Tee-se-itse part 2. Eli miten oli jo paras, mutta panin silti paremmaksi.

Voi enhän mä nyt voinut hyvin alkanutta projektia kesken jättää.

Köllöttelin siinä uima-altaalla, etelän lämmössä ja fundeerailin, että olivatkos ne modaamani luurit, joista viimepostauksessa kerroin, sittenkään vielä se créme de la créme?
Vai voisiko löytyä vielä parannettavaa?
Noh eksyin sitten Tori.fi:hin ja siellähän joku möi Gradon Prestige-sarjan parhaimpia luureja, joissa on mm. alumiinikuoret, muovin sijasta pilkkahinnalla. No ei se ota jos ei annakaan ja tarjosin niistä vielä vähän pienempää hintaa ja sehän tarttui siihen.

Kotiin päästyäni purin ne suoraan postipaketista osiin. Lisäilin vaimennusmattoa kriittisiin paikkoihin, revin takaverkon muovinapin pois muodostelemasta heijasteita ja puhkaisin neljä reikää elementin vaimennusmattoon. Testailin toki muitakin toimenpiteitä, mutta totesin ne turhiksi.
Jumalaare, kun taas tultiin vähän korkeammalle tasolle. Äärimmäisen tarkat ja erottelevat kapineet.

No sitten kun vertasi niitä aiemmin modaamiani SR125 malleja ja kun oli mihin verrata, niin sen muovin läsnäolon kuuli. Nyt sitten puhutaan ihan äärimmäisen pienistä nyansseista. Tietyillä vokaaliäänitteillä, huomasi ihan aavistuksenomaisen epäluonnollisen resonanssin ylämidlessä. Ja olikos diskantissa jotain perhoisen havinaa muistuttavaa esoteriaa?

Joten asialle oli tehtävä jotakin. Vähän lisää vaimennusta kriittisiin paikkoihin ja se muovinen takagrilli joutui poistumaan. Pastasiivilästä askartelin oikeasti hengittävän metalliverkon tilalle.
Sillä ei oikeastaan ole muuta syytä olla siinä, kuin suojata sisuskaluja ja näyttää eri päheeltä.


Jumaliste. Nyt mulla on sitten kahdet ihan naurettavan hyvänkuuloiset kuulokkeet, joiden erot ovat todella pieniä. Noi kaks kertaa kalliimmat alumiiniasiat ovat ehkä ihan inasen erottelevammat, basso aavistuksen tiukempi ja ylin diskantti sen desibelin raikkaampi. Erinomaisen tarkat työkalut.

Toisaalta nuo puolet halvemmat muovikuoriset aika radikaalisti modattuina, ovat ihan vain musiikin kuunteluun jopa vähän kivemmat. Kevyemmät päässä, bassot kouraisevat vähän syvemmältä ja yläkeskialue antaa enemmän anteeksi kireämmilläkin äänitteillä.

Nyt kun homma oli niin hyvällä mallilla, niin pitihän niitä päästä vertaamaan muihinkin kuulokkeisiin. Tähän asti olin viritellyt ja vertaillut niitä  lähinnä tarkkailukaiuttimiini. Yllättävän hyvin noi siihen vertautuu, vaikkei tietenkään voi päästä mitenkään samalle tasolle megaluokkaa kalliimman laitteiston kanssa. Ja... no ne eivät ole ylipäätään kuulokkeet. Eri geimi.



Tampereen Hifihuoneella on ihan naurettavan hyvä valikoima kuulokkeita testattavana ja mikä tärkeintä, joviaaleja ihmisiä töissä.
Kuuntelin siinä heti kärkeen hyvän kattauksen Gradon ylemmän luokan kuulottimia, aina sinne yli 2000€:n hintaluokkaan asti, ja noi mun RS325 modit, pesi ne kaikki komeasti.
Puukuoriset RS2 mallit pääsivät todella lähelle ja joillakin osa-alueilla ne olivat jopa paremmatkin (Hmm...puukuoret!!!)
No se gradoista. Mites muut valmistajat?

Hifimanilla oli keskiraskaassa sarjassa todella miellyttäviä ja hyväsoundisia malleja. Mutta ehkä vähän liiankin miellyttäviä. Korostunut yläbasso/alakeskiääni toi toki tukevuutta, mutta samalla erottelevuus kärsi.

Oppot ei olleet huonot nekään. Mutta ei ne myöskään mitkään erotteluihmeet olleet.

Audioquestin Nighthawkit olivat äärimmäisen kauniit, mutta ihan kauheat. Piti oikein kysyä, että onko ne rikki? Eivät olleet.

Denonit olivat suljetuiksi ihan hyvät, mutta ilmavuus puuttui ja sub-basso osasto oli jopa lähes holtiton. Nämä ehkä  (pitäis vertailla päikseen) pesivät mun NAD:it, mutta hintaakin on melkein neljä kertaa enemmän.

No sitten kun mentiin Focaleiden järeämpään päähän, niin alkoi tulla jo vähän tiukempaa vastusta.
Utopiat kyllä pesivät mun pikku gradoni selkeästi. Toisaalta hintalappukin oli sen nelisen tonnia.
Mutta mikä yllättävää, pidin niitten Elear -mallista jopa enemmän, jonka hinta on enää maltillinen tuhannen euroa. (Kaikki on niin suhteelista.)

No sittenpä myyjä kaivoi esiin roudaria ihastuttavan pelicasen-salkun, josta paljastui Audezen LCD-4 kuulokkeet, jotka kieltämättä herättävät kunnioitusta jo olemuksellaan. Kokoonsa nähden, ne ovat hämmästyttävän mukavat päässä ja... no nyt kolahti! Nämä ovat ne maailman parhaimman kuuloiset luurit. piste.
Minut siirrettiin sitten yhdellä play napin painalluksella siitä hifikaupan penkistä omaan masterointistudiooni. Epätodellinen fiilis.

- "Tahdon! Haluan! Paljonko maksaa?"
- "Ne on sen viitisen tonnia."
- "No mä mietin vielä."

Tee-se-itse. Eli kuinka piti tulla hyvä, mutta tulikin paras!

Jossain vaiheessa mä hehkutan mm. Tavastian keikkaa, missä oli kädet katossa ja sokkelit irti!

Mutta koska olen lomalla, niin en jaksa purkaa sitä vielä.

