Tarina Lidlin "hifi"kuulokkeiden takana.

Mun on jo jonkin aikaa pitänyt kirjoittaa tapauksesta Lidlin Sivercrest kuulokkeet, joista kuulemma koko suomalainen audiomaailma on ihan pähkinöissään.


Koska olen yksi osasyyllinen tähän hypetykseen, on mun mielestäni paikallaan, että vähän avaan tätä asiaa, että miten se oikeasti meni ja mistä tässä asiassa oikein on ylipäätään kyse. Semminkin kun tää asia tuntuu ihan jatkuvasti nousevan uudelleen haudastaan, just kun luuli sen jo kuopatun.

Jotain öbaut parisen vuotta sitten Toteemieläimeni ja suuresti arvostamani äänittäjä ja miksaaja Super Hessu Savolainen, teki facebook päivityksen jossa muistaakseni unohti mobiiliäänityksissä luurit himaan ja kävi hätäpäissään ostamassa lidlistä jotku muutaman euron kuulokkeet. Jotenkin näin.
No satuin samalla viikolla asioimaan ko. ketjun liikkeessä ja mielenkiinnosta nappasin moiset kapineet testiin ja annahan olla, nehän todellakin olivat yllättävän hyvät ja tasapainoiset kuulokkeet. Ei ihan kauheeta bassoboostia, miellyttävä keskialue ja varsin rasittamaton diskantti. Mutta kuten kaikessa, tässäkin pitää suhteuttaa se tosiasia, että nyt puhutaan siis kahdeksan euron kuulokkeista. Ne olivat siis yllättävän hyvä kah-dek-san euron kuulokkeiksi.

Mainitsin sitten asiasta facebookissa, josta muutama kollega ja kaveri innostuivat sen verran, että kohta ko. luurit oli haalittu lidleistä kautta maan.
Ai miksikö studiotyöläiset joilla on huippustudioissaan jo ennestään huippulaadukkaita laittehia innostuivat niistä niin valtavasti, että kaikkien piti niitä saada ja kanssa määrissä?
No siitä yksinkertaisesta syystä, että äänitystilanteessa tarvitaan välillä yllättävänkin isoja määriä moisia kapineita, jos äänitettäväksi tulee vaikka iso jousiorkesteri, tai kuoro tms.
Lisäksi soittohommissa iskee päälle välillä semmoinen amatöörimäinen innostus, niin siinä tiimellyksessä luurejakin paskottuu ja hajoilee aika taajaan, joten hyllyssä on hyvä olla säällisiä varaluureja, jotta päästään maaliin.
Jos vain joku olisi viitsinyt lukea sen alkuperäisen Hesarin jutun ajatuksella, niin Karmila mm. kertoi kyllä asian oikean laidan. Mutta sehän on tylsää nippelitietoa se semmoinen karu totuus.


Kuvan kuulokkeet eivät liity tapaukseen. Nämä Audezet maksavat yli tonnin ja ovat joka euron väärti!

No siitähän ilo irtosi. Joku hesarin toimittaja oli ilmeisesti lukenut jonkun ääni-immeisen feseseinää ja toimitteli asiasta sitten lehtijutun. Tämä poiki lisää lehtijuttuja ja blogitekstejä ja keskustelupalstat kävivät kuumina. Jopa Finnwatch selvitti luurien eettistä puolta! Kohtahan meillä olikin kontekstiinsa nähden melkoinen klimppisoppa kasassa.

Muunmuassa erään hifi foorumin valopäät tulivat päätelmissään siihen lopputulemaan, että tämä selittää hyvin sen, miksi suomessa tuotetaan ja miksataan niin paskankuuloista musaa: Sitä tekevät puukorvat halvoilla lidlin rimpuloilla.

