin. Mutta taas puhutaan äärimmäisen pienistä eroista, joita ei monilla äänitteillä kuullut ollenkaan. Ja kyllä, toistin kuuntelutestitkin sitten molemmilla laitteilla. Tulokset pysyivät samanlaisina.

Mutta se mikä Lynxissä vakuutti, oli sen käyttöliittymä. En edes aukaissut manuaalia koko aikana. Hyvin reagoiva ja selkeä kosketusnäyttö ja vehkeessä on ominaisuuksia todella monipuolisesti. Volumesäätö on pirun tarkka ja porastettu. Ja liitännät kattavat kyllä joka tarpeet.
Niin ja koska tämä ei ole räkkivehjes, kuten suurin osa kilpailijoistaan, tää toimii myös ns. hifikäytössä kotosalla. Jos olisin ns. "markkinoilla" niin tää vois kyllä löytää luotani uuden kodin.

Ja tää ei sitten ollut mikään markkinapuhe. Korkeintaan voisin yrittää pummata pientä alennusta vehkeestä, jos ostohousut tarvitsis prässäystä. Mutta en edelleenkään tee markkinointia kenellekkään. Saa toki ehdottaa yhteistöitä ja arvioita, mutta niistä tulee väistämättä armottoman rehellisiä, niin hyvässä, kuin pahassakin.
IMG_9597
Kyllä näytön saa myös VU tilaan, kuten myös FFT etc...

Avasin keskustelun aiheesta myös eräällä varsin asiallisella hifipalstallakin ja kerroin kokemuksistani, jossa homma meni kuitenkin ei-niin-yllättävästi parin ihmisen osalta nopeasti siihen, ettei 2000-5000€ hintaluokassa voi vielä puhua high endistä. Että nämä ovat kyllä varmasti ihan hyviä, mutta eivät lähelläkään parhaimpia. Siinä sitten aikansa venyttelivät muniaan, mutta se keskustelu tyrehtyi aika nopeasti, kun loihin sinne seuraavaa:

"Nyt kun täällä muutama on sitä mieltä, että esim. toi Lynx edustaa vain ihan kohtalaisen hyvää hifiä, mutta kunnon tuotteet löytyy vasta sieltä öbaut 8-10Kiloeuron huiteilta, niin ehdottaisin seuraavaa: Järkätään ABX-sokkotesti, jossa vertaillaan sun highend DAC:ia vaikka tähän Lynxiin, tai vaikka tohon SPL:n, alta tonnin Crimsoniin. Jos saat tulokseksi vaikka edes 8/10 oikein, niin sä saat mun toimittaman laitteen itelles ja mä saan muussa tapauksessa pitää sun kapineesi."

Ihan mielenkiinnosta kahlasin netistä vähän speksejä ja mittauksia, että selviäis mistä puhutaan kun high endistit puhuvat niistä oikeasti hyvistä laitteista. No siitä huolimatta, että high-end valmistajat kertoilevat mieluummin ummet ja lammet esim. kotelomateriaaleistaan, mutta suoritusarvoista ne ei ikinä puhu millään mitattavalla suureella, löysin kuitenkin kolmannen osapuolen mittaustulokset laajasti hehkutetun 17 000€ (Kyllä. Seitsemäntoistatuhatta euroa!!!) DAC:in suorituskyvystä ja ne speksit olivat ihan käsittämättömän kauheita. Mun iphone SE pesee sen äänenlaadussa kevyesti. Siis oikeasti se iphonen kuulokeadapterin sisältämä minimaalisen pieni DAC, pesi tämän hifikikottimen arvot vähintään tuplasti!
Muutenkin se on hämmästyttävän hyvä pikku vekotin. Se joka väittää, ettei iphone voi olla mitään hifiä, ei selvästikään ole tietoinen oikein mistään digitekniikan realiteeteistä. Se on yllättävän pätevä pikku laite 8€ dongeliksi. Lopeensa kun D/A konversio ei ole nykyään kovinkaan kummoinen taikatemppu nykypäivänä.
--------------------------------------