Se, mitä jaksan nyt hehkuttaa, on Grado labsin kuulokkeet.

Kyseessä on pieni brooklyniläinen perheyritys, jotka ovat tehneet levysoittimen äänirasioita ja kuulokkeita, sen 60vuotta. Ai että et oo kuullukaan? No se johtunee siitä, ettei ne mainosta tuotteitaan missään, kun niillä on muutenkin kädet täynnä hommia. Hyvä kello kuuluu näetsen kauas. 
Ne siis tekee luureja 80-2000€:n välillä, mutta kaikissa on periaatteessa aika pitkästi sama filosofia ja enemmän tai vähemmän samahkot komponentit taustalla. Käsittääkseni referenssitasolla, niitten toleranssit on tiukempia ja joku kelan kupari ehkä vähän puhtaampaa. Ja tietty eri kuppimateriaalit resonoivat vähän eri tavalla.

Mulla on ollu niiltä vuosien varrella useampiakin malleja ja varsinkin niitten alapään mallissa SR60:ssä on ihan älytön hinta/laatusuhde. Ei huntilla oikein saa tollasta erottelua ja tilantuntua mistään muusta kuulokkeesta.

Olen vuosien varrella kuunnellut useita Gradon malleja, aina sinne tonnin hintaluokkaan asti ja mulla on ollu jotain kymmenisen vuotta niitten SR125 mallit jotka on mun mielestäni hinta/laatusuhteeltaan niitten parhaimpia malleja ja oon ollu muuten tyytis, mutta niissä on hivenen kireä soundi ja alimmasta bassosta puuttuu voima. Klasari/jazzi yms. akustispainotteisella osastolla noi kuitenkin rulaa hienosti.

Vähän olen miettinyt lähiaikoina, että näinköhän aika on ajamassa Gradojen ohi? Sitten taas kun niitä on pitkästä aikaa taas kuunnellut ja tottunut taas soundiin viidessä minutissa, niin on niissä vaan jotain maagillista.

Tässä vaiheessa on hyvä vähän avata kuulokesuunnitelun haasteita: 

Käytännössä dynaamisten "over-ear" luurien haastavuus tulee siinä, että sulla on käytössäs yksi ainoa elementti, joka pannaan korvan viereen soimaan, ja thäts it. Ei mitään elektroniikkaa, millä tasoitella piikkejä tahi kuoppia. Ei erillisiä elementtejä diskanteille ja bassoille, puhumattakaan jakosuotimista. Mikä on toisaalta hyväkin asia.

Eli sen elementin tulee olla vähän pirun hyvin suunniteltu. Kaikki muu ääneen vaikuttava, tulee sen korvakupin suunnittelusta. Avoimet luurit jossa kuppi ja sen resonanssit yms. on poistettu yhtälöstä, soivat yleensä kaikkein kauniimmin ja ilmavimmin ja ovat myös mukavimmat päässä. Toisaalta niissä on usein vähän voimaton bassopuoli, kun se "kotelo" ei tue sitä osastoa ollenkaan. Lisäksi toimistokuutiossa, sun naapurisikin kuulevat, mitä kuuntelet, kun mikään ei vaimenna ulos säteilevää ääntä. (Toisaalta säkin kuulet kaiken ympäristömelun, samasta syystä.)

Grado taas on lähestynyt vähän niinkuin puoliavoimella ratkaisulla, jossa elementti on käytännössä putkenpätkässä, jolloin se putki resonoi ja tukee elementin toimintaa, muttei kuitenkaan päästään avonaisena, vaikuta sen elementin toimintaan liikaa.

Sittenhän mä hokasinkin: Saisiko hyvästä sitten viriteltyä parempaa?

Noh parin päivän netin tutkimisen jälkeen löysin montakin juttua moisten modailusta ja varsinkin yhden kaverin, joka on tutkinut noita niitten malleja läpikotaisin ja modaillut niitä ihan raivona.  Gradot on siitä kivat, että ne on tosi simppelisti kasattu, joten niitten  modaaminenkin on sitämyöten hyvin helppoa.

Tässä hyvä tiivistys aiheeseen.

Eli se mitä itse tein, oli ensinnäkin lämmittää kotelon takapuolta, jonka voi tehdä (varovasti) vesihauteessa, tai näyttää sille hiustenkuivainta tai lämpöpuhallinta, jotta se kuumaliima sisällä antaa periksi.

Sitten paljastuupi elementin takapuoli, jota kiertää ohut huoparinkula. Jos sitä katsoo valoa vasten, niin näkee sen takana reikiä. No nyt otetaan BIC-kuulakärkikynä  (ilman sitä terää ulkona) ja puhkaistaan vilttiin reikiä ja varotaan, ettei se puhkaistu huovankappale tipu sinne elementin sisään! Itse tein ensin neljä reikää, per elementti, mutta kaipasin vielä astetta syvempää bassoa ja puhkoin vielä viidennetkin.

Lisäksi leikkasin nurkissa pyörineestä ilmansuodattimen vanusta pikku läystäkkeet, jotka kuumaliimasin elementin taakse, ja kotelon takapyörylän päälle. Tämän tarkoituksena on vaimentaa kotelon sisään jääviä diskanttiheijastumia, jotka vois aiheuttaa kihinää. Ja kappas sehän toimi.

Ja koskapa mun luureissani tulee vakiona tuollaiset kuppimalliset korvatyynyt, joiden soundi on huomattavasti ilmavampi, kuin halvempien mallien tyynyissä (Niitä saapi ihan gradoa myyvistä kaupoista) niin päädyin vielä vetäisemään kierroksen sähköteippiä niiden ulkoreunalle, joka niittasi sen ihan syvimmänkin botnen paikoilleen! Ja jos se teippi tuntuu pitemmän pääle nostavan botnea liikaa, niin mikäs sen helpompi poistaa? Tai sitten vetää vain puoli kierrosta.

Ai että miltäkö kuulostaa? Ihan mieletön avaruus. Kaikki pienimmätkin detaljit toistuvat hämmentävän hyvin, niin soittimissa, kuin akustiikassakin. Enää ei kihise tai piikitä mikään, mikä ei ole siellä äänitteellä jo valmiiksi pinnassa. Ja se basso menee ihan naurettavan tarkasti ihan sinne alimmille oktaaveille saakka.

