torstaina, huhtikuuta 03, 2014

Kahvia kehiin

Viime viikonlopun keikkarintama oli vain yhden keikan levyinen ja sekin Lahden Finlandiaklubilla, mikä oli hyvä asia muuten, mutta bloggaamisen kannalta vähän tylsä: Kaikki meni loistavasti, henksu on mahevaa ja yleisö nohevaa. Viimeksi mainitsemani malekkokin vaikutti hyvältä. Jatkamme kokeiluja sen parissa.

Silläpä päätinkin keskittyä tällä kertaa elämänlaadulliseen hifistelyhankkeeseeni, joka kulkee nimellä:

    Täydellisen kahvikupposen metsästys.


Oheisessa kuvassa luuraa keittiöni aamun avaimet. yleensä naatiskelen päivässä pari kuppia kahvia, ja silläpä haluankin niitten olevan laadultaan parasta mahdollista. Jos joku pitää hommaa älyttömänä runkkaamisena ja turhanpäiväisenä hifistelynä, niin hän on aivan oikeassa. Helpommallakin saa ihan hyvää. Mutta jos jaksaa vähän paneutua aiheeseen ja ottaa kahvin nautintoaineen kannalta, niin asiasta on paha löytää mitään vikaakaan; Koff tekee ihan mainota peruslageria, mutta Brew Dogin Punk ipa houkuttaa itseäni enemmän.

Nyt keskityn vain eri kahvinkeittometodeihin ja jätän itse kahvipavut toiseen kertaan, koska... noh, se on suo johon upota ja se on melkomoinen makukysymys, että millaisesta kukin tykkää ja milloin ja miksi ja mitä ja kuka ja häh ja...
On papuja ja papuja, on paahtoasteita ja jauhatuskarkeuksia. Mulla on tälläkin hetkellä kellarin viileydessä ja pimeydessä sen kymmentä sorttia pirkanmaan paahtimon papuja. Mutta sanottakoot, että perus arkipapuni on Pellinin 100% arabica espressopavut, jotka taittuvat sopivalla jauhatuksella melkolailla tilanteeseen, kuin tilanteeseen. Lisäksi vaimo saa sitä Punnarista henksuhintaan kilon säkin, aina kun tarvin. Moniin ko. liikkeisiin on muuten ilmaantunut jauhattimiakin, joilla pavut saa pieniksi, jos ei ole vielä omaa myllyä.

Tajuttuani kaksi fundamentaalista asiaa, heräsi aikoinaan sisäinen kahvihifistini. Tämä myös lopetti ainaisen ihmettelyni siitä, miksi keittämäni kahvi oli toisinaan ihan taivaallista ja toisella kertaa kitkerää happoa? Nämä ovat:
-Veden lämpötila. Optimi on siinä 95 asteen tuntumassa. Liian kuuma vesi kitkeröittää kaffen ja liian kylmä ei uuta puruista makuainehia.
Jos vedenkeittimessä ei ole termostaattia, niin kiehauta ja anna seistä ´bout minutti, niin lämpö tippuu sopivasti.

-Kahvin ja veden suhde. Tämä taulukko hyvä lähtökohta. Keittiövaaka on varsinkin alussa ystävä. Rutiinilla se oma kuppi menee sitten ilmankin. Mutta karkeistettuna yksi kukkurainen ruokalusikallinen kahvia, on noin 11 grammaa. Ja sellainen perus Väyrysen kampanjamuki vetää noin 250g vettä. Nämä yhdessä, on lähtökohtaisesti parhautta.

Jo lähtee jo elämänlaatu paranemaan. Tämän jälkeen kun rupeaa vielä hankkimaan kahvinsa papuina, ostaa oman grinderin ja ottaa haltuun jauhatuskarkeuksilla kikkailun, niin avottia!

Okei. Palataas kuvan vekottimiin.

Vasemmalla on viiskeetluvulla hyvin yleinen, mutta sittemmin unhoittunut kahvinkeittoväline, jota mm. siphoniksi kutsutaan. Näyttävä kapine, joka keittää myös hyvät ja puhtaan makuiset sumpit. Pannun alaosaan pannaan vesi ja yläosaan höppeet. Kannu tulille ja kun vesi rupeaa kiehumaan, puskee paine vodan ylös purujen sekaan, jolloin pannu otetaan tulilta. Kun alaosa sitten jäähtyy, niin alipaine imaisee uuttuneen kahvin suodattimen läpi takaisin kannuun. Erittäin laboratoriomeininki. Ekalla kerralla melko pelottavakin kokemus. Omani on kirppikseltä, joilta noita löytyy yllättävänkin usein ja halvalla, kun kukaan ei tiedä, mitä ne on, eikä niissä kerta ole Iittalan leimaakaan. Omani on aika vähäisellä käytöllä, lähinnä kokonsa vuoksi. Välillä kun on vieraita, niin tällä voi hifistellä ihan showcase mielessä.