Aiheesta toiseen...
IMG_9598
Viimevuoden salirundilla striimasin ihan vaan kännykällä pari Karavaanin keikkaa nettiin ja niitähän kerääntyi seuraamaan hämmästyttävän paljon kansaa. Se oli sellainen koeluonteinen pläjäys, että kiinnostaisko tämmöinen lisäpalvelu faneja ylipäätään? Iphonessa on nettikäyttöön ihan kohtalainen kamera, mutta sen äänenlaatuhan on melko kamala. Siitä se idea sitten lähti, että miten saisin vaikka tuon mun kannettavan Zoom H4n nauhurin soundin suoraan siihen striimiin? No en oikein löytänyt googlellakaan mitään asiallista audiointerfacea mobiililaitteille, jotka olis pystyneet stereolaatuun.
Kunnes minuun iski äskettäin oivallus: Voisko sitä Zoomia käyttää ihan itsessään audiointerfacena?
Ja vastaus oli kyllä ja ei. Lightning adapterin kun kytkee Zoomiin ja valitsee sen valikosta USB:n alta, että toimipa interfacena, niin IOS laite herjaa, että ei riitä virta moiselle lisälaitteelle. Ei vaikka se H4 olis muuntajan päässä. On bitti siinä kohtaa nyrjällään.
No mutta ei muuta kuin mietintämyssy päähän ja voilá! Ostin markalla aktiivisen USB2 hubin ja löin sen vehkeitten väliin ja johan riittää virtaa joka suuntaan. Nyt voi striimata hifisoundilla, joko zoomin omilla, mainioilla mikeillä, tai sitten ottaa suoraan linjasoundia tiskistä. Konstit ovat moniaiset.



perjantaina, marraskuuta 02, 2018

Tarina Lidlin "hifi"kuulokkeiden takana.

Mun on jo jonkin aikaa pitänyt kirjoittaa tapauksesta Lidlin Sivercrest kuulokkeet, joista kuulemma koko suomalainen audiomaailma on ihan pähkinöissään.


Koska olen yksi osasyyllinen tähän hypetykseen, on mun mielestäni paikallaan, että vähän avaan tätä asiaa, että miten se oikeasti meni ja mistä tässä asiassa oikein on ylipäätään kyse. Semminkin kun tää asia tuntuu ihan jatkuvasti nousevan uudelleen haudastaan, just kun luuli sen jo kuopatun.

Jotain öbaut parisen vuotta sitten Toteemieläimeni ja suuresti arvostamani äänittäjä ja miksaaja Super Hessu Savolainen, teki facebook päivityksen jossa muistaakseni unohti mobiiliäänityksissä luurit himaan ja kävi hätäpäissään ostamassa lidlistä jotku muutaman euron kuulokkeet. Jotenkin näin.
No satuin samalla viikolla asioimaan ko. ketjun liikkeessä ja mielenkiinnosta nappasin moiset kapineet testiin ja annahan olla, nehän todellakin olivat yllättävän hyvät ja tasapainoiset kuulokkeet. Ei ihan kauheeta bassoboostia, miellyttävä keskialue ja varsin rasittamaton diskantti. Mutta kuten kaikessa, tässäkin pitää suhteuttaa se tosiasia, että nyt puhutaan siis kahdeksan euron kuulokkeista. Ne olivat siis yllättävän hyvä kah-dek-san euron kuulokkeiksi.