Olin varovaisen optimistinen, että tää toisi jonkin verran parannusta, jo periaatteessa erinomaisiin kuulokkeisiin, mutta nää soundaa nyt ihan naurettavan hyviltä.  Väittäisin jopa, että nää on nyt parhaat luurit, mitä oon kuullut!


Ja mikä parasta tässä modissa on se, että tää on sovellettavissa kaikkiin Gradon malleihin.
Pieni vaimennus jeesaa kihinässä ja reikien määrällä säädellään botnen tasoa.

Ja mä olen kuunnellut elämäni aikana aika helvetin monia kuulokkeita ja ollut todella tyytyväinen vasta tuolla kahden tonnin hintaluokassa.

Esimerkiksi maailmalla kovasti hehkutetut Sennheiserin HD800 luurit ovat monin puolin parasta, mitä kuulokerintamalla on tarjota, mutta niissä on ihan älytön piikki 6000Hz:ssä ja ponneton alabasso, joka tekee niistä mun korvaani sietämättömät.

Toisaalta Audezen LCD2 ovat toudella mielyttävät ja hyväsoundiset, mutta niistä puuttuu sitten kuitenkin se viimeinen avaruus ja toisaalta niitten tuotantotoleranssit ovat kuulemma ihan mitä sattuu, mitä ei saisi yli tonnin hintaluokassa sattua sitten yhtään. Kuulemma LCD4 on sitten The! kuulokkeet, ainakin mitä Bob Katzia on uskominen, mutta ne maksaakin sitten sen viisi tonnia!

Ikävä puoli tässä on se, että ne vuosi sitten hankkimani NAD Viso Hp-50, luurit kuulostavat nyt näihin verrattuna latteilta ja...meh. Mutta toisaalta ne ovatkin täysin suljetut ja mun liveluurit. Meluisissa paikoissa avoimilla ei tosiaan tee yhtään mitään, ainakaan äänentarkkailun kannalta.

Harvoin tunnin hommalla, täysin nollabudjetilla (paitsi tietty ne kuulokkeet) saa tällaista vastinetta rahoilleen. Hopi hopi ja askartelemaan paskartelemaan ihan itte!

Vuotuinen labinlimbo

Jaa, menin sitten lupaamaan yksityiskohtia lapinlimbosta.

No tässä tulee:
Leviyllässaariselkäylläslevi.
Siinä oli ensimmäisen lohkon sijoituspaikat.

Hokasin muuten että mikäpä sen mukavampaa ajankulua matkustellessa, kuin kaivaa lyijykynät ja piirrustelulehtiö mukaan. Edes haasteita ei puutu, kun se kuorkin ilmajousitettu hytti heiluu ja pomppii yllättävän paljon. Ei siihen oikeastaan edes kiinnitä huomiota, ennen kuin yrittää vetää suurinpiirtein suoraa viivaa paperiin.


Hullussa Porossa Hujanen oli pannu taas parastaan ja se tupa kuulosti entistäkin paremmalta. Tassilattia oli noussu ylemmäs ja PA:ta oli päivitetty. Ei niinkö taaskaan mitään valittamista.
Toi mesta on Tavastian ohella mun ultimaalisia suosikkejani, mitä tässä maassa keikkailuun tulee.


Ylläksen pirtukirkko on kanssa mukava. Vielä kun ne saavat sen yhden oven fiksattua roudausystävällisemmäksi ja hankittua kiinteän, ripustetun PA:n, niin ai että. Akustiikkahan siellä on hälyisehkö, mutta aina niiin mukava vastaanotto, hyvä ruoka ja huolenpito, yhdistettynä ihan timanttisen tulisiin keikkoihin, niin eihän siitä voi kuin pitää!


Mutta humppasukkuloiden logiikka se vaan jaksaa kerta kerran jälkeen ihmetyttää:
Aina pitää juurtua oviaukkoihin ja portaisiin. Ja saavutetuista paikoista ei muuten lipsuta.
Väkisin ja voimalla saa runnoa, että ohi pääsee.

"Mutta enhän minä istu tuon tekstin päällä vaan tässä sivussa..."

Saariselällä taas meininki on toinen. Meni varmaan toista tuntia, ennenkuin yksikään henkilökunnan edustaja edes moikkasi. Jotenkin ahdistava ilmapiiri. "Ette te siinä voi syödä, siihen tulee ihmisiä." "Ette te siitä buffetista saa syödä..." Ette saa, ei käy, ei kiinnosta.

Sitten pari viikkoa vapaata Lapista, mutta kyllä siinäkin välissä kilometrejä tuli istuskeltua.
Joensuun Kerubissakin on aina eri kiva käydä. Siellä on kiva, kun on mukavaa. Mitä nyt ihan tokuton se roudaus, kun niitä kamoja joutuu tönimään ne kolmet portaat. Noh onneksi meillä oli apukäsinä kaksi pikkuruista medianomiopiskelijan poikasta ja tyttöstä. Minä pistin ne tiukille, mutta väitän että ne oppivat parissa tunnissa enemmän roudaamisesta, kuin koko opiskeluaikana.

Ja eikun toiseen rouduuhelvettiin, eli Oulun Tähteen. Siellä kun on se kilometrin pituinen liuska, joka on aina vähän turhan liukas. No mutta aina on yhtä hauskaa kun pyytää neljä apukättä ja sieltä tulee kaksi kaksikätistä tyyppiä. Onneksi nää oli aikuisia ja ihan ammattiroudareita, niin liikahti se laatikko sukkelaan. (Ja juu, on ollu myös yksikätisiä ja jalkapuolia ja...)
Itse keikalla oli muuten kuuma! Ihan tajuttoman kuuma! Oli pakko heittää heti kengät pois jalasta ja kas, välittömästi universumi rankaisi kuismattaren hahmossa, joka kaatoi karpalolonkkunsa suoraan mun kenkien sisään. Ja arvatkaa oliko mulla vaihtokenkiä mukana? Ja arvatkaa oliko seuraavana sunnuntai-aamuna yksikään kenkäkauppa Oulussa auki? No mutta onneksi meidän kiertuedamageri Kimmo on puolijumala; "Mikä sun kengän koko on?" Hän kysymään ja vastauksen saatuaan, se veti mulle pakasta tuliterät popot jalkaan. Ihme kaveri!

