Koneita ja kisoja

Onhan sitä keikkaakin toki taas jonninverran siunaantunut, muttei kuitenkaan niin haitoksi asti, ettei olisi leipomaan ehtinyt.

Tuo taikinan vaivaaminen on sen verran raisua hommaa, että oli se yleiskone hommattava.
Pari päivää tutkin ja ihmettelin tarjontaa ja selvisi muunmuassa semmoinen askar, että halvat ovat huonoja ja kalliit hyviä; Köykäisissä on muovirunko, eikä koneistokaan ole metallia. Eli nehän lähtevät liikkeelle taikinamassojen alla ja koneisto laukeaa hetkessä. Pers´aukisena siirryin hyvin ripeästi katselemaan käytettyjä. Meinaan että kunnolliset koneet on uutena neljästä sadasta ylöspäin.
Rajasin melko nopeasti pätevät ehdokkaat kahteen malliin, joista toinen, Kenwoodin Chef, on ollut tuotannossa yli kuusikymmentä vuotta. Minusta se kertoo vehkeen suunnittelusta aika paljon.
Loppujen lopuksi pullankuuloinen rouva lähetti matkahuolloitse kymmenkiloisen vekottimen lapista minulle hintaan 40€ + Rahti. Ei paha!
Laite on mitä parahinta vuosikertaa 1976, kuten nykyinen omistajansakin. Herranen aika muuten miten hyviä limppuja olenkaan saanut aikaiseksi. Eikä kavereitakaan ole haitannut. Jonnekinhan ne ylimääräiset on tungettava.

Niin niistä keikoista.

Firmakisoja on ollut parikin. Toinen kohtalaisen iisi ja toinen kohtalaisen rankka.
Ensimmäinen oli erään firman asiakastilaisuus Helsingin jäähallissa, lätkämatsin yhteydessä.
Aamusta rekan purkuun ja roudaus maailman urpoimmalla invahissillä, joka nousee kerrosvälin vuorokaudessa ja jonka nappia pitää pitää koko matkan pohjassa. Lisäksi siinä ei ole staattisia seiniä, vaan päin vastoin melkoinen kiilautumisvaara.
Eipä siinä mitään. Ilta koostui lähinnä taustamusan ajamisesta, spiikkien vahtimisesta ja yhdestä singback vedosta. Ja kaikkihan tapahtui erätauoilla. Eli aika paljon oli illan mittaan luppoa. Asia, mikä jäi ihmistä ihmetyttämään, oli jääkiekkokansan osa joka istui hallin baarissa juomassa ölppää ja katsoivat sitä matsia siitä baarin pieneltä näytöltä. kolmen kymmenen metrin päässä olis ollu isompi kuva, aikalailla eläväisemmällä resoluutiolla. Pieni mieleni ei ymmärrä.
Homman kasaus vei nelisen tuntia ja purku vajaat pari. Hissimatkat puolestaan ikuisuuden.
Mutta en valita. Ehdin mainiosti vikaan Tampereen junaan.

Se vähän rankempi keikki oli sitten Stadin ytimen uudessa firmakisatapahtumadiudimestassa, jossa mentiinkin sitten vähän isommin. Edustamani firma toimitti tekniikan kolmeen saliin, joista yksi jäi minun vastuulleni. Nelisen tuntia semmoista haipakkakasausta, ettei edes vessaan ehtinyt. Onneksi illan bilebändi oli tehty parhausihmisistä ja heillä oli mitä loistavin tekninen henkilö, sekä rutosti omatoimisuutta, niin ehdin kuin ehdinkin rakentaa koko tsydeemin valmiiksi juuri ennen kuin poka päästettin sisään. Koko ilta oli vähän sellaista jännäämistä, että milloin paska osuu tuulettimeen ja tämä lähinnä sen yhdistelmän vuoksi että kalusto oli itselleni ei-niin-hallussa, mikä tarkoitti että välillä piti käyttää aivoa. Onneksi mm. PA oli Lacousticia, mikä on aika helppo saada soimaan hyvin ja helpolla.
Kauhea kiire rakennusvaiheessa, ahtaat puitteet ja tuvassa toista tuhatta ihmistä, ei-niin-selvinpäin meinaa näetsen että moisessa tapahtumassa ei voi urposuojata kamoja liikaa. Eikä se tarvi kuin yhden sankarin, joka päättää oksentaa voimavirtakeskukseen tms. Noh mutta pelkotiloista huolimatta maalilinja tuli saavutettua ilman yhden yhtä fibaa. Toki niitä läheltäpititilanteita tuli torjuttua, mutta ne nyt on niitä tavanomaisia "Ei arvon Irmeli / Urpoleppänen. Se kaiutintolppa ei ole strippitanko"-tyyppisiä perushommia. Täytyy vielä kehua tekniikkaryhmää. Se on mahtavaa, miten tälle alalle siunaantuukin niin hyviä tyyppejä, joiden kanssa homma sujuu kuin itsestään ja mukisemati. Jopa siinä vaiheessa kun kaikilla on jo väsy ja se laatikko painaa sen kaks kertaa enemmän, kuin tullessa.
Siitä kun rekan luukku aukeni ja jälleen sulkeutui, kului aikaa 17 tuntia. Eli kohtalaisen poikkinainen kaveri käpsytteli kaupungin halki entiseen kotiinsa (Kiitos ville yösijasta!) siltasaareen uinumaan, puoli kuuden pintaan.