Mainitsin sitten asiasta facebookissa, josta muutama kollega ja kaveri innostuivat sen verran, että kohta ko. luurit oli haalittu lidleistä kautta maan.
Ai miksikö studiotyöläiset joilla on huippustudioissaan jo ennestään huippulaadukkaita laittehia innostuivat niistä niin valtavasti, että kaikkien piti niitä saada ja kanssa määrissä?
No siitä yksinkertaisesta syystä, että äänitystilanteessa tarvitaan välillä yllättävänkin isoja määriä moisia kapineita, jos äänitettäväksi tulee vaikka iso jousiorkesteri, tai kuoro tms.
Lisäksi soittohommissa iskee päälle välillä semmoinen amatöörimäinen innostus, niin siinä tiimellyksessä luurejakin paskottuu ja hajoilee aika taajaan, joten hyllyssä on hyvä olla säällisiä varaluureja, jotta päästään maaliin.
Jos vain joku olisi viitsinyt lukea sen alkuperäisen Hesarin jutun ajatuksella, niin Karmila mm. kertoi kyllä asian oikean laidan. Mutta sehän on tylsää nippelitietoa se semmoinen karu totuus.

15780946_1569313049756965_5521523159916160020_n
Kuvan kuulokkeet eivät liity tapaukseen. Nämä Audezet maksavat yli tonnin ja ovat joka euron väärti!

No siitähän ilo irtosi. Joku hesarin toimittaja oli ilmeisesti lukenut jonkun ääni-immeisen feseseinää ja toimitteli asiasta sitten lehtijutun. Tämä poiki lisää lehtijuttuja ja blogitekstejä ja keskustelupalstat kävivät kuumina. Jopa Finnwatch selvitti luurien eettistä puolta! Kohtahan meillä olikin kontekstiinsa nähden melkoinen klimppisoppa kasassa.

Muunmuassa erään hifi foorumin valopäät tulivat päätelmissään siihen lopputulemaan, että tämä selittää hyvin sen, miksi suomessa tuotetaan ja miksataan niin paskankuuloista musaa: Sitä tekevät puukorvat halvoilla lidlin rimpuloilla.

Tämän jälkeen homma lähti luonnollisesti elämään ihan omaa elämäänsä ja nykyään heti kun lidliin ilmestyy mitä tahansa luureja, niin ihmiset sitten innoissaan hamstraavat näitä ihmeluureja ihan huoletta.
Mä olen harrasteneisuuttani ostanut tai saanut lahjaksi testiin varmaan viis tai kuus eri lidlin silvercrest mallia ja yksi yhteinen piirre niillä on ollut: Ne kaikki mallit kuulostavat keskenään ihan eriltä!
Se eka, josta kaikki lähti liikkeelle oli kaikkein säällisin. Loput ovat vaihdelleet yllättävän hyvästä ihan kauheisiin.
Ja jos edes hetkeksi pysähtyisi funtsimaan asiaa, niin mitä muuta voisi edes odottaa?
Yhden kiinalaisen halppismerkin alla tuotetaan bulkkina mahd. halvoilla komponenteilla mahd. kivan näköisiä kuulokkeita liukuhihnalta. Sellaisella hajonnalla on ihan tilastollisestikin ajateltuna välillä osuttava maaliin edes kerran, vaikkei edes ihmeemmin yritetä.

Nyt pienen pieni vetoomus rakkaat hyvästä kuuloketoistosta kiinnostuneet ystäväiseni:
Lakatkaa hamstraamasta halpaa kiinapaskaa. Maailma hukkuu siihen muutenkin.
Sijoittakaa sen sijaan hieman enemmän hyviksi havattuihin kuulokkeisiin, jotka kuulostavat oikeasti hyvältä ja kestävät huomattavan paljon paremmin aikaa ja kulutusta. Ja ovat mahdollisesti vielä korjattavissakin jos ja kun hajoavat. (Piuha, se on aina se piuha.)
Gradosmod
Kerron teille nyt omat suositukseni kohtalaisen edullisista ja oikeasti hyväsoundisista kuulokkeista, jotka eivät riko pankkia: 

Avoimista kuulokkeista voin lämpimästi suositella näitä:

-Sennheiser PX100II. Nimenomaan tämä malli. Ei valmisteta enää, mutta nettikaupoissa näitä vielä liikkuu. Neljällä kympillä pikku kuulokkeista todella iso ja luonnollinen ääni. Koss portaprot tulee sitten heti näitten perässä.