Tämän jälkeen homma lähti luonnollisesti elämään ihan omaa elämäänsä ja nykyään heti kun lidliin ilmestyy mitä tahansa luureja, niin ihmiset sitten innoissaan hamstraavat näitä ihmeluureja ihan huoletta.
Mä olen harrasteneisuuttani ostanut tai saanut lahjaksi testiin varmaan viis tai kuus eri lidlin silvercrest mallia ja yksi yhteinen piirre niillä on ollut: Ne kaikki mallit kuulostavat keskenään ihan eriltä!
Se eka, josta kaikki lähti liikkeelle oli kaikkein säällisin. Loput ovat vaihdelleet yllättävän hyvästä ihan kauheisiin.
Ja jos edes hetkeksi pysähtyisi funtsimaan asiaa, niin mitä muuta voisi edes odottaa?
Yhden kiinalaisen halppismerkin alla tuotetaan bulkkina mahd. halvoilla komponenteilla mahd. kivan näköisiä kuulokkeita liukuhihnalta. Sellaisella hajonnalla on ihan tilastollisestikin ajateltuna välillä osuttava maaliin edes kerran, vaikkei edes ihmeemmin yritetä.

Nyt pienen pieni vetoomus rakkaat hyvästä kuuloketoistosta kiinnostuneet ystäväiseni:
Lakatkaa hamstraamasta halpaa kiinapaskaa. Maailma hukkuu siihen muutenkin.
Sijoittakaa sen sijaan hieman enemmän hyviksi havattuihin kuulokkeisiin, jotka kuulostavat oikeasti hyvältä ja kestävät huomattavan paljon paremmin aikaa ja kulutusta. Ja ovat mahdollisesti vielä korjattavissakin jos ja kun hajoavat. (Piuha, se on aina se piuha.)

Kerron teille nyt omat suositukseni kohtalaisen edullisista ja oikeasti hyväsoundisista kuulokkeista, jotka eivät riko pankkia: 

Avoimista kuulokkeista voin lämpimästi suositella näitä:

-Sennheiser PX100II. Nimenomaan tämä malli. Ei valmisteta enää, mutta nettikaupoissa näitä vielä liikkuu. Neljällä kympillä pikku kuulokkeista todella iso ja luonnollinen ääni. Koss portaprot tulee sitten heti näitten perässä.

-Grado SR60. Nämä on sitä ihka oikeaa hifiä. Satasella saa etsiä parempia. Liikkuu myös hyvin käytettyinä. Näistä kuluu ensimmäisenä korvatyynyt, joita saa pikkurahalla hifiliikkeistä. Piuha menee ajan kanssa kierteelle, jos siitä ei pidä huolta. Pidä huolta siitä piuhasta!

-Hifiman HE400i. Alle kolmen sadan hypätään jo raskaamman hifin varpaille ja lujaa. Nämä maksoivat vielä vuosi sitten kuutisen sataa, mutta uusien mallien myötä, hinnat tippuivat radikaalisti. Soundi pysyi samana.

Myös Sennheiser HD600/650 kuulokkeet ovat ansainneet legendaarisen asemansa.

Suljetuista kuulokkeista taas nämä vakuuttavat:

Sennheiser HD210. Halvat muta tasapainoiset luurit. Alta kolmen kympin luureiksi erinomaiset.

Sony MDR 7506. Alta satasella studioklassikot. Viimeisin kommentti nuorelta aloittelevalta miksaajalta, jolle näitä suosittelin oli: Onpa ohuen kuuloiset. Eihän näissä ole bassoa!
Ei olekaan jos olet tottunut beatseihin ja scullcandyihin. Nämä ovat nimittäin hyvin neutraalit, myös bassojen osalta. Tylsät mutta tarkat.

150-300€ osastolla kolmet hyviksi havaitut ovat Audio-technican ATH M50X,  Focal Spirit Pro, NAD viso HP50.
Myös mm. Beyerdynamicilla on loistavan kuuloisia malleja.

In ear/nappikuulokkeistahan mä kirjoittelinkin jo aiemmin.

Ostakaa enemmän hyvää ja kestävää, niin maailma ja korvanne pelastuvat!

Mastered for itunes lätkän pukkasi.