Veitsiasiaa

Sirkushuvi ja leipää

Tässä on tullut tehtyä vähemmän tuottavaa toimintaa ja keskityttyä enemmän fiilistelyyn ja hifistelyyn.

Viime viikonloppuna kävin pitkästä aikaa YO-talolla talonmiehenä ja mikäs sen kivempi pesti, kun illan akti oli Tuure Kilpeläinen. Torvinen ja ystävät kasasivat ja mun tehtävä oli lähinnä aukoa ovia ja katsella sivusta. Keikka oli tietty rautainen. Bändi on vaan yksinkertaisesti huikea!


Kyllästyin vihdoin totaalisesti perusmarkettien leipätarjontaan. Hyllyt notkuu ylihinnoiteltua vehnäpullaa, jotka vielä homehtuvatkin parissa päivässä. Ihan sama miten niitä yrittää säilyttää.
Isommista kaupoista voi saada toisinaan ihan hyvääkin ruisleipää, mutta hinta on sitten melkomoinen. Minusta 4€ limpusta on paljon. Hallista toki saa hyvää ja vieläpä monesti kohtuuhinnalla, mutta tampereen kauppahalli kärsii vielä samasta harhasta, kuin hakaniemen halli vielä muutama vuosi sitten: Kauppahallit on eläkelläisille ja turisteille. Toisin sanoen, siellä pitäisi olla heti aamusta, jos halajaa kattavaa tarjontaa. Monet yrittäjät rupeaa kampeamaan hyllyjään tyhjäksi jo kolmen maissa. Viideltä, jolloin perusväestö pääsee töistä, on auki enää pari isointa tiskiä: Liha ja kala. Tosin viereisen Sokoksen tuoretiski on aivan erinomainen ja siihen aikaan iltapäivästä kattavampi. Sitä minä vain, että mitäs jos kauppahalli päivitettäisiin vastaamaan kakstuhatluvun tarpeisiin? Vois kummasti käydä enemmän jengiäkin ruokaostoksilla. Kohta tuollakaan ei kannata, kuin kahvilat, jotka myyvät turisteille presidenttiä. (Rip mun entinen lihatiskini)

Niin siihen leipä asiaan. Olen ihan kohtalaisen hyvä kokki, mutta tuo leipomispuoli on ollut aina vähän hämärän peitossa. Tai siis, kun se on niin pedanttia puuhaa ja ne mitat on annettu ihan tarkoituksella. Minä taas menen aina vähän fiilis edellä puuhun, niin arvaahan sen mitä siitä seuraa.
Ihan syötävää skonssia ja foccaciaa olen tehnyt onnistuneesti. Lättyni ovat erinomaisia ja jopa vuokaleipä onnistuu kivasti. Mutta ne nyt on sitä peruspullaa. Sämpylöistäni on aina tullut sellasia pikkuisia koppuroita, jotka ovat ihan syötäviä suoraan uunista, mutta joilla pelaa jo seuraavana päivänä pesistä.
Joten otin itselleni agendan: Opettele tekemään kunnolla perusleivät: Vehnäleipä, ruisleipä ja hiivaleipä. Bonarina sitten vielä kuohkeita sämpylöitä ja gluteenittomia erikoisleipiä.
Siitä on vielä hyvä laajentaa limppuihin, muihin makeisiin ja maltaisiin.
Ja kerrottakoon että internet on kiva kaveri, mutta kirjasto on ystävä!
Mm. Heléne Johanssonin Opus on ihan mahtava, koska siinä kerrotaan miten -lisäksi myös miksi!
Tällä hetkellä keittiössä tekeytyy vehnä, sekä ruistaikinahiivajuuret.
Ja rupeshan se joululahjatoivekin hahmottumaan: Hyvä yleiskone, jossa planetaarinen vemputus. Meinaan että kun ohjeessa käsketään vaivaamaan koneella 15min. tai käsin vähintään kaksi kertaa kauemmin, niin...