-Grado SR60. Nämä on sitä ihka oikeaa hifiä. Satasella saa etsiä parempia. Liikkuu myös hyvin käytettyinä. Näistä kuluu ensimmäisenä korvatyynyt, joita saa pikkurahalla hifiliikkeistä. Piuha menee ajan kanssa kierteelle, jos siitä ei pidä huolta. Pidä huolta siitä piuhasta!

-Hifiman HE400i. Alle kolmen sadan hypätään jo raskaamman hifin varpaille ja lujaa. Nämä maksoivat vielä vuosi sitten kuutisen sataa, mutta uusien mallien myötä, hinnat tippuivat radikaalisti. Soundi pysyi samana.

Myös Sennheiser HD600/650 kuulokkeet ovat ansainneet legendaarisen asemansa.

Suljetuista kuulokkeista taas nämä vakuuttavat:

Sennheiser HD210. Halvat muta tasapainoiset luurit. Alta kolmen kympin luureiksi erinomaiset.

Sony MDR 7506. Alta satasella studioklassikot. Viimeisin kommentti nuorelta aloittelevalta miksaajalta, jolle näitä suosittelin oli: Onpa ohuen kuuloiset. Eihän näissä ole bassoa!
Ei olekaan jos olet tottunut beatseihin ja scullcandyihin. Nämä ovat nimittäin hyvin neutraalit, myös bassojen osalta. Tylsät mutta tarkat.

150-300€ osastolla kolmet hyviksi havaitut ovat Audio-technican ATH M50X,  Focal Spirit Pro, NAD viso HP50.
Myös mm. Beyerdynamicilla on loistavan kuuloisia malleja.

In ear/nappikuulokkeistahan mä kirjoittelinkin jo aiemmin.

Ostakaa enemmän hyvää ja kestävää, niin maailma ja korvanne pelastuvat!



keskiviikkona, lokakuuta 31, 2018

Mastered for itunes lätkän pukkasi.

Jos menette tuonne studioni kotisivuille, osoitteeseen kesthouse.com ja skrollaatte ihan alalaitaan asti, niin näette vasemmalla puolella uuden bannerin, jossa lukee "Mastered for itunes".

Mitäkös merkitystä sillä sitten on ja mihin se ylipäätään vaikuttaa?

No ensinnäkin masterointipalveluni on nykyään tätäen MFiT sertifioitu lafka, eli voin toimittaa ko. standardien mukaan masteroidut biisit suoraan applen striimaus ja kauppapalveluihin.

Ja mitäkö se käytännössä sitten tarkoittaa? 

Paljonkin. Apple kiinnittää kaikista nettipalveluista eniten huomiota pakkaamansa äänen laatuun. Siksipä heille ei voi myöskään ihan kuka tahansa lähettää näitä masterfaileja.
He tarjoavat työkalut joilla monitoroidaan audiota ja nähdään, miten se käyttäytyy pakkausalgoritmien prosesseissa.
Eli sen lisäksi, että kiinnitetään asianmukaista huomiota biisien resoluutioon ja bittisyvyyteen, pystytään selkeästi välttämään myös mm. liian kuuman signaalin aiheuttamia klippauksia ja muita ei toivottuja sivuvaikutuksia, sekä voidaan reaaliajassa myös tarkastella luotettavasti, mitä yleiselle äänenlaadulle ja äänikuvalle tapahtuu itse pakkausprosesseissa ja masteroida sitä vasten.
Toisin sanoen otetaan kaikki irti tästäkin formaatista.
Tämä siis yksinkertaistettuna. Jos kaipaat syvempää tietämystä aiheesta,
niin tässä mainio linkki aiheeseen.



Tästä on suuri hyöty myös kaikissa muissa häviöllisiä pakkausalgoritmeja hyödyntävissä nettipalveluissa Soundcloudista Spotifyhyn yms;
Jos masterit tehdään alan tiukimpien standardien mukaan, siitä hyötyvät ihan kaikki.