Toinen vasemmalta on varmaan kaikille tuttu pressopannu. Purut pohjalle, vesi päälle, pieni venaus, kahva pohjaan ja avot. Erinomaisen helppoa, nopeaa ja täyteläistä kahvia.



Seuraavana kuvassa on etualalla harvinaisen perinteinen suodatin tiputin, jollaisella jo muinaiset kreikkal... Vanha keksintö uudelleen paranneltuna. Kyseinen peli on Hario V60 dripperi, ja se on itselläni se johon käteni ensimmäisenä aamulla kurkottaa. Huolella tehtynä vanha kunnon suodatinjauhatus on vaan mielestäni ihan ylivoimaisen herkkua. Kuvan kapine, on Japanialainen versio siitä iänikuisesta muovisesta kikottimesta ja tehty porsliinista tai vastaavasta keraamisesta diudista. Lisäksi siinä on kaikenmaailman ilmasuuntaimia, ja mikä tärkeintä, yksi isohko reikä pohjassa, joka takaa optimaalisen uutosajan. Lisäksi hyvään lopputulokseen vaikuttaa hyvälaatuinen suodatinpaperi. Itse käytän saman valmistajan papereita ja hyvä on. Dripperi suoraan kupin päälle ja kohta on nannaa. Hintakin tämmöisessä kapineessa on varsin kohtuullinen.


siellä takana pilkottaakin vanha kunnon mutteripannu. A.K.A mokkapannu. Mielestäni tällä on melkeinpä hankalinta saada tasalaatuista ja hyvää kahvia, mutta on se mahdollista.
Enisinnäkin pitää tunnustaa tosiasia, että tämä EI ole espressokeitin. Perusperiaatehan vehjeksessä on se, että vettä tulee alaosaan paineventtiiliin asti. Purut kuppiin ja yläosa ruuvataan kiinni. Sitten laite hellalle. Kun vesi kuumenee ja höyrystyy, pukkaa se veden paineella putkea pitkin kahvin läpi ylös.
Koska vesi tulee paineella kahvin läpi, ei se koskaan kuumene liian kuumaksi, ja polta puruja. Noin niinkuin teoriassa. Mutta siinäpä onkin miinoja kosolti: Jos pannun jättää hellalle kurisemaan liian pitkäksi aikaa, tipahtaa veden vähetessä paine säiliössä, eikä se sieltä tule ylös niinkuin pitäisi, vaan haihtumalla. Samalla pannu käy kuumana ja kiehuttaa sen valmiin kahvinkin siellä yläsäiliössä. Ei hyvä. Samoin laite on aika kranttu oikean jauhatuskarkeuden suhteen. Monet ovat siinä uskossa, että mutteripannu nimen omaan ON espressolaite, ja ostavat espressojauhatusta, joka on erittäin hienojakoista. No mutteripannussa paine on vain melkolailla mitättömäpi kuin kunnon koneessa, filtteri meneekin napakasti tukkoon ja kahvi leikkaa kiinni. Itse suosin semikarkeaa jauhatusta, enkä täytä kuppia ihan täyteen, enkä missään nimessä tamppaa puruja (!)


Viimeisenä on ah niin ihana Chemex kannu. Kyseessä on taas perinteiseen suodatin tiputukseen pohjautuva metodi. Tässä vaan kiteytyy kaikki mikä kahvinkeitossa on hyvää. Jos kahvi ja vesi on asiallista, niin tällä ei vain voi mennä vikaan. Lopputulos on täyteläistä ja aromikasta.
Käyttö sekä puhdistus on äärimmäisen helppoa ja lopputulos erinomaista, eli kapine on tehty  parhaudesta puhtaimmillaan!



Taustalla nököttää vielä grinderi. Sananen moisista: Grindereitä on kahta perusmallia: Jauhavat ja leikkaavat. Unohda ne leikkaavat. Se on vähän kuin sauvasekoittimella pillkoisi. Puruista ei saa haluamaansa karkeutta, eikä lopputulos ole tasalaatuista. Ja jos purut eivät ole tasakokoisia, on lopputuloskin mitä sattuu.
Jauhaviin myllyihin voikin sitten upottaa rahaa satoja euroja, jos haluaa. Pakko ei ole. Omani on Krupsi, joka tekee hyvää jälkeä ja hintaa oli bauttiarallaa viitisen kymppiä. Hiljainen se ei tosin ole.