Sitten olikin edessä erikoiskeikkojen erikoiskeikka. Sen reilut nelisen tuntia nukuttuamme, hilpasimme Pihtiputaalle junppasaliin, johon oli bookattu Karavaanin ja Suoralähetyksen yhteiskeikka. Siinä muuten kaksi semmoista artismiryhmittymää, että on ihan turha etukäteen suunnitella mitään liian tarkkaan. Pelimannit kun vetää ns. fiiliksellä. Featuroinnit ja yhteis-soitot taidettiin päättää noin 4min. ennen keikkaa. Parempi pitää vaan pää kylmänä ja luotto korkealla.
Ruosila hoiti mestoille erinomaisessa vireessä olevan PA:n ja hämmentävää kyllä, se sali soikin ihan älyttömän hyvin. Tasainen taajusvaste, ja maltillinen jälkikaiunta. Ei siis ollutkaan mitään ongelmaa.
Molemmat bändit vetivät timanttiset keikat ja loppusekoilutkin meni ihan täydestä.

Jaaa Seinäjoelle. Ravintola soittola oli paikallisen Cumuluksen tanssijuottola. Henkilökunta oli ystävällisesti liputtaneet meille pari bussipaikkaa siitä oven edestä, että saadaan paavi kivasti siihen suorilta ja laatikko siirtymään sisälle. No eiköhän siihen ollu lippusiiman taakse luikahtanut vain yksi Alfa romeo ja yksi Mersu. Alfisti saatiin rekkarin perusteella ajamaan kulkineensa vittuun siitä ja vähän akäiseen, mutta Mersumiestä ei. Noh rekan perä keulaan kiinni ja siinä vaiheessa kun lifti lähtee lähestymään konepeltiään, niin sieltä sitten kipitti yksityisautoilija siirtämään ajoneuvoaan aika vikkelään.
Keikka oli silleesti sopivaan aikaan, että kun löi keikan jälkeen tiskin kannen vähän pirun nopeasti kiinni, ja käytti ripeyttä, niin ehti vielä nurkan taakse nauttimaan Solosen ja Kosolan keikastakin.
Anssin kanssa piti tosin käydä vähän haastamassa paikan tekniikkaa:

-"Saatko sä noitten sanoista selvää?"
-"No en kyllä"
-"No pitäiskö sun kuule tehdä asialle jotakin?!?!!"

ja

-"Onkos sulla etuvaloja täällä?"
-"On juu"
-"No voisitko panna ne päälle, niin näkyis ne esiintyjätkin?!!?"

Kamoon, ei se oo niin vaikeeta. Ja jos ei vaan kiinnosta, niin vaihda vapaasti alaa. Ei näitä hommia ole pakko tehdä!

Turku ja Venus.
Pimeys, kuolema, hautuumaa.
Jotain positiivista: Hyvää nakkikeittoa.
Vieno toive: Ei sais oksentaa yleisöläinen FOH:iin. Tai kukaan. Tai mihinkään.

"Rouva on hyvä ja menee sieltä baarin nurkasta sinne esiintymisalueen läheisyyteen."

Sitten myö hilipastiin sinne lapinlimbon kakkoskaudelle, mutta Kaijjaanin kautta. Kaukametsäsalissa oli konserttihommaa. Piti lähtä jo edellisenä päivänä ajelemaan, niin jaksoi. Matkanvarrella erehdyttiin syömään. Otettiin lounaspaikan valikoimasta oikein pizzaa, kun sillä voi mennä ehkä vähiten metsään. No Kimmo sitten paskoi ja oksensi sitten silleesti ihan raivolla koko yön ja aamun. Itse vain maistoin hivenen hänen pizzaansa, niin mulla oli vain pakki kovassa korvennuksen tilassa. No onneksi saatiin kasaukseen paikallinen herrasmies jeesimään, niin saatiin kamat pystyyn ja kytkyyn kivasti. Iltapäivällä Kimmokin alkoi näyttämään ihan ihmiseltä ja se liittyi iloiseen seuraamme.

Se Kajaanin sali soi oikein nätisti, mutta jumalation kun olisi kiva, että joku osais käyttää niitä laitteita. Tai siis se että kiinnostelis, merkkais jo paljon. Aivan erinomaista Lacousticia roikkui ihan kivasti ja karasti, mutta jos esim. subeja, joita on 2x/puoli ajellaan päätteestä dipoliasetuksella, niin ne purkit on sittennii vastavaiheessa ja ne kumoavat toisensa. Ja jos toiselta puolelta on pari palaa keskeltä mykkänä, niin siellä salissa jää aika monta paikkaa täysin katveeseen. Eikä siellä tietenkään ollu mitään nostimia, tai edes riittävän pitkiä tikkaita... tai sen puoleen näemmä just sitä kiinnostusta, millä hoitaa tilanne kuntoon.
Toimikaa!!!

Jaaaaaaa... Leviyllässaariselkä. Saariselällä kävi huhuhulvaton tilanne, kun saatiin paavi parkkiin siihen lastauspaikalle, niin kuului ihan jumalaton pamaus. Ilmajousihan se siinä laukesi, koko 14 baarin paineellansa. Älytön tsägä, että just vikalla keikalla, eikä edes maantienopuksissa, vaan maltto odottaa siihen pihaan asti.
Keikka alta poikkeen ja aamulla hypättiin Anssin kanssa popin autoon ja Kimmo jäi odottelemaan hinaushenkilöä, mi lirvahti niinkin läheltä, kuin Rovaniemi. Siinähän ne puljaillessa tajusivat, että jos paavin nostaa hinurin kyytiin, niin siitä tulee semmonen torni, ettei se mene yhdenkään sillan ali ja matalimpien voimalinjojenkin kanssa saa olla tarkkana. Jotenkin se kuisma sitten rakensi siihen jonkin väliaikaiskytöstyksen, että Kimmo pääsi sillä rolloon ja lensi sieltä sitten etelään. Se oli lopulta pötköllään paljon ennen muita.
Noi hommat ei muutenkaan ole kovin halpoja fiksailla, niin arvatkaa vaan oliko rapeaa hoitaa hinuria ja korjaamopalveluja noinniinkö Jeesuksenjuhlintapäivinä?