Kesthouse 2018

tiistaina, lokakuuta 02, 2018

Vinyyliformaatista ja ominaisuuksistaan

Ajattelin vihdoin kirjoittaa aiheesta, josta olen halunnut periaatteessa kertoilla jo pitkän aikaa, mutta aihe on niin pirun laaja ja monimutkainen, että sitä jotenkin automaattisesti välttelee ja pesee vaikka mieluummin pyykkiä.
Mutta koska se on ollut varsinkin masterointityössäni lähiaikoina sen verran framilla, niin pakkohan se on tarttua härkää sarvista ja käydä aiheen kimppuun.

Homman nimi on tietenkin vinyylisoittimet ja vinyyli ylipäätään formaattina.
Sen ympärillä pyörii niin paljon myyttejä, epäselvyyksiä ja ylipäätään monenmoista tunnelatausta, että faktat meinaavat kadota kohinan sekaan, tai sitten niitä ei edes tule ajatelleeksi.
Moni vanhemman polven hifisti on vakaasti sitä mieltä, että vinyyli on analogisena tallennemuotona aivan ylivertainen formaatti, toistaa ja tallentaa musiikkia.
Nuoremmat taas eivät edes tajua, että mistä ne vanhukset oikein keuhkoaa.
Vinyyli1


Lähdetäänpä liikkeelle vinyylin hyvistä puolista: 

Vinyylin suurin ansio on mielestäni fyysisyys. On jotain mitä konkreettisesti plärätä. Ja onhan levyn kansitaidetta nyt todella hieno tutkia, kun ne ovat fyysisesti isossa koossa siinä silmien edessä.
Ja vaikka eletään aikaa, jolloin kaikki tieto on parin klikkauksen päässä, niin nykyalbumien tekijäinfoja on netistä ihan valtavan haastavaa löytää, mikä on jotenkin ihan käsittämätöntä. Monilla älppäreillä ne ihan vallan lukee siellä takakannessa.

Hyviksi puoliksi on luettavissa myös sen tietynlainen hankaluus, joka melkeinpä vaatii sen, että kun levyn on pannut soimaan, niin se myös kuunnellaan alusta loppuun, välillä puolta vaihtaen. Eli kuullaan kokonaisuus siten kuten sen artisti oli suuressa viisaudessaan tarkoittanut.

Mitä äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa kovin lujaa. Eli vinyylimastereiden tulee olla huomattavasti dynaamisempia, kuin digitiedostojen. Muuten neula ei vaan pysty toistamaan sitä informaatiota, vaan rupeaa räkimään. Ja tuottaapa vastaavia ongelmia kaivertimellekin.
Lisäksi vinyyli pyöristää varsinkin diskanttipään transientteja ja luo miellyttäviä särökomponentteja, jolloin musiikki kuulostaa monesti lämpimämmältä ja orgaanisemmalta.

Ja ovathan vinyylisoittimet itsessäänkin usein todella esteettisiä kapineita. Siinä on hirvittävän paljon fiilistä, kun sellaista jykevää, mutta haurasta laitetta varoen operoi. Ja jos tykkää oikein hifistellä ja säätää laitteitaan, niin mikään muu hifitoistin ei ihan oikeasti anna niin laajoja puitteita vääntää soundia mieleisekseen, kuin vinyylisoitinten maailma.

Grado

No entä sitten ne negatiiviset puolet?:

No nehän ovat pitkälti juuri ne samojen hyveiden kääntöpuolet. Eli se fyysinen iso koko vie luonnollisesti paljon tilaa. Ja vinyyli materiaalina on kovin haurasta, eli se naarmuuntuu ja kuluu kovin helposti ja sitten räpsyy ja rätisee. Ja jösses miten se kerää itseensä staattista varausta, joka vetää tietysti puoleensa pölyä, mikä sitten kivasti ritisee. Eli koko ajan saa olla harjaamassa, pyyhkimässä ja pesemässä.

Biisejä on vaivalloista skipata ja muutenkin operointi vaatii kärsivällisyyttä, eikä passaa hötkyillä.