Hyvän sumpin keitto ei siis tosiaankaan ole vaikeaa puuhaa, kun perusasiat on kunnossa.
Jos haluaa, voi tämänkin homman päästää karkaamaan käsistä ihan huolella;
Mulla ei ole olohuoneessakaan kaiutinkaapeleita nostettu legopalikoilla ylös maasta. Onpahan vain hyvistä komponenteista kootut stereot, jotka toistavat erinomaisesti musiikkia josta naatiskella. Monille riittää matkaradio ja energy.

Jollain ehkä heräsi kysymys että miten mä sitten nautin espressoni? Sitä varten menen lähimpään asialliseen kahvilaan, jossa on monen tonnin espressokeitin ja koulutettu barista.
Tampereella hehkuttamisen arvoisia ovat esim. Espresso Bar, Valo ja Taikapapu.

P.S -Keikkabussiin hankin viime syksynä kapselikeittimen, joka on yllättävän hyvä. Ainakin se voittaa ABC:n sumpit mennen tullen ja lämmittää näppärästi teeveetkin. Kotiin en kyllä moista huolisi. Ensinnäkin kupillinen on melko tyyris ja toisekseen: Sitä jätteen määrää!


torstaina, maaliskuuta 27, 2014

Spring was behind the corner

Paatunut hifirunkkari taipuu elämän realiteettien edessä suuntaan, jos toiseenkin.

Huomasin taas tuossa toissa viikonlopun Himos arenan keikalla, että pitää priorisoida vähän juttujaan tuossa miksaushommassa. Että mikä se onkaan oleellista ja mitä ilmankin pärjää mainiosti.
Kas kun siis hommana on ollut tämä orbanin jousikaiku. Se on kyllä kaikin puolin ihana ja mahtavan kuuloinen vehjes. Mutta  tollanen seitkytluvun mekaaninen pojotin, on kuitenkin luonteeltaan aika herkkä ja sen sävyt ovat samaan aikaan ihan mahtavan hienot, mutta livekäytössä ne pääsee esiin lähinnä jossain Tavastialla, Turun klubilla ja vastaavissa akustiikaltaan ja laitteistoltaan paremman kastin paikassa. Siis niissä joissa 85% keikoista EI ole. Festareillakin on yleensä niin kiire, että mitä vähemmän säätöä, niin sen parempi. Ja vaikka kaikki olisikin keikoilla muuten loisteliaasti, tajuaa moisen hienouden kuin aidon jousikaiun päälle, korkeintaan se viisi prosenttia yleisöstä jos sitäkään. Suurimmalle osalle se on ihan sama mikä siellä pojottaa jos pojottaa, kunhan laulu kuuluu. Noh silläpä möinkin sen erittäini haikein mielin studiokäyttöön. Oli ilo kohdata. Toivon pitkää ikää ja sulosäveliä.
Ehkäpä testaan seuraavaksi kuitenkin sitä Malekkon Spring poljinta, josta saa tarvittavan pheeliksen, jos niikseen.

Noin muuten on aika vierinyt mm.  frendin tupareissa, joihin tuli myös parhausystäviä Oulusta,  ja joista eräs oli pyydystänyt itselleen mitä mainioimman naisen. Onnea heille!
Ja noin muuten olen viettänyt aikalailla aikani Jou-talolla, mistä mainittakoon Hellacopters kitaristi Robert Dahlquistin vierailu. Keikka oli kerrassaan mainio. Sitä ei vaan ollut juurikaan kukaan todistamassa. Paikalle vaivautui parisenkymmentä ihmistä. Oma häpeänsä. Harvoin on tarjolla noin tanakkaa ja hyvää rokkimusiikkia.
Toisaalta taas seuraavana päivänä veti Samuli Putro tuvan pinkeeksi. Mainioutta oli myös se!