Toinen jatkuva projekti on täydellisen pizzan tekeminen kotioloissa. Mä olen siinä jo aika hyvä ja usein kuultu kommentti onkin vieraitten taholta "parasta ikinä". Mutta aina voi parantaa.
Mun peruspohjani olikin lähes täydellinen, mutta kun kerran tein sen ystävän luona aidossa leivinuunissa, niin jäipä vähän kaihertaan, miten moisen lopputuloksen, tai edes lähelle sitä saisi sähköuunissa. Leivinuunissa kun kuitenkin mennään kertaluokkaa kovemmissa lämpötiloissa.
Jauhot nyt ainakin menee uusiksi. Nostatusprosessia pitää vielä hioa ja iso valurautapannu on hakusessa. Jos pizzanteko kiinnostaa, niin kehotan uppoamaan tänne hetkeksi.

Cracias plutskut!

Ihme homma oli viikonloppuna, kun joutui pitkästä aikaa tekemään ihan oikeita röitä!


Torjantaina ei niinkään ollut duunihommia, vaan sitävastoin rentouttavaa nuoruusmulahtelua. Menimme vaimon kanssa nimittäin ihan vallan "maksavina" "asiakkaina" Jou talolle ytsimään Radiopuhelimien nykykuntoa. No eiväthän nuo ikiviriilit duracellpupuset näemmä väsähdä kuunaan. Ihan mieletön meininki!

Perjantaina kävi kutsu Treen Klubille, musiikki & media häppeninkiin tekemään soundia sellaiselle messevälle uudelle tuttavuudelle, kuin Cracias & The Globe Band. Loisto ryhmää, jotka soittivat loistomusaa. Todella päräyttävää ja kansainvälistä soundia! Yleensä moisissa ammattilaistapahtumissa jengi tuppaa olemaan jäykkiä kuin ne kuuluisat puunkappaleet eksermentissä, kunnes ollaan niin soseessa että kaikki on hyvää, paitsi se lavalla keskustelua ja dokaamista haittaava bändi. Noh nyt tuntui se bändikin toimivan, yleisöreaktioista päätellen.
Lauantaina hilpasin maamme pääkaupunkimme neitsytöljyyn tsekkailemaan Plutonium 74:n äänentarkistusta. Ai kun olikin kiva nähdä ukkoi ja akkoi piiitkästä aikaa!
Talon puolesta meitä hemmottelivat Räsänen ja Liuhu, joiden pinna oli hämmästyttävän pitkä, ottaen huomioon että talossa oli kolme haisevaa hippiorkesteria ja meno sen mukaista:
"Hei mulla tulis vielä tuo kirkkourku yhteen biisiin ja se steppiryhmä, joka tulee feattaan, ai eiks siitä ollut vielä puhetta, niin se..."
Ja päälle tietty ne pakolliset bänditreenit. Kiitos ja anteeksi!
Noh säädön määrä on vakio, riippumatta onko sitä enemmän vai vähemmän.
Mutta kova meininki se vaan on ja pysyy.
Alku oli vähän jäyhä, olihan viime keikasta puolisen vuotta aikaa. Mutta jumaliste sentäs kun meno lämpeni, niin sitten olikin kohta jo infernaalisen kuumat bileet käynnissä. Ai kun mä nautin!