Kohtalaisen hyvät soittimet ovat melko hintavia, lähtien neljän sadan hujakoilta ja säälliset äänirasiat maksavat aina vähintään viitisenkymppiä... vähintään.

Ja mitä siihen äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa ihan kamalan lujaa, ilman että äänenlaatu siitä kärsii. Mutta ei nyt arvoteta sitä, onko se hyvä vai paha ominaisuus, vaan pidetään se neutraalina faktana, niin mitäs muuta?

No biisin vaiheistukseen pitää kiinnittää ensinnäkin huomiota, varsinkin bassopuolella. Muuten uran liikepoikkeama heittää neulan radaltaan, eli ei kovin syvää stereobassoa mielellään.
Ja toisaalta diskantin kanssa saa olla kanssa todella tarkkana, että kuinka ja mitä vinyylille ajaa. Muuten yläpää menee helposti muhjuksi ja varsinkin nopeammat ja voimakkaammat transientit, kuten vaikka S-äänteet räkivät todella ikävästi.
Vinyylin dynaaminen alue on 60-80dB:n luokkaa, riippuen mm. siitä, kuinka taidokkaasti se on kaiverrettu. Ja vinyylihän on kaikenlisäksi dynamiikaltaan taajuusriippuvainen, joten muuttujia riittää.
Digitaalisessa ei ole sen osalta käytännössä määrää, eikä rantaa. Mutta jos sitä verrataan vaikka CD-tasoiseen 44.1/16 bittiseen äänivirtaan, niin sen dynaaminen alue on 96dB:ä. Ja kun muistetaan, että desibelitaulukko on logaritminen, eikä lineaarinen, niin puhutaan melkoisesta erosta.

Uranleveys määrittää sen, kuinka paljon musiikkia mähtuu järkevästi, per puoli. Mitä vähemmän musaa, sen leveämmäksi voi uran kaivertaa, millä on silläkin vaikutusta soundiin.

Sitten mukaan tulee vielä ns. jitter, eli huojunta ja antiskating yms. lisäkkeet joiden ansiosta käy niin, että mitä keskemmäs neula liikkuu vinyyliä, sen enemmän särö lisääntyy ja ja...

Toisin sanoen asiaan liittyy todella paljon muuttujia, joita varsinkin masteroijan pitää ottaa huomioon ja jos nyt ei kokoajan tiedostaa, niin tietää. Olen tässä myös aika tavalla yksinkertaistanut ja skippaillut tähän liittyviä yksityiskohtia, jotta blogauksesta ei tulisi liian raskas-soutuinen.
Mutta mitä paremman masterin lähettää levypainoon kaivertajalle, sitä paremmin hän saa kaiverrettua siitä lakkaversion, josta valmistetaan sitten lopullinen vinyylimuotti.
Ja tämä on erinomaisen hyvä tiedostaa, kun ollaan tekemässä digipainoksen lisäksi myös vinyylipainosta. Ne on kaksi niin eri versiota, että jos halutaan oikeasti hyvän kuuloinen vinyyli, niin sille tehdään sitten ihan oma masteri.

Edit: Toisaalla internetsissä tämä juttuni on herättänyt erinomaisia kysymyksiä, joten päivitän tekstiä tarvittaessa niitten perusteella:

K- Risto Hölttä: "Hyvä kirjoitus mutta ihmettelin myös väitettä että vinyylimasterin pitäisi olla dynaamisempi? Tilannehan on se että vinyylille ei vaan mahdu samaa dynamiikkaa kuin CD:lle joten tarkoititko kuitenkin sitä että vinyylimasteria on pakko hiukan kompressoida mutta hienovaraisesti ja siten että se kuulostaa edelleen dynaamiselta?"