Viimevuoden lopussa olkkarista kosahti Cambridge audion vahvistin, mistä olin kovasti pahoillani.
Vehje oli nimittäin aivan mielettömän hyväsoundinen kapine. Huollossa tuumasivat, että logiikkapiiri on kosahtanut, mikä on ko. merkin kohdalla kuulemma hyvin yleistä. Eikä tietenkään kannata korjata, kun uusi laite maksaa saman verran.  Ei hyvä. Onneksi sain siirtymäajaksi kaverilta pro-casterin vahvarin lainaan, jota opin vihaamaan syvästi. Noh nyt kevään tullen olen aktivoitunut hankkeessa ja päädyin pitkällisten pohdintojen (As if. parissa päivässä löysin haluamani) jälkeen NAD:in äärimmäisen simppeliin vahvistimeen, jossa on NAD:in filosofian mukaisesti panostettu kaikki paukut äänenlaatuun ja käytettävyyteen. Tämä on voittanut sarjassaan kaiken maailman palkinnot, enkä ihmettele yhtään. Vielä kun sain esittelykappaleen alennettuun hintaan, niin avot. Vanhat ja uskolliset Paradigmin kaiuttimenikin heräsivät jälleen henkiin ja musiikin kuuntelu on taas nautinnollista.

perjantaina, maaliskuuta 14, 2014

Itämeren ihme

Junassa, matkalla Turun satamaan oli hieman vaikeuksia keskittyä lukuhommiin, kun toisessa päässä vaunua ollut miesporukka jutteli niin mielenkiintoisia. Harvemmin olen törmännyt niin libidostaan itsevarmoihin ukkeleihin. Jo iltapäivästä olivat melkolailla kekkulissa ja suunnittelivat strategioita, millä kaadetaan naisia vä-lit-tö-mäs-ti, kun päästään laivaan: Yks lähtee tsekkaan tarjontaa ja yks syöksyy varaamaan varuiksi yhden ylimääräisen sviitin. Sitten kuuluu taas olut-tölkin raksahdus ja rapinaa... "Ottakaahan jätkät viagrat, niin jaksaa painaa"

Satamaan saavuttuani huokaan helpotuksesta kun poppoo painuukin Siljalle, toisin kun itse Viikkarille ja Gracen uumeniin. Tsekki meni oikein kivuttomasti, vaikka jouduinkin rakentamaan settini alusta Sitten viimekäymän oli tsydeemeitä mennyt uusiksi ja tiski sitämyöten nollattu. No broblem.
Ulkoisia laitoksiani en ruvennut ko. mestaan kytkemään, koska tilanpuute ja säädönmäärä olisi tunnut vastaan, mutta Allenhaagertista nyt onneksi löytyy ihan mukiinmeneviä kaikuloita ja posessoreita omastakin takaa. Grace on muuten oikein mukava paikka äänimiehen elää ja olla: Jos ei häirihe se, että miksaamo on piippuhyllyllä, äärivasemmalla, etkä voi esim. nousta seisomaan koska olet silloin PA:n yläpuolella, niin siellä on oiva akustiikka ja erinomaisen sivistynyt soundi. Unohtamatta loistavaa henkilökuntaa.

Laivakeikkojen paras puoli on kuitenkin se tax free. Varsinkin silloin se on parhaimmillaan, kun saat käsiisi henksuflaban, jolla tulee randomisti lisäalea kaikista tuotteista. Mm. Highland Parkin singlemaltti maksoi sillä 15 €uroa litra. Lisäksi ostin viisi pulloa mitä erinomaisimpia punkkuja kellariimme, joista köyhdyin kokonaiset kolme kymppiä. Vaimolle vielä hujuhajua ja tobleronea tietty ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Noin muuten en edes onnistunut saamaan edes krapulaa aikaiseksi, vaikka pistimmekin Tommin kanssa säieteorian kunnialla uuteen uskoon. Ja ei. Tämä ei ollut metafora.

keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2014

Kausi auki!

Jee, se on keikkakesä käynnistynyt jälleen!