Itse hyppäsin Oulussa poikkeen ja kävin pari päivää sukuloimassa. Pikkuveli oli avannut uudessa lokaatiossa paitapainonsa. Oli muuten hulppean messevät tilat. Menkäähän mestoille tahi tilatkaa netitse.
Itse hommasin heti kasan paitoja ja hupparia.

Kulttuurihistoriallisia painanteita.

Vähän on taas pitänyt sitä semmoista kiirusta ja silläpä on taas menny kuukausi kirjoittelemati.

Keikkaa on siis riittänyt niikseen paljon, että jos jokaisesta rupeaisin vuolaasti tässä tarinoimaan, niin loppuisi internetissä tila kesken. Mutta tiivistetään ja hypitään.

Sitten viimenäkemän me luikahdettiin sieltä Tampereen Olympian keikalta alakertaan aamubrunssille, joka kiilas itsensä kaikkien aikojen brunssien top viiteen. Ja mä olen elämässäni vetänyt aika kovia brunssisettejä, vaikka itse sanonkin.

Seuraavana viikonloppuna mentiin niin kekkosmestaan, ettei mitään rajaa; Nurmijärven Ruusulinna on just niitä vanhan ajan reliikkejä, joissa perunajauho pöllyää ja humppasukkulat pyörii.
Ihmettelin katosta roikkuvia ööh... persoonallisia koristeita, kun lähemmin tutkiessani ne paljastuivatkin koristelluiksi akustolevypalasiksi. Nerokasta! Mestassapa olikin tuollaiseksi matalahkoksi halliksi yllättävänkin "ihan jees" soundi. Populaa riitti ja Pikku Eerokin kävi siinä hetken pyörähtämässä.


Siitä sitten toiseen kekkosmestaan Vammalan Seurahuoneelle. Onneksi Kimmo oli ottanut jotain etukäteen selvää, siellä oli nimittäin ihan perkeleellinen kierteinen porrasroudaus. Noh omistajan poika sitten kavereineen punkesi sen kuorma-autollisen laatikkoa sinne toiseen kerrokseen.  Yritin lohduttaa, että salilla tollanen treeni maksais maltaita. Muttei kuulemma millään salilla ookkaan noin kovaa treeniä. Amatöörit!
Siellä oli todella vaikean mallinen ravintolasali, mutta joka kuitenkin lopeensa soundasi yllättävän hyvältä. Vähän fillikailottimia reunoille ja kunnon barrikaadit lavan eteen, niin avot.
Uskotteko jos sanon, että paikassa oli hyvin paljon erittäin humalaisia ihmisiä. Ei tullut keikan jälkeen mieleenkään poistua takahuoneesta rahvaan puolelle.


Rauman varasto- ja Lahden Finlandiaklubit ovat molemmat keikkapaikkoina niin vaivattomia, etten jaksa niistä edes kummemmin mainita. Molemmissa helppo rouduu. Hyvät tilat ja ennenkaikkea loistavaa henkilöstöä.

Seuraavalla viikolla pyörähdin Tsadissa studiotyyppien AUX-kokouksessa, jossa juonittiin jos jonkinlaista alan tulevaisuutta. Olipa ihan törkeen kiva taas nähdä senkin puolen kollegoita ja puhua luvan kanssa audiota. Tuli siellä kuultua sivumennen myös noitten mun aphioneitteni pikkuveljiä, niitä One15 malleja ja onhan se nyt kumma, miten hyvää ja yllättävän isoa ääntä nekin toistivat.
Samalla reissulla kuulin semmoisia vähän isompia Adameitakin. Todella tiukka ja alasmenevä botne. Piti oikein kysyä, että onks johonkin piilotettu subi? Ei ollut. Enihow, jotenkin mun korvaani ylämidle oli tosi vaiheinen ja suttuinen. En oikein saanut otetta mistään. Toisaalta pajan omistaja on niillä tehnyt aika monta ja aika paljon myynyttä levyä, joten...


Kuvan otti joku ko. ryhmästä. En muista kuka. Punaviini oli maistuvaa. Kaikki kunnia hälle!


Ja kekkosmestat senkun jatkuvat. Kauhajojen Aronkeidas näytti ulkoapäin ihan siltä, että äkkiä karkuun. Semmonen matala hallirakennus, josta ei voisi ulkoapäin ikinä aavistaa, mitä siellä sisällä puuhataan tai ollaan puuhaamatta. Terassin tapaisella lakana, johon joku oli vetäissyt komeasti mainontaa. Meinasin kirjoittaa kulkineemme kylkeen "Paskoja vihanneksia", jotta mulahdus olisi ollut täydellinen. No mutta kynnyksetön rouduu, riittävän kokoinen lava ja ilmeisesti kokolihaa soittajille. Ensin meinasin ilahtua, kun kattoon oli pantu koukut kaukokaapelille, mutta tarkemmalla vilkaisulla ne kulki tuuletinpropellien kanssa ristiin. En kaivannut siinä tilanteessa siivutuspalvelua longdistance cablellemme, joten vedin nätisti seinänvierttä.
Laskutusperuste syntyi. Ps. Kun rakennatte saunan, niin älkää pliis poratko lauteitten läpi niitä ruuveja. Ne jää törröttämään ja ovat niin kovin kuumia.



Valkeakosken Waltikka. Ah niin lähellä kotia, mutta silti niin kovin kaukana. Semmoinen hotelliasia. Toiseen kerrokseen pienellä hissillä ja taas nuoret miehet pääsivät punnertamaan pitkät portaat niitten isompien laatikoitten kanssa. Mukavaa henksua ja tosi kunmallinen sali. muuten perus kokolattiamattoa ja korotettua rahvaanpaikkaa, mutta tanssilattian ylle nousi semmoinen parin kerroksen korkuinen kaikukammio, jota kehysti tietysti peiliseinät. Joutu muuten vähän aikaa virittelemään sitä PA:ta.
Kannattaa muuten aina olla jotensakin ystävällinen henkilökunnalle, vaikka hampaat irvessä. Sisään roudatessa keittiössä oli rikkoontunut liukuovi, niin minähän siinä hissikuormaa odotellessani menin korjaamaan sen. Sen jälkeen ei ollut kahvista ja pullasta puutetta.