V- Mä olen antanut itseni ymmärtää, että kaivertaja nimenomaan haluaa hallita sen viimeisen dynamiikan itse, jotta sillä olisi enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä sille vinyylille lopeensa tallentuu. Vinyyli kun on dynamiikaltaa taajuusriippuvainen formaatti ja esimerkiksi yläpää (jännä kyllä)vaatii vahvistimilta huikean paljon enemmän tehoja, jotta neula saa kaiken kaiverrettua, joten jos siellä osastolla onkin yhtäkkiä jotain vaikeasti vinyylille siirtyvää materiaalia, kuten nyt ylikireät ässät, Miles Davisin mute-trumpetti tms. niin dynaamisemmasta masterista niitä ko. artefakteja on helpompi muokata niin, että ne toistuu sitten vinyyliltä luonnollisemmin. Jos taas se kaivertajalle menevä masteri on liian lytyssä dynaamisesti, sille ei ole enää paljoa tehtävissä. Eli se mikä tässä vähän ehkä hämää, on se että masteroinnin jälkeen kaivertaja kaivertaa vielä printtimasterin. Kun taas esimerkiksi CD lähtee painoon masteroijalta DDP muodossa ihan sellaisenaan. Niin ja lisäksi kun kaivertaja saa itse määrittää musiikin mukaan sen laitteistolleen parhaan dynamiikan, niin hän voi myös kaivertaa lujempaa soivan levyn, joka tuo tietenkin samalla lisää häiriöetäisyyttä.

Olin muuten alkuvuodesta hankkimassa masterointistudioni nurkkaan ihan vakavissani suorakaiverrinta, kun olisin vanhalta kaveriltani sellaisen saanut kohtalaisen halvalla. Mutta tulin luojan kiitos järkiini. Itse kaivertaminen vaatii nimittäin massiivisesti massia, aikaa ja omistautumista.

Skobe
Summa summarum:

Vastauksena ikiaikaiseen kysymykseen, että kuulostaako vinyyli paremmalta, kuin digitaalinen materiaali?
-Ei. Se kuulostaa vain erilaiselta. Ja usein suurin syy siihen on se, että se myös (toivottavasti) on erilainen masteriltaan.

------------------------------------

Mun oli alunperin tarkoitus jutella myös itse vinyylipyörittimistä ja niitten tekniikasta. Että mitä eroja eri äänirasioilla, neulahionnoilla, äänivarsilla ja varsinkin edellämainittujen säädöillä on toistoon, mutta tästä tulis ihan liian pitkä postaus. Jääköön se ensikertaan.



perjantaina, elokuuta 10, 2018

Ääniformaatteja ja käsisuojaimia

Mun pitäis olla tällä hetkellä matkalla Joensuuhun, miksaamaan iskelmäfesteille Kilpeläistä, mutta mun selkäni pamahti alkuviikosta aivan totaalisesti, joten potiloinkin rauhaisasti kotosalla ja viihdytän blogaten sitten kotoa käsin itseäni ja toivottavasti vähän sinuakin.

Saksalainen Hofa tekee aivan erinomaisia audiosoftia. Niillä on mm. nerokkaita dynamiikan hallintalaitteita, mutta itse käytän heiltä pääasiassa niitten masterointisoftaa. Erinomaisen intuitiivinen, näppärä ja ennenkaikkea luotettava kapine.
Myös heidän sokkotestiplugarinsa on kolkutellut takaraivossani jo tovin, mutten ole sitä vielä ehtinyt testaamaan. Vaan kun jälleen kerran toisaalla tuli puhetta eri ääniformaattien eroista, niin ajattelin nyt selkää potiessani hoitaa senkin alta poies. Jos muuten päätätte testata ko plugaria, niin kolme raitaa vertaileva on ilmainen. Useammasta raidasta saa pulittaa rahaa.