Perjantaina oli pitkästä aikaa reggaekeikkaa ja vuoden eka Jukkapoika, Sound Explosion Bandin kera Pressaklubilla. Enpähän ole tuonne ennen eksynytkään. Ja koska matka kävi muutenkin Stadiin, niin päätin lähtä kaupunkiin vähän aikaisemmin, hyökätäkseni Custom Soundsin tiloihin krunikkaan.
Olen näetsen taas vähän haaveillut uudesta kaikulaitteesta. Sellaisesta persoonallisesta purnukasta, joka soundaa hyvältä, muttei tavanomaiselta. Viime vuonna hankkimani Orbanin stereojousikaiku on kyllä maheva ja eritoten noheva, mutta kaipaan vielä rinnalleen monipuolisempaa ja sellaista, jonka decay ajat voisi tarvittaessa venyttää maaliman tappiin. Ja sieltähän se karkkikaupan hyllystä löytyikin... Lähes. Nimittäin Strymonin blue sky, olisi ollut kuin nenä päähän meikäläiselle. Ihan mielettömän hyvän kuuloinen, mutta tarvittaessa todella outo soundimaailma. Mutta kun sitä ei saanut ainakaan kädellä kääntäen sellaiseen tilaan, että suora signali ei tulisi läpi ollenskaan. Isompi versio aiheesta korjaisi tämän, mutta se on taas mun käyttööni liian monimutkainen/puolinen ja satasen kalliimpi.
Noh olen kirjeenvaihdossa valmistajan kanssa. Katsellaas josko päästäin johonkin järkevään modaukseen vehkeen kanssa.
Siinä hypistelin toki muitakin leluja ja yksi pomppasi esiin, kuin vieteriukko: Malekko Spring reverb.
Parin tikkuaskin kokoinen boksi, jossa oli yksi parhaimpia kuulemiani jousimallinnuksia. Suositan lämpimästi tsekkaamaan, jos moinen soundimaailma kiinnostaa.
Noh siitä toettuani painelin hotlalle syömään, ottamaan pikapäikkärit ja ei kun alakerran klubille soundeja säätämään. Äänentoistofirma oli raijannut paikalle Behringerin digin ja minä ennakkoluulottomasti hyökkäämään sen kimppuun. Voi Uli minkä olet mennyt tekemään. Minähän ihan tulin toimeen ko. kapistuksen kanssa. Selkeä käyttis ja hyvä soundi. Samaa voi sanoa myös PA:sta. Vanhaa kunnon D&B:n C-sarjan kantti kertaa kantti laatikkoa oli lavan sivuilla. Konseptihan on vanha kuin taula, mutta hitto kun se vaan toimii. Varsinkin tällaisessa vähän rootsimmassa kamassa!
Meinasi talosta tulla kattolevyt alas, kun vähän raotti botnea.
Keikalla tuli "note-to-self" hetki aiheesta jousikaiun sijoittelu: Olin pannut nimittäin orbanin etusräkin päälle ja sitten tämän päälle space delay spedduni. Noh siinähän kun ukko innostuu, niin se tap-temmon asettelukin on sitten vähän ronskimman puoleista. Ja mitäköhän jousikaiku tekee, kun sitä tönitään?... no niinpä! Niin ja yksi pasuunamikki sanoi sopimuksensa irti. Ei kiva :(

Seuraavana päivänä bussi suuntasi Raumalle jäähallihin. Siellä oli jotain kendosidonnaista tapahtumaa, jossa esiintyivät lisäksemme Vartiaisen sekä Karjalaisen Jiit.
Mitään ihmeellistä hommassa ei ollut, paitsi hieman etukäteen peloittanut Auran PA, jota viritellessäni ihmettelin, että onko oikea korvani tukossa? Yhden Liskin ja parin piuhanvaihdon jälkeenhän se soikin yllättävän nätisti. Ei mitään valittamista. Jengiä riitti kosolti ja kädet pysyivät tukevasti ilmassa.
Minua hieman naaratti etupään avid- näyttely, jossa oli kolme identtistä tiskiä vierekkäin. Aika suppeat messut.
Tällä kertaa oli jousikaiku rakennettu hallin rakenteisiin, joten en vaivautunut kytkemään omaani.
Kotimatkalla nautin hieman konjamiinia ja kuohuvaa ihan aiheesta. Rakkaan ja sanavalmiin fonistimme sanoin: "Nythän sulla ei olekaan enää kuin 13 vuotta viiskymppisiin".


Ensiviikolla menemmä laivalle.

keskiviikkona, helmikuuta 26, 2014

Analogiaa

Kohtahan ne on ne synttäritkin...