Ei hitto, ulkona paistaa aurinko ja mun Crescentini huutaa tuolta pyörävarastosta, että pitäis päästä kuulemma lenkille. Ei se auta. Mä jatkan tästä tuonnempana. Sittenpä onkin melkoista toistoa tortapotortalla, kun kertoilen valittuja paloja lapinrundilta. Tai siis pariltakin.

Teknisorientoitunutta länkytystä.

Knoppitietoa Youtubesta, maanantain ratoksi: 

Uusi biisi on masteroitu ja sehän pitää saada mahdollisimman nopeasti, kaiken kansan kuultaville. No mikäpä se on näppärin tapa nykyaikana, jolloin teknologia mahdollistaa mielettömiä asioita ihmisen viihtyä? No tottakai videopalvelu, jonka piilotettu agenda on selvästikin tuudittaa ihmiset tyytyväisyyden tilaan kissavideoilla.

Tässähän ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, jos kyse on musiikkivideoiden jaosta. Youtubesta nyt vaan tuli suositumpi, vaikka Vimeo on laadultaan jotain ihan toista. (VHS vs Betamax jälleen kerran)

Mutta se on tosiaan hassua, että jos haluat että ihmiset löytää mahd. hyvin biisisi, niin panet sen soimaan nyt sitten vaikka stillikuvan taustalle (jossa esiintyy tietty kissa).
Mutta kun se Youtube on tarkoitettu nimenomaan videoiden jakoon, niin niitä siellä pääkallopaikalla kiinnostelee äänenlaatu melkolailla vähän. (Tai kyllähän niitä varmaan kiinnostelee, mutta ne priorisoi sitä kuvaa.)

Sen infon perusteella mihin olen päässyt käsiksi, Youtube pakkaa nykyisellään audion 126p AAC, formaattiin. Se on vähän se. Aiemmin se on ollut tuplat korkeampi ja toisinaan se on vaihdellut laadun mukaan niin, että alle 720p videolaadulla se oli tuon, mutta yli sen se oli tuplaten.

Nykyään ymmärtääkseni video ja audio on toisistaan riippumattomia ja niitä käsitellään erikseen ja yhdistetään vasta striimattaessa.

Jostakin lähteestä olin tulkitsevinani, että audion laatu vaihtelisi liittymänopeuden mukaan, mikä olisi ehdottoman järkevä ratkaisu, mutta se oli niin epämääräistä infoa, että siihen ei voi luottaa. Ehkäpä ne koeistaa moista adaptiivista audiostriimausta videoihinsa? Jos joku tietää paremmin, niin kerro toki!!!
Jokatapauksessa, nostaisin esiin semmoisen asian, että kun tuuppaatte videoitanne Youtubeen, tai sen puoleen mihin tahansa striimauspalveluun, joka pakkaa audiota, tehkää se mahdollisimman hyvästä audiosta. Eli vähintään 44.1/16 laatuisesta, häviöttömästä materiaalista.

Meinaan, että jos palveluun lähettää vaikka parhaan laadun omaavan 320kbps mp3/AAC failin, josta on psykoakustisten yms. algoritmien avulla, poistettu jo aika paljon dataa ja tämä vielä pakataan uudelleen, niin lopputulos ei ole kamalan nättiä. Rakastakaa ja vaalikaa musiikkianne.

Ohessa pätkä miksaamani ja masteroimani Mutka orkesterin uudelta levyltä pakkaamattomana:
Ja pakattuna paraslaatuisesta ämppäristä 128p AAC:ksi. En tiedä mitä koodainta youtube käyttää, joten tämä on vain suuntaa antava esimerkki.

Meillä musiikin taustalla pyörii tämmöinen tyyppi. Lempimusaansa on freejazz ja kokeellinen elektro.

------------------------
Asiasta toiseen. Vanhan sanonnan mukaan, jos haluaa hyvää ja halpaa, niin täytyy ostaa kaksi.
No kaikki on niin kovin suhteellista. Varsinkin joidenkin audiokamojen kanssa. Meinaan että varsinkin hifipuolella hommaan liittyy niin paljon käärmeöljyä ja mielikuvamarkkinointia, ettei uskois jos ei näkisi.
Mä edustan sellaista koulukuntaa, että jos laitteen speksit ovat kunnossa eli se on suunniteltu hyvin, eikä kasausvaiheessa ole ryssitty, niin vahvistimet eivät normaalissa kuormituksessa soundaa erilaisilta. Tai siis oikein suunniteltu vahvistin ei soundaa yhtään miltään. Sinne tuupataan signaalia sisään ja se pukkaa sen toisesta päästä ulos. Mitään lisäämättä tai poistamatta. Vain lujempaa.


Joten kun törmäsin netin keskusteluissa useampaakin kertaan JDS labsin nimeen ja jossa hämmästeltiin sitä, miten noin älyttömän kovilla spekseillä varustettuja vehkeitä voidaan myydä noin halvalla, niin kiinnostuin. Semminkin kun mulla oli herännyt tarve paremmalle kuulokevahvistimelle, jonka saisi sijoitettua pöydälle. No heillähän oli moniakin malleja ja koskapa tykkään näprätä, niin ilostuin kovasti heidän DIY kitistään. Vielä kun mulla oli tarvis modailla omaan käyttöön vähän erikoisempaa tsydeemiä, niin päätös oli helppo.
Samalla ihmettelin myös heidän OL DAC:iaan, joka perustuu jonkun NW-audioguy nimellä tunnettuun mystisen elektroniikkagurun hengentuotteeseen, jolla se haastoi itsensä ja samalla muut audiovalmistajat, tekemällä mahdollisimman no nonsense DAC:in. Vain suoristuskyky merkkaa ja kaikkien valintojen täytyy tukea tätä.
No se teki juurikin sen. Ja pani vehkeen lisenssin maailmalle pohjalta: Olkaa hyvät ja hyödyntäkää, kunhan ette muuta yhtään mitään. Ja hävisi sen jälkeen kartalta. Kukaan ei tiedä miehestä mitään.
Kun hinta oli lähellä mitätöntä, niin uteliaisuuttani tilasin yhden semmoisenkin.