Midaksen laskukoneversioon oli tullut venkula kelamankkaplugari, jonka lykkäsin kokeeksi masteriin ja hei, sehän toimi! hetken puljailulla sain sen pyöristämään mukavan inasen räyhäkkäimpiä transientteja, ja muutenkin suttaamaan soundia silleen just hyvällä tavalla, joka sopii moiseen musaan kuin nyrkki voihin. On se vänkää, kun ennen voivoteltiin kehnojen analogitiskien tuhnuista soundia ja nyt silotellaan ylierottelevia digitiskejä. Ikinä ei ole paremmin!
Tykkään kyllä ihan vallan midaksen digeistä, vaikkei ihan hallussa näillä kilometreillä olekkaan, mutta  se ihmetyttää kyllä kovin, että mitä ihmettä se kompuran "presence" namikka on muka tekenevinään???
Keikan jälkeen tuli nautittua muutenkin. Menimme poikain studiolle jatkoille ja siinä vaiheessa kun suunnittelimme vaimon kanssa lähtevämme Villen soffalle goisaamaan, hoksasimme että aamujunat Tampereelle kulkevat jo täyttä häkää. Että semmoista pistokeikkaa.


PS. Oksulle vielä kiitosta Vegan lipuista. Tytöt tykkäsivät!

Kezmanautit Rethymnonissa

Tämä lomareissu kertomus on rabortti minun ja vaimon, sekä molempien anoppien: elikkäs äitiemme yhteis-matkasta Kreikan kreetansaaren kaupunkiin nimeltä retymnomnom.

Elikkä lähdimme matkaan kukonlaulunaikaan suomesta kohti iraklionin lentokenttää, missä silmät sikkurassa jatkoimme bussilla matkaa kauniissa ilmassa ja tulimme vihdoin rethyominon luonnon kauniiseen kaupunkiin.

Ensi töiksemme menimme ottamaan pienet nokkaunet ja sitten lähdimme tutustumaan paikalliseen ruokatarjontaan auringon laskun siivittämänä.

Auringon-lasku siivitti ruoka tarjontaan tutustumistamme. Tietysti ruoat olivat erinomaisia ja varsinkin kasvikset maistuvan maukkaita olimmehan sentään kreikassa. Ainoa hassu puoli remythionissa oli, ettei siellä oikein saanut tuoretta kalaruokaa mistään. Onneksi kuitenkin oli paljon muuta hyvää ruokaa siellä. Naapuripöydän havajinleikketkin kutsuivat tuoksullaan, mutta päätin kuitenkin kokeilla paikallisia herkkuja. Ja mikä se loma olisi ollenskaan, jos ei sitä köllöttelisi uimaaltaalla ja nautiskelisi sateenvarjo drinkeistä? Minusta ainaskaan ei mikään!! Meille siitä tuli melkein traditionaalinen päiväohjelman kohokohta. Varsinkin tuulisempina päivinä, jolloin rannalla oli liian korkeita aaltoja uimiseen, saatikka snorklaamiseen.

Uima altaalla nautiskelemassa sateen-varjodrinkkejä vaimon kanssa.

Rannasta puheenollen, se sijaitsi ihan meren syleilyssä ja ihan kiven heiton päässä hotellin välitöntä lheisyyttä. Siellä oli hienoa uida ja vesi oli lämmintä ja aurinko porotti täydeltä taivaalta.

Meri oli ihan kivenheiton päässä hotellin läheisyydestä.

Kaupungissa riitti ihmeteltävää ja sitä kuljimmekin ristiin ja rastiin, nauttien paikan atfosmääristä, sekä tunnelmasta. Kävimme mm. eräässä kauniissa ravintolassa teellä, josta oli luonnonkauniit maisemat yli kaupungin.

Ravintolan luonnonkauniit maisemat kaupunkiin.

Teeltä matka jatkui kukkulan huipulle, missä oli saaren suurin vanha linnoitus jossa kerrottiin olevan ottomaatteja jokapaikassa, mutten löytänyt yhtäkään rahannostopistettä vaikka esimerkiksi vanha moskeijakin oli kuulemma oikein ottomaattisulttaanin perustama. Huiausta!

Kuitenkin siellä oli hienoja raunioita ja pitkä kävelytunneli johon laiskat välimeri ihmiset eivät olleet siestaltaan saaneet aikaiseksi asentaa valaistusta, niin en mennyt pidemmälle eksymisen pelossa. 

Kävelytunnelin puutteelliset valaistus olo suhteet.

Ennen vanhaan on ollut vissiin vähän tyhmiä ja kouluttamattomia tyyppejä, kun linnoituksessa oli hyljättynä iso vanha kattorkuunukynttelikkö, mutta mihinpähän pistät, kun siinä ei ollut ollenkaan kattoa! Hahaha! 