Jos menette tuonne studioni kotisivuille, osoitteeseen kesthouse.com ja skrollaatte ihan alalaitaan asti, niin näette vasemmalla puolella uuden bannerin, jossa lukee "Mastered for itunes".

Mitäkös merkitystä sillä sitten on ja mihin se ylipäätään vaikuttaa?

No ensinnäkin masterointipalveluni on nykyään tätäen MFiT sertifioitu lafka, eli voin toimittaa ko. standardien mukaan masteroidut biisit suoraan applen striimaus ja kauppapalveluihin.

Ja mitäkö se käytännössä sitten tarkoittaa? 

Paljonkin. Apple kiinnittää kaikista nettipalveluista eniten huomiota pakkaamansa äänen laatuun. Siksipä heille ei voi myöskään ihan kuka tahansa lähettää näitä masterfaileja.
He tarjoavat työkalut joilla monitoroidaan audiota ja nähdään, miten se käyttäytyy pakkausalgoritmien prosesseissa.
Eli sen lisäksi, että kiinnitetään asianmukaista huomiota biisien resoluutioon ja bittisyvyyteen, pystytään selkeästi välttämään myös mm. liian kuuman signaalin aiheuttamia klippauksia ja muita ei toivottuja sivuvaikutuksia, sekä voidaan reaaliajassa myös tarkastella luotettavasti, mitä yleiselle äänenlaadulle ja äänikuvalle tapahtuu itse pakkausprosesseissa ja masteroida sitä vasten.
Toisin sanoen otetaan kaikki irti tästäkin formaatista.
Tämä siis yksinkertaisettuna. Jos kaipaat syvempää tietämystä aiheesta,
niin tässä mainio linkki aiheeseen.

Tästä on suuri hyöty myös kaikissa muissa häviöllisiä pakkausalgoritmeja hyödyntävissä nettipalveluissa Soundcloudista Spotifyhyn yms;
Jos masterit tehdään alan tiukimpien standardien mukaan, siitä hyötyvät ihan kaikki.

Vinyyliformaatista ja ominaisuuksistaan

Ajattelin vihdoin kirjoittaa aiheesta, josta olen halunnut periaatteessa kertoilla jo pitkän aikaa, mutta aihe on niin pirun laaja ja monimutkainen, että sitä jotenkin automaattisesti välttelee ja pesee vaikka mieluummin pyykkiä.
Mutta koska se on ollut varsinkin masterointityössäni lähiaikoina sen verran framilla, niin pakkohan se on tarttua härkää sarvista ja käydä aiheen kimppuun.

Homman nimi on tietenkin vinyylisoittimet ja vinyyli ylipäätään formaattina.
Sen ympärillä pyörii niin paljon myyttejä, epäselvyyksiä ja ylipäätään monenmoista tunnelatausta, että faktat meinaavat kadota kohinan sekaan, tai sitten niitä ei edes tule ajatelleeksi.
Moni vanhemman polven hifisti on vakaasti sitä mieltä, että vinyyli on analogisena tallennemuotona aivan ylivertainen formaatti, toistaa ja tallentaa musiikkia.
Nuoremmat taas eivät edes tajua, että mistä ne vanhukset oikein keuhkoaa.



Lähdetäänpä liikkeelle vinyylin hyvistä puolista: 

Vinyylin suurin ansio on mielestäni fyysisyys. On jotain mitä konkreettisesti plärätä. Ja onhan levyn kansitaidetta nyt todella hieno tutkia, kun ne ovat fyysisesti isossa koossa siinä silmien edessä.
Ja vaikka eletään aikaa, jolloin kaikki tieto on parin klikkauksen päässä, niin nykyalbumien tekijäinfoja on netistä ihan valtavan haastavaa löytää, mikä on jotenkin ihan käsittämätöntä. Monilla älppäreillä ne ihan vallan lukee siellä takakannessa.

Hyviksi puoliksi on luettavissa myös sen tietynlainen hankaluus, joka melkeinpä vaatii sen, että kun levyn on pannut soimaan, niin se myös kuunnellaan alusta loppuun, välillä puolta vaihtaen. Eli kuullaan kokonaisuus siten kuten sen artisti oli suuressa viisaudessaan tarkoittanut.