Ja voihan mahdoton, että kannatti. Ei mulla ole ollut mitään moitittavaa nykyisessäkään DAC:issani. Aivan erinomainen ja vakaa ammattipeli, mutta eikös vaan tämä parin röökiaskin kokoinen vehje vain soundaa paremmalta. Ero ei ole missään nimessä suuri. Lähinnä tämä piirtää ihan inasen selkeämmän äänikuvan ja on ihan hivenen raikkaampi. Joku puolen desibelin ero alamidlesssä tms. En ole ihan varma mitä tässä tapahtuu, koskapa mulla ei ole mitään speksejä tutkittavana tuosta raskaamman luokan DAC:istani, mutta veikkaisin että tämän OL dac kanavaerotus on vähän parempi, jolloin soundikuvakin on vähän tiukempi.
Sori nyt vaan kamalasti niille joiden illuusio hyvästä soundista vaatii kallista ja raskasta räkkirautaa. Kuukauden kuuntelun perusteella tämä pikkupurkki on nykyään mun äänenvälitin, tietokoneelta kailottimille.

Niin ja entä sitten se tee-se-itse -kuulokevahvistin? Kolvi kärysi pari iltaa ja itseasiassa sopivan kotelon löytämisessä meni eniten aikaa. Lopeensa rakensin sen vanhaan kovalevykelkkaan.
Jos sulla on perustaidot kolvailusta ja oot huolellinen, niin tuo on erinomaisen kivuton laite rakentaa.
Ja toimii ihan todella hyvin. Erittäin tarkka soundi, riittävästi hönkää (jota saa pienellä modauksella lisääkin) ja hävyttömän hiljainen. Kun ensi kerran panin sen tulille, niin olin varma että se on rikki.
Vaikka nostin gainit ilman musaa tappiin, niin ei kuulunut mitään. Siis kuulokevahvistin, joka ei kohise edes täysillä. Mitä on tämä magiikka?!??

Niin ja asensin tähän vielä akutkin. Eli vehje saapi harvinaisen jäiriötöntä virtaa ja toimii vaikka reissussa.

Palkitsevaa touhua

Taas on mennyt tovi ja karavaani on pysynyt kurssissa!

Kaihon karavaanin kanssa ollaan käyty keikalla mm. Lahdessa ja Sappeella. Ja kukkuroiden välissä  bändi valittiin Iskelmägaalassa vuoden yhtyeeksi. Ja mikä on myös siistiä, niin bändi otti palkintohaastattelussa esiin myös meidät tekniikan ihmiset osana bändiä. Jotenkin töissäviihtyminen on helppoa, kun arvostus on kaikinpuolista. Ja siistiä oli myös se, että pääsin kerrankin miksaamaan myös Paula Koivuniemeä, joka tuli fiittaan yhteen zipaleeseen!

Tampereellehan avattiin tuossa vähän aikaa sitten uusi ravintola/livemesta, nimeltään Olympia.
Mahtava miljöö, ihan ykkösluokan henkilökuntaa, hyvää ruokaa, juomaa ja erinomainen sali, jonka tekniikkaa arvon herra Laasonen pyörittää suvereenisti. Ja d&b:n linjasäteilijällä on aina ilo työstää.
Mä oon jotenkin hassu, kun mun mielestäni sitä ei pitäis tulevaisuudessakaan mennä roikottamaan. Jos se toimii noin hyvin groundstäkkinä, niin miksi se ääni pitäis panna kuulumaan sieltä katonrajasta, kun se bändi kuitenkin on siinä lavatasossa? Tältä pohjalta aattelin myös suunnitella tulevan konserttisalikiertueen äänentoistonkin. Mutta se on jo eri tarina sitten se.
Ainoot mestan miinukset on ehkä hieman kaikuisa sali, joka kyllä asettuu, kun biomassa demppaa ja vähän hankalahko rouduu. Apukädet tosin on sitten kans ihan a-ryhmää.
Niin ja mestan tarjoama artistimajoitus on kerrankin ihan pirun viihtyisä. Ihan hotellitasolla liikutaan.


Ehdin taannoin jo yhden hyväntekeväisyyshäppeningin miksaamaan mestassa ja silloin jäi varovaisen positiivinen pheelis asiasta.
Nyt menimme paikalle Karavaanin kera ja mm. mikseri oli siirretty keskelle salia ja sehän on ihan parhautta se. Erinomainen keikkahan siitä syntyi! Tupa oli ääriään myöten täynnä ja meininki katossa.

Uusi vuosi on tuonut myös uusia kujeita. Viimevuosi meni vähän varmistellessa ja totuttautuessa bändiin, sekä X32 tiskiin ja menininkiin, pohjalta: "Keep it simple, stupid".
No nyt kun asiat on asettuneet uomiinsa, niin tohtii jo vähän säätää ja ruveta ripottelemaan koristeita kakun päälle.
Kaivoin rakkaan Joemeekin OneQ-laulukanavan esiin ja katsoin, josko se tois jotain extraa jo sinänsä ihan mainioon laulusoundiin. Ja no toihan se! Siinä nyt vaan on niiin transparentti se kompressori, ettei toi digiasia nyt vaan pärjää sille mitenkään. Samoin ekvalisaattorilla saapi säädettyä just sitä lämpöä ja kimalletta ihan jättekivasti. Tiskin omalla säätimellä tarvittavia tiukkoja leikkauksia ja meekillä sitten maalataan leveämmällä pensselillä tarvittavia asioita pintaan.
Ja vaikka tiskin omat efektit ovatkin ihan käyttökelpoisia, niin  niistä vaan puuttuu syvyyttä ja jotakin määrittelemätöntä eloperäisyyttä. Jotenkin noi X32:n kaiut ja delayt on ainakin mulla aina vähän vaikeahko saada istahtamaan saumattomasti miksiin.
Siksipä nostinkin pöydälle vanhan kunnon RE-20 space echo delaypedaalini. Ja johan alkoi tapahtumaan! Sillä saa rakennettua tarpeen mukaan melkoista dubautusta ja elämää suurempaa, mutta kun sen panee taustalle supattamaan ihan hiljalleen, niin se rakentaa lauluun kivaa subliminaalista tekstuuria paremmin kuin mikään mitä on tullut vastaan.
Sitten kun vielä puhalsin pölyt TC:n M-One:stani ja löin räkkiin, niin johan rupesi löytymään lyömäsoittimillekin semmoiset tilat ja torpat, että fiksumpikin menee halpaan.