Enivei, mä nappasin erään jatsibiisin, joka pyörii 96Khz resoluutiolla, tein siitä sitten konversiot 44.1Khz ja 320kbps mp3 formaatteihin ja upsamplasin kaikki takaisin 96Khz:n (Ja juu ei, se upsamplaus ei vaikuta soundiin. Ihan testattu juttu.)
Nimesin random failit X-Y-Z nimillä. Jos haluatte kultakorvailla tahoillanne, niin Failit löytyvät tästä.
Eli failit salamyhkäisen randomissa järjestyksessä 96 Khz, 44.1 Khz 320kbps mp3:

X
Y
Z

Niitä voi fiilistellä joko ihan suoraankin, mutta jos rahkeet riittävät, niin suosittelen ko. plugaria. Se on hämmentävän paljastava, niin hyvässä kuin pahassakin, kun failia voi vaihtaa sen soidessa ihan keskeytyksettä. Ja muistakaa sitten panna kans systeeminne pyörimään 96Khz:n tai tästä ei ole oikein taikaa. Jos oikein ihaniksi äidytte, niin pankaas kommentteihin veikkauksia, mikä mikin on. Minä sitten joskus tulevaisuudessa kerron. Vaikkapa kuukauden päästä tms. Myös fiiliksiä, mitä aistitte, kuunnellaan mielellään.

------------------------------

Asiasta ihan toiseen.

Tiedättekös kun ihminen roudaa laatikoita keikalta toiselle ammatikseen, niin sitä kuvittelisi panostavansa työvaatetukseen enemmän. Aika monet näkevät roudarin mielessään ihmisenä, jolla on musta bändi/Crew -paita, mustat reisitaskuhousut ja jalassa turvakengät. Kylmemmillä keleillä ehkä musta huppari. No näinhän se yleensä onkin ja ihan syystä: Paska ei näy mustassa ja musta ei näy lavalta yleisöön. Reisitaskuihin mahtuu tilpaketta ja turvakengät turvaa varpaita.
No itse kun olen tällainen "äänikuvataiteilija", eikä mun tarvi kuin tyhjentää ja täyttää yksi kuorma auto kerran tai korkeintaan pari päivässä, eikä yleensä tarvi ryösiä tahi kiipeillä, niin mä tuppaan pukeutumaan ns. "ihan normaalisti". Mutta yksi asia sentään minullekin on roudatessa melko tärkeää: Nimittäin jotta käteni pysyisivät konttoristin pehmoisina, pitää olla ihmisellä hansikkaat käsissään. Ja se onkin vekkulia, millaisia hansikkaita tässä maassa käytetään rouduuseen. Ne on yleensä sellaisia "kympillä kymmenet" halpistyöhanskoja, jotka hajoavat parin keikan jälkeen. Ne on ihan ok. Mutta maailma tuhoutuu kertakäyttökulttuurin ikeessä ja no, jos mä duunissani tykkään, että kaikki on mitä parhaiten, niin miksi sitten tyytyä myös eniten käytetyissä työkapineissa välttävään?

Mulla on ollu vuosien varrella monenmoisia hansikkaita kalliista blåkladerin raksahanskoista (Eivät kestä paskaakaan) jos jonninlaisiin "super grip"käsisuojaimiin (Muuttuvat vähänkään kosteina [hiki] super slipperyksi). Tähän asti parhaat olivat varustelekasta ostamani, toisen maailmansodan aikaiset nahkaiset natsihansikkaat. Kestivät vuoden! Sitten pettivät saumat, eikä heillä ole niitä enää valikoimissa. Olisi pitänyt ostaa heti useammat.
No mutta löysin tilalle ihan helvetin hyvät ja niitä nyt täten teille hehkutan: Mechanix material 4x. Istuu kuin... hansikas. Erittäin hyvä tarttumapinta, ja näillä poimii vaikka sen nuppineulan maasta.
Nää on alunperin kehitetty nascar mekanikoille, mutta uudella 4x pinnoituksella pitäis kestää huomattavasti pitempään kuin alkuperäinen malli. Se mikä näissä on kummallisinta on se, että vaikka roudaa 37 asteen helteessä (testattu skene) niin nämä hengittää ja ovat jopa jotenkin mystisesti viileähköt! Näitä löytyy myös iskusuojattuna. Harvinaisen hyvin käytetty 30€. Olen tyydo. Löytyy myös suomesta. Google on kaveri. Taidan olla viisaampi ja tilata kasan.