Kattokruunu ilman kattoa. Järjetöntä!!!

Ettei loma olisi mennyt ihan vain sateenvarjodrinkkejä ja uimisesta nauttiessa, kävimme myös katselemassa kaupunkia tarkemminkin.

Torilla myytiin paljon erillaisia hedelmiä joka lähtöön joista itse ostin paljon oliiveja ja juustoa.

Myös oliiviöljyä ja yrttejä lähti mukaan käytettäväksi sitten talven pimeinä iltoina Suomessa nautittavaksi ja kaukomatkaa muistellessa.

Torilla myytiin mm. hedelmiä joka lähtöön.

Myös ihan hyvän näköisiä vaatteita olisi lähtenyt pilkka-hintaan. mm pitkähihainen paita olisi ollut vain kolme euroa. Mutta en ostanut kun minulla oli jo. Vaikka nyt vähän harmittaa.

Hyvän näköisiä vaatteita olisi lähtenyt pilkka hintaan.

Muutenkin remythonin basaareissa voi tehdä löytöjä, esimerkiksi garderooppia olisi voinut täydentää helposti halvoilla ja ihan hyvillä teepaidoilla, joita olisi löytynyt monen kokoisille.

Basaareissa oli ihan hyiä vaatteita moneen lähtöön.

Kaiken-kaikkiaan matka oli erittäin onnistunut kaikin puolin ja nyt jaksaa taas olla suomessa ja odotella kaamostakin, kun on imenyt itseensä tyynenvaltameren maininkeja ja hengitellyt kyllikseen monsuunituulia!

Tässä vielä muutama kuva matkalta:

ja vielä tässä linkki muutamiin otoksiin: VALOKUVAOTOKSET

Vapaata sekoilua

Hengissä ollaan. Jotennii vaan on keikkatauon kunniaksi ottanut sellaisen lomamoodin päälle, ettei internetskukaan ole niin kovin houkutellut. Mutta annettaneen se minulle anteeksi... Annettakoot.

Myös se on ollut yksi syy blogandeeraus tauolle, että kun menin uudistamaan tietokoneeni 13" läppäristä, 27" imäkkiin, niin kasvaneen näyttöpinta-alan myötä lisääntyivät myös päänsäryt ja silmiä alkoi väsyttää. Ja syynähän tähän oli syynääminen ja syynäysvälineitten vanhentuminen. Kas kun nyt näkyy valokuviakin editeeratessa jokainen pikseli, muttei kuitenkaan ihan tasan tarkkaan, niin sehän meni siristelyksi.
Optikolle siis ja hänhän tuumasi että olipahan jo aikakin. No mutta nyt näkyy ja kelpaa.

Jaa, mutta jatketaas sitten viimenäkymästä:

Tämän kesän vika SEB-keikka oli Nurmijärvellä, ihan siellä syvimmässä kansallismaisemassa. Lainasin parhauskaverilta autoa ja nappasin vaimoni kartanlukijaksi. Tampereen motaria hurautimme kauniissa kesäpäivässä, kunnes käännyimmme landelle ja päädyimme pienelle kesäteatterille, keskelle mehtää. ihan siihen Aleksis Kiven takapihalle.
Siellä oli hommat kuulkaas lempeällä tolalla. Asiallishenkinen tekniikka ja mukavan kokoinen lava. Metsän siimes ympäröi takahuonetilat. Rempseät paikalliset saivat tuntemaan olon tervetulleeksi ja kaikki pelitti.
Kamat tulille ja mm. orban pojottamaan.
Ihan selkeästi yksi kesän parhaista keikoista oli se. Jotenkin oli kamalan leppeä fiilis ja tyypit soitti mitä vapautuneimmin. Artisti oli kanssa eri lupsakalla tuulella ja intoutui fiittaamaan Kiven tuotantoakin reggaerytmeihin. Toimi! Vähän jäi kyllä harmittamaan äänityksen puutos.
Siitä pari viikkoa eteenpäin ja Ouluun pitkästä aikaa soittohommiin. Staalinin uruilla oli nimittäin Taiteiden yössä keikka. Sinne siis.
Näppärästi postista pullahti just tuohon saumaan frendin kanssa kimppatilaamamme halpis-mutta-hyvyys mikrofonit, joten sain kivasti keikan nauhallekin.
Kyseessä on Eräässä Tape-Op, lehdessä hehkutetut mikit, joita myöpi Amerikkalainen postimyyntiputiikki. Ne on jotain asiallisella piirisuunnittelulla varustettuja isokalvoisien kuoriin pakattuja pikkukapseleita, joiden hinta on hulppeat 75$. Hämmentävä hinta ja konstruktio sisältää myös hämmentävän hyvän soundin, yllättävän hyvän rakenteen, sekä erinomaisen asiallisen shockmountin.