Niin ja toi Anssi... No huh huh mimmoisia tuikkuja se oli hommannut keikoille. En mä noista mitään tajua, mutta ymmärrän arvostaa aina kun leuka kolahtaa lattiaan. Kova seppä!

Keikkavuosi käyntiin

Johan tässä on jo yli kuukausi vietettykin tätä vuotta ja jotain on jo ehtinyt tapahtuakin.

Meillä on liveammattilaisten kanssa tapana kokoontua aina tammikuun alusta viettämään pikkujouluja.
Tänä vuonna tämä tapahtui Kotikentillä, Tampereen ytimessä. Paikalle valui kolmisen sataa roudaria ja voi mahdoton sitä selkääntaputusten määrää.
Kommentoinkin tapahtunutta tuoreeltaan naamakirjassa, eikä mulla ole oikeastaan aiheeseen vieläkään sen parempaa sanottavaa:

"Silloin kun tää ryhmä kokoontuu, niin ei todellakaan tarvita äiti Ammaa kertomaan miten halaillaan. Ei nää pukeutua osaa gaalaillallisille (Vaikka kaikilta salettiin löytyy Boss-level puvut kaapista), mutta jumalation, miten paljon rakkautta, ammattitaitoa ja kokemusta mahtuu yhden, jallunhuuruisen katon alle. Rakastan ammattiani ja ammattikuntaani! Nimim:Ylpeä roudari."

Ja keikoille.

Vuoden eka osui Vantaan ruotsinlaivasimulaattoriin. Tulisuudelma tietenkin oli paikkana ja mikäs siinä. Kohtuu iisi rouduu, hyvät apukädet, mukava henkilökunta ja se alakerran amarillo omaa erinomaisen kokin ja superia tarjoiluhenksua. Lisäksi se lavan keskellä tepottava pylväs on ollu superdieetillä ja on nyt puolet pienempi. Kemu on asennellu sinne kaukokaapeleita ja Lakun PA:ta kiinteästi ja se onkin melkein erinomainen. Se on vain speksattu (tilaajan puolesta) vähän alimittaiseksi ja suunnattu siihen tanssilattialle, joten meidänkin loppuunmyydyllä keikalla, se soundi tuli sitten siihen lattialle vähän liian kovaa ja mikserille silleen aavistuksen liian hiljaa. Hyvällä soundilla toki.
Olen anatanut itselleni ymmärtää, että asiaan olisi mahdollisesti tulossa korjausta, kun siitä on tarpeeksi monet antaneet päättävälle taholle palautetta. 
Niin ja valohanut: Ottakaa CAT/DMX käännöt mukaan. Joku oli käännöt kääntäneet, kun asioita yritettiin etsiskellä tuvasta.
Keikka oli niinkuin aina tuossa musiikkijuottolassa: Jengi on ihan seipäässä ja kauheesti pitäis porista kaikkien kanssa. Se bändi kun vaan pauhaa niin kovin siellä lavalla, niin pitää sitten huutaa. Eli miksaaja kyllä tietää, että markku petti ja mirkku töistä on kusipää, mutta sitten taas biisien sanoistakin olis kiva kuulla jotain, noin niinkuin ihan vaan työn puolesta.


Seuraavalla viikolla piti olla maailman iisein keikka yksissä yksityisbileissä. Mies ja kitara. Varakas tilaaja ja hyvä liksa. Muuten ehanaa, mutta mulla oli vielä ehanampaa menoa. Oksu tuumi menevänsä naimisiin Raisan kanssa ja mulle kolahti kunnia toimia bestmäninään. Iisi ukkeli, kun hän nimenomaan EI halunnut mitään polttareita. On ne ihanat yhdessä!


Seuraavana aamuna oli vähän rapeutta ilmassa, kun piti hyökkiä Helsingin messukeskukseen toisille yksäreille. Nyt oli ihan bändikeikka kyseessä. Siellä oli varsin pätevää ryhmää vastassa ja lakulla pääsi taas vetelemään, niin mikäs siinä. Jengi oli vaan tullu enemmänkin ilmaisen brenkun perässä, niin ei se bändi niitä oikein kiinnostanut. Ei se tosin bändin menoa haitannut. Hyvä keikkasuorite.

Mun keinopääni oli suoriutunut toiseen prototyyppivaiheeseen ja hittolainen, sehän ylitti odotukset!
Kummallinen akustiikka, miksaamo lavan sivussa, jengi mölyää, mutta äänitys kuulostaa yllättävän tasapainoiselta. Helvetin rumahan tuo vielä toistaiseksi on, mutta se kuuluu vähän tähän tekemisen meininkiin. Ääniesimerkkiä olkaapa hyvät.


Tässä vaiheessa pitää muuten hehkuttaa ja surkutella yhtä aikaa. Meidän iki-ihana ja superlahjakas valomiehemme, Tero "yleistieto" Laine päätti hypätä karavaanin kyydistä ja keskittyä firmaansa. Sille tarjottiin erään kansainvälisen häppeningin toimesta niin päräyttäviä hommeleita, että vain idiootti olisi kieltäytynyt. Tero ei ole idiootti, joten loppuvuosi menikin siinä ihmetellessä, että mistäs helvetistä me löydetään heti alkuvuodesta yhtä pätevä valovisionääri, joka pystyy myös omistautumaan bändille, ihan niinkuin kunnolla. 
Noh, tuossa loppuvuodesta kävin heittämässä Elastisessa yhden tuurauskeikan ja siellähän oli tietenkin Mattilan Anssi häikäisemässä ja kun satuin kysymään että mitä kuuluu, niin selvisi että Ela pitää ensivuoden melkolailla breikkiä bändinsä kanssa ja keskittyy enemmänkin profetointiin. 
Eli pitäis keksiä töitä. 
Kättelin miestä samoin tein ja aloitin välittömästi vahvan lobbaamisen bändin suuntaan.
Niettä lälläslää: Terolla on ihan mahtava duuniboogie meneillään ja me saatiin lennosta tilalleen remmiin ihan parhaustyyppi! Ykkösvalintani.

Viimeviikolla oli harvinaisen iisi keikka. Mestana Helsingin Casino ja tilaisuuden luonne Radio suomipopin kuuntelijakilpailu. Tupa täynnä ja vetoaika jo seitsemältä. Loistava henksu taas vastassa.
Bändi veti timanttisen keikan ja yöksi kotiin. Lisää näitä!