Nuorna miehenä huoneeni täyttivät lähinnä analogisyntikat. Jostain syystä ne ovat vuosien saatossa hävinneet mystisesti kaikki. Tai no mystisesti ja mystisesti. Opiskelijalla/vasta valmistuneella on yllättäviä kulueriä ja pikkuhiljaa tuli myytyä kaikki. Asunto ja ruoka painoivat eniten. On sitä parikymppisenä tyhymä! Eniten huomaan kaipaavani vielä toisinaan Korgin Polysixiä.
Nyt kun elämä ja rahantulo on jo vähän vakaampaa kuin muinoin, on moisiin vanhoihin analogipöristimiin vaan ehditty lyömään retroleima. Ja senhän tietää, mitä silloin tapahtuu hinnoille.
Yhdenkin polykutosen ostin aikoinani viidelläsadalla markalla. Nyt niistä huudetaan tuhatta euroa.
En kaipaa nostalgiatrippiä ihan niin paljoa.
Vaan jos ei raatsi kaivata vanhaa analogikampetta, niin onneksi Korg julkaisee kiihtyvällä tahdilla uutta analogivehjestä! Seassa on varteenotettaviakin uusiotuotantoja, kuten AIRA sarjan vehjekset, mutta itseäni kiinnostaa enemmän halvat, oudot ja rupiset vehkeet, kuten monotron sarjan kikottimet, Monotibe ja ennekaikkea Volca sarjan purkit. Parasta näissä on hinta: Monotronit saa viidellä kympillä zipale ja noi muut on sen puolitoista sataa. Haaveena olisi kasata pieni analoginen matkalaukkustudio, jolla kelpais tehdä teknoa niin kotona, bussissa, kuin hotellihuoneissakin.

Työhommeleista sen verran, että nyt voi taas vetää himppasen paremmin taas joutalolla.
Viime viikolla käärimme hihat ja purimme koko valohässäkän alas katosta. Pölykeuhkohan siinä meinasi puhjeta, mutta apinan raivolla putsasimme ja järjestimme kaiken mahdollisimman lähelle täydellisempää harmoniatilaa. Ja taas tuli opiskeltua chamsysin käyttöäkin ainaskin aavistuksen enemmän haltuunpäin.


Monitoriosastomme aina jaksaa ihmetyttää niin itseä, kuin vierailijoitakin. Meillähän on käytössä
12" microwedget, jotka eivät koolla ole pilattuja, mutta ihan oivia pikkupönttöjä budjettiin nähden.
Taas oli viimeksi vekkulia tilannetta, kun talossa oli Turmion kätyrit ja Tuoni. Kätilöt halusivat monitoreihin todella maltillisesti ja vain kaikkein tärkeimpiä elementtejä kuullaksensa.
Tuonen pojat taas pyysivät monitoreihin lähes kaikkea ja vähän helvetin lujaa. Mm. basaria ja snarea ei vaan saanut laulajalle niin lujaa, että olisi tyydyttänyt. Tokikin hänen IEM-systeeminsäkin ehkä demppasi jonnin verran sitä suoraa soundia.
Noh jännästi sitten Kätilöitten musikantti tuli jälkeenpäin ihan erikseen ihmettelemään, miten noin pikkuisesta purkista voikin tulla niin tanakasti tavaraa, kun taas Tuonelainen oli kovasti pettynyt pikkupöntön tarjoilemaan ääneen.
Ja mitä tästä opimme? Tuskinpa paljon mitään. Paitsi että heavya oli toudella pitkästä aikaa erinomaisen kiva puikotella. Ja tämä siis sen Tuonen osalta. Kätilöillähän on oma, harvinaisen pätevä ukkeli omasta takaa.

tiistaina, helmikuuta 11, 2014

Ensimmäinen, toinen ja kolmas!

Kun muutimme Tampereelle, niin hankkiuduimme eroon ihan älyttömästä kasasta random sälää. Pelkästään kirjoja luovutimme eteenpäin monta laatikollista. Samalla juhlallisesti vannoimme, että rajoitamme turhuuksien haalimisen tulevaisuudessa minimiin, eikä kaikkia kirjoja tarvitse omistaa, vaan käytämme enemmän kirjaston palveluja hyväksemme. Nooh...

Olemme innostuneet vaimon kanssa ramppaamaan huutokaupoissa.
Se on ihan käsittämätöntä kuinka hyvää tavaraa sitä tuleekin huudettua, kun kerta halvalla saa. Olen huutanut mm.
-Vanhojen hautakivien muistokilpiä: 2€. Olin muuten ainoa huutaja.
-Vanhoja sukuvalokuva albumeja: 20€. Ne nyt on oikeasti hienoja ja mielenkiintoisia pläjäyksiä, jotka kertovat yllättävän paljon vieraista ihmisistä, ajoistaan ja siitä että mikä on ollut valokuvaamisen arvoista aikoinaan.
-Ihan tajuttoman rumia tauluja 2€ kpl, ihan vain sen vuoksi, että jos taulu puhuttelee sen verran että julkisessa tilaisuudessa purskahtaa huutonauruun, niin pakkohan se on saada. Varsinkin kun halvalla...
-Ipod touch 16Gigan muistilla 32€. Silläpä, kun aina vähän kuumottaa lykätä soundcheckissä kallis iluuri tiskiin kiinni. Jos sieltä kuitenkin sattuu tulemaan se fantomi jostain oikusta lävitte, niin se luuri on sitämyöten entinen. Ja taustamusatarkoituksiin, ei tarvi jättää sitä puheroa sinne tiskille.
Ja viimeisimpänä ehkä älyttömin ostos miesmuistiin:
-20kpl sateenvarjoja 5€. Eikä mitään kokoontaitettavia rimpuloita, vaan kunnon järeitä pelejä.
Ai miksikö? No kun se oli ajatuksena niin typerä sekä itseni että vaimoni mielestä, niin miksei?