Kymmenvuotiskeikkamme meni aivan erinomaisesti, vaikkakin kummallisesti. Jotenkin oli keikan jälkeen vähän WTF-tyyppinen olo, mutta näin jälkeenpäin kuunneltuna, sehän olikin oikein tiukka freepläjäys. Lössiä oli valunut paikalle mukavasti, eikä saatu peloiteltua karkuun kovinkaan montaa immeistä, vaikka yritys olikin kohtalainen.
Toisenlaistakin kivaa oli reissuun eksynyt: Menin nimittäin sijoittamaan muuhunkin hyvään, mutta halpaan, mikrofonien lisäksi. Nimittäin Canonin 40mm pannukakkuobjektiiviin. Opiska on naurettavan pieni, mutta samalla riemastuttavan hyväpiirtoinen linssi. Vielä kun hinta oli vähän reilun huntin, niin ei tarvinnut kauaa pähkäillä. Oheinen kuva on auringonlaskun aikaa räpsäisty potretti velipojasta, joka hetkeä aiemmin on soittanut ansiokkaasti mm. klavinettia, sekä ipädiä.

Parhauselämyksiä

Koska Oulu on varsin siedettävä kesäkaupunki ja siellä asuu parhausihmisiä, joita myös perheeksi kutsutaan, jäimme kuustokin jäljiltä vaimon kanssa kesänviettohon.

Hyvin pitkälti hommana oli vain oleskella. Sittenhän vaimo hokasi, että hän on vain kuullut hassuja huhuja hullusta pudasjärveläisestä ukkelista, joka kantaa internetissä nimeä Tykylevits ja noin niinkuin reaalimaailmassa Kari Tykkyläinen. Hänhän on isäni vanhoja kavereita ja itsekin on tullut pikkupoikana rämmittyä noilla soilla taiteen nimissä, joten audienssi pullakaffelle hoitui soitolla ja ei kun pudasjärven siurualle, keskelle ei niin mitään.


Siellä sitten ihmeteltiin taidetta ja maailmanmenoa, sekä kuultiin monia anekdootteja lestadiolaisista.
Jos on jäänyt näkemättä, niin tämä pätkä valottaa meininkiä aika hyvinnii.


                                                                                                    Kaverikuva Isästäni ja Tykkyläisestä

Ja sitten takaisin sorvin ääreen. Määränpäänä oli ennenkokematon paikka, nimeltään Puumala.
Helsingistä lähtiessä, poimin kyytiin uuden leikkikalun. Kaveri nimittäin jossain mielenhäiriössään päätti luopua Orbanin stereojousikaiusta harvinaisen kohtuulliseen hintaan ja minähän iskin kiinni, kuin tappajahauki iltasanomien toimittajan lapsen isovarpaaseen. Vähän ensin hirvitti miten mekaaninen värähtelijä pärjää livetilanteissa, vai nappaako kotelon läpi kaiken soundin itseensä, vaan yllättävän hyvin se pelittää. vielä kun saan sen survottua hyvin topattuun keissiin, niin avot. On muuten hieno soundi, jota ei vaan voi mitenkään imitoida onnistuneesti mallintelemalla. Esimerkiksi torville se tekee sellaisen vekkulin hommelin, että soundi isonee ja syvenee kertaheitolla, mutta toisin kuin perinteisemmillä kaiuilla, äänikuva ei siirry taaksepäin, vaan tavara pysyy nätisti framilla. Puhumattakaan snaren efektoinnista. Ai että!
Puumala on pikkukaupunki, jonka yli menee iso silta. Siitä huolimatta, että ensimmäinen vastaantuleva järjestysmies yritti estellen huitoa meitä pois "Ette te tänne voi tulla, menkää muualle siitä" Ajoimme neljätoista tonnia bussiamme teltan kylkeen ja rupesimme hommiin. Paikan tekniikka oli rivakkaa ja kaikin puolin pätevää. Etupäässä analogia ja homma muuten eri bueno, mutta äänentoistimina roikkui pahamaineista KV2:ta Ja ko. kazoo, yhdistettynä telttaolosuhteisiin on melkolailla tuhoon tuomittu yhdistelmä. Onneksi olen käynyt vastaavilla helvetin porteilla aiemminkin, niin tiesin miten toimia: Tehdään master Eq:hun täysin pelotta drastisia liikuja, varsinkin sinne ylämidlealueelle. Hyvähän siitä tuli. Tai ainakin varsin mukiinmenevä
Erikoismaininta Kultaseposta, joka pyöritti kultasepänverstastaan naapurissa ja joka piti meille tiloissaan takahuonetta. Eri mukava ukkeli!
Yöksi mikkeliin ja seuraavana päivänä suunta Rautavaaralle. Hulkkosillamme on siellä mökki, jossa tuppaavat perheinensä viettää kaikki kesän liikenevät ajat. Ja mikä parahinta, meidätkin oli kutsuttu! Äiteensä ja Isänsä olivat savustaneet meille muikkuja ja lämmittäneet saunan. Särpimet alas kuohujuomalla ja niillä eväin olikin mitä parhainta lähteä kylille keikkihommiin.
Paikallisen ravintolan pihassa oli meille kasattu harvinaisen old-school keikkaa, alá rekan perävaunu. Vähän kun viritteli ja uudelleen konfaili niitä kommootteja, sekä laski subbasten tasoa jtn 6dB, niin sehän alkoi kuulostamaan ihan musiikilta.