Viime viikonloppuna oli talolla ihan mahtikekkerit: Valoa festivaalit. Setuppikin oli mainio. Perjantaina Iisa, SinCosTan ja Viron ihme: Odd Hugo. Lauantaina taas linjattomuudessaan nerokas: Kauko Röyhkä, Kakka-hätä 77 ja Dead Hawks.
Perjantaina kömpiessäni töihin, oli Jussi varotellut, että pitää tsekata kanava 22, kun siinä oli ilmennyt jotain epämääräistä rutinaa edellisenä iltana. No minähän tsekkasin, eikä siinä mitään vikaa ilmennyt. Noh sittenhän suuri sankarini, Jori Hulkkonen saapuu tsekkiin ja puolestaan hänen setuppinsa yksi sisääntulo rutisee omituisesti. Vaihdan diboxit ja lukilukit, mutta vika on joko talon pätsissä tai tiskissä. Pätsään uudestaan eripuolelle tiskiä ja taas toimii. Seuraava orkesteri tsekkiin ja huomaan, että nyt Hulkkosen yksi kanava välkkyy iloisesti tämän toisen bändin musan tahdissa, vaikkei mikään risteydykään keskenään missään vaiheessa. Luuritsekki kertoo ko. hässäkän vielä olevan loisteliaasti ruvella. Pelkään että kyseessä on arvon Midaksen kuolinkorinan ensitahdit. Vaan empiirisellä tutkinnalla ja harmailla aivosoluillani selvitin, että se onkin toinen monitorointiin käyttämistämme ja päätiskiin linkitetyistä crestin tiskeistä, kun on rampautunut.  Noh, perjantai meni asia tiedostaen pienellä taikomisella ja maagisilla eleillä ihan bueno. Mutta entäs sitten huominen, kun tiedossa oli vähän isompia kokoonpanoja ja vierailevaa etupäänseppää??!!??
Pientä puhelua, sekä internet-toimintaa ja Kollegani Jussi kaivaa esiin tiedon että Peve, tuo lahja Tampereen skenelle, on myymässä paria vastaavaa tiskiä ja pienen pienellä säädöllä saatiin korvaava tilalle heti seuraavaksi päiväksi. Aika nohevaa aamuyön toimintaa, etten sanoisi.

Kauko Röyhkällä on muuten ihan käsittämätön karisma. Mies ja kitara lavalla ja minä havahdun 45min. myöhemmin, kun ukko ilmoittaa vetävänsä viimeisen biisin, että mitä? Justhan se aloitti!
Knoppitietona vielä, että Kaukolla on mahdottoman pehmeät kädet.

tiistaina, helmikuuta 04, 2014

Meikäjätkä ja Jätkäjätkät

Olipas veikeää käydä pitkästä aikaa oikein keikkareissulla.