Keikan jäljiltä takaisin järvenrantaan, missä naatiskelimme kesäyöstä nuotion ja veden äärellä. Oli kuulkaas idyllikästä!



Seuraavan aamun ihmeellisin asia oli lähes täydellinen krapulan puutos. Ulkoilma on jännä homma.
Aamiaista, uimaliikkeitä ja saunaa. Sitten pakkasimme itsemme jälleen siniseen ja suuntasimme Porispereen. Viritimme kamamme lauteille ja mulla oli etupäässä pitkästä aikaa protoolsin kaukosäädin. Vähän aikaa meni adaptoitua kontrollipintaan, kun sitä on viimeksi käyttänyt joskus pari vuotta sitten Valkovenäjällä, vaan hyvinhän se siitä. On se kyllä nätin soundinen peli, vaikka kaikki ei aina ihan hahmotukkaan, kuten stereoraitojen tekeminen yms.
Pientä epävarmuutta tuotti paikalle tuodut Aura Audion stereot, jotka kuulemma oli malliston uusinta ja maailman parasta mallia. Muuten kamalan kiva juttu, mutta Auran kilkkeitä luonnehditaan joka kerta samoilla ylisanoilla ja aina ne on mun mielestäni olleet ei-niin-hyviä. Ei läheskään.
Noh en kuitenkaan joutunut/päässyt testaamaan näitä uusimpia komeroitaan, sillä illan pääesiintyjä, eli Eppu Normaali, oli raijannut mukaansa oman äänentoiston ja tulivat kysymään, että haluanko käyttää heidän nippuaan. Uskotteko jos sanon, ettei tarvinnut miettiä nanosekuntiakaan, että vedänkö heidän hyväksi havaitulla, vimosen päälle viritetyllä tsydeemillään, jonka tuotekehittelyyn ovat amerikan ihmiset käyttäneet sen puolitoista miljardia. Vaiko Turkulaisten läjällä, josta ei koskaan ole oikein kuullut, saatika nähnyt mitään speksejä, joka on melkeinpä aina tuottanut jonkinmoisen pettymyksen ja jota aina kuvaillaan joko sanoilla "Paskin ikinä" Tai "Paras ikinä" riippuen siitä, missä kohtaa äänentoistoketjun kaupallista linkkiä sijaitaan.

Ja hitto että olikin kiva vetää, kun kuului hyvin ja tasaisesti! Keikka oli mitä mainioin. Ja mikä hienointa, sain vielä pummattua Epuilta kyydin Tehtaalle, josta taksilla yöksi kotiin. Matka meni vähän liiankin nopeasti, kun rupesimme raattaamaan Hammarin kanssa kaiutintekniikasta. Se ukko muuten tietää asiasta yhtä sun toista!
Taas tuli opittua sitä sun kolmattakin. Erikoismukava ja viisas ukkeli!