ätkäjätkien etupäänkilli oli estynyt muilta toimiltaan ja kyseli tuuraamaan. No mutta tottakai!
Bändi kun koostuu loistosakista ja tuottavat käsittämätömän toimivaa musiikkia, etenkin liveolosuhteissa, niin mitäpä sitä miettimään. Juna alle ja Helsinkiin, mistä yhytän Oopperalta keikkidösän ja nopeahkon roudingin kautta Kuopioon. Ja ei. Emme menneetkään Henkkaan. Menimme yläkertaansa, nimitäin syksyllä avattuun uuteen yökerho Tähteen. Siellähän Idän viikinki jo odottelikin valmiiksi kytkettyine lavasetuppeineen. Talon puolesta oli kiintoasennuksena Auraa, jonka sai soimaan ihan mukiinmenevästi, kun käytti M7:sta sekä graafisen, että parametrisen master-Eq:n. Se mikä mestassa taas ei ollut mukiinmenevää, oli salin valokattaus. Katossa tuikki isot kasat lediparreja, joissa oli joku musaohjausvälkyntä päällä heti aamusta, mikä meinasi aiheuttaa epileptisiä kohtauksia ihan ei-epilepsiaan taipuvillekin. Luonnollisesti talossa ei kukaan tiennyt ko. laittoiston päälle midis. Asiantilaan hyvin nopeasti tuskastuneena kipaisinkin henryspubin puolelle yytsimään, josko valotyttönsä- Hanna olis ollu vaivattavissa tutkimaan tilannetta ja siellähän se. Mutta ilmeisesti se valotiski oli jotenkin koodattu sellaseen moodiin, ettei siihen päässyt käsiksi. Oli muuten aika veikeän näköinen valoshow sittennii, kun samat lamput säksättivät illan alusta loppuun, armoa antamatta.
(Eero. Tää video on sulle. Tiedän että osaat arvostaa :)


Seuraavana päivänä lähdettiin leppoisissa merkeissä kurvailemaan kohti Lappeenrantaa. Ei ollut kiire mihinkään. Kuskimme Hesen kanssa ihmeteltiin sitä mielipuolta joka ihmisen vaivaa, kun hän istahtaa auton rattiin. Täysin päättömiä ohituksia ja täpäriä tilanteita talvisilla teillä. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun joku reikäpää livahtaa muutaman metrin marginaalilla bussimme ja vastaan tulevan rekan tms. välistä, vaarantaen hengen melko isolta ihmisryhmältä. Osalla oli vielä omakin perhe kyydissä.
Jos samoja ihmisiä pyytäisi ylittämään kerrostalon kattojen erottava metrin kuilu, niin itsesuojeluvaisto vetäis liinat kiinni.

Keikkapaikkana toimi Old Cock, niminen kompleksi, johon ei sinnekään ollut tullut aiemmin eksyttyä.
Roudaus tapahtui pitkiä, liukkaita ja jyrkkiä portaita alakertaan. Kimin Hammondit soundaa jumalaiselle, mutta helvetillistä niitä on roudata. Sitä kiroilun määrää, kun kuusi ihmistä ähkii kahvoissa kiinni.
Ennakkoon oli tiedossa, että paikanpäällä oli Mackien äänentoisto. Ja koska Mackie ei ole niitä kuuluisimpia PA-firmoja, niin yritin ravintoloitsijalta ja kalustotoimittajalta kiltisti anella, josko mestoille saatais joku ihan oikea nippu kommootteja. Mutta ei se sitten kuulemma mitenkään onnistunut. No kyllähän niillä sitten veti kun ihan pakko oli, mutta erinomaisen haikea pikku juttu oli sellainen, näissä ravintoloitsijan itsensä asentamissa kaiuttimissa, että diskanttipillejä ei oltu käännetty samalla kun skobet oli kattoon kyljelleen asennettu. Toisin sanoen ne avautuivat kiitettävästi katto/lattia akselilla, mutta sivusuunnassa eivät sitten nimeksikään. Jos jollain on vastaava joskus edessä, niin ottakaas akkuporakone ja ruuvaripäälajitelma mukaanne.
Toinen harmaita hiuksia nostattava hommeli oli A&H:n iLive T80-tiski. Pari kertaa olen ko. kapineella työskennellyt aiemminkin ja aina on mulahdellut sormi suuhun sen käyttölogiikan kanssa.
Muutenhan se on selkeä, mutta kun sen sendipaluudiudihässäkkä on suunniteltu ihan liian monipuoliseksi. Toisin sanoen, siinä voi tehdä yksinkertaiset asiat liian monella tavalla. Tämä ei varmaan ole ongelma, jos pöytää käyttää usein ja aktiivisesti, mutta kun sillä heittää satunnaisesti keikkaa, niin aivo ei vaan mulahda siihen logiikkaan. Onnistuin mm. tsekissä saamaan osan kaikupaluista lähettämään signaalin takaisin mulinekseille. No helvettihän sellaisesta aukeaa. Sitä sitten ratkottiin hyvän aikaa, ennen kuin tämä näennäisen yksinkertainen asia selvisi, mikä kertoo jotakin suunnittelun snadista sekavuudesta (tahi itseni).
Onneksi laitetoimittajan nuorimies oli skarppina ja vahti vieressä, kuin autokoulunopettaja inssiajossa.