Mitä äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa kovin lujaa. Eli vinyylimastereiden tulee olla huomattavasti dynaamisempia, kuin digitiedostojen. Muuten neula ei vaan pysty toistamaan sitä informaatiota, vaan rupeaa räkimään. Ja tuottaapa vastaavia ongelmia kaivertimellekin.
Lisäksi vinyyli pyöristää varsinkin diskanttipään transientteja ja luo miellyttäviä särökomponentteja, jolloin musiikki kuulostaa monesti lämpimämmältä ja orgaanisemmalta.

Ja ovathan vinyylisoittimet itsessäänkin usein todella esteettisiä kapineita. Siinä on hirvittävän paljon fiilistä, kun sellaista jykevää, mutta haurasta laitetta varoen operoi. Ja jos tykkää oikein hifistellä ja säätää laitteitaan, niin mikään muu hifitoistin ei ihan oikeasti anna niin laajoja puitteita vääntää soundia mieleisekseen, kuin vinyylisoitinten maailma.



No entä sitten ne negatiiviset puolet?:

No nehän ovat pitkälti juuri ne samojen hyveiden kääntöpuolet. Eli se fyysinen iso koko vie luonnollisesti paljon tilaa. Ja vinyyli materiaalina on kovin haurasta, eli se naarmuuntuu ja kuluu kovin helposti ja sitten räpsyy ja rätisee. Ja jösses miten se kerää itseensä staattista varausta, joka vetää tietysti puoleensa pölyä, mikä sitten kivasti ritisee. Eli koko ajan saa olla harjaamassa, pyyhkimässä ja pesemässä.

Biisejä on vaivalloista skipata ja muutenkin operointi vaatii kärsivällisyyttä, eikä passaa hötkyillä.

Kohtalaisen hyvät soittimet ovat melko hintavia, lähtien neljän sadan hujakoilta ja säälliset äänirasiat maksavat aina vähintään viitisenkymppiä... vähintään.

Ja mitä siihen äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa ihan kamalan lujaa, ilman että äänenlaatu siitä kärsii. Mutta ei nyt arvoteta sitä, onko se hyvä vai paha ominaisuus, vaan pidetään se neutraalina faktana, niin mitäs muuta?

No biisin vaiheistukseen pitää kiinnittää ensinnäkin huomiota, varsinkin bassopuolella. Muuten uran liikepoikkeama heittää neulan radaltaan, eli ei kovin syvää stereobassoa mielellään.
Ja toisaalta diskantin kanssa saa olla kanssa todella tarkkana, että kuinka ja mitä vinyylille ajaa. Muuten yläpää menee helposti muhjuksi ja varsinkin nopeammat ja voimakkaammat transientit, kuten vaikka S-äänteet räkivät todella ikävästi.
Vinyylin dynaaminen alue on 60-80dB:n luokkaa, riippuen mm. siitä, kuinka taidokkaasti se on kaiverrettu. Ja vinyylihän on kaikenlisäksi dynamiikaltaan taajuusriippuvainen, joten muuttujia riittää.
Digitaalisessa ei ole sen osalta käytännössä määrää, eikä rantaa. Mutta jos sitä verrataan vaikka CD-tasoiseen 44.1/16 bittiseen äänivirtaan, niin sen dynaaminen alue on 96dB:ä. Ja kun muistetaan, että desibelitaulukko on logaritminen, eikä lineaarinen, niin puhutaan melkoisesta erosta.

Uranleveys määrittää sen, kuinka paljon musiikkia mähtuu järkevästi, per puoli. Mitä vähemmän musaa, sen leveämmäksi voi uran kaivertaa, millä on silläkin vaikutusta soundiin.

Sitten mukaan tulee vielä ns. jitter, eli huojunta ja antiskating yms. lisäkkeet joiden ansiosta käy niin, että mitä keskemmäs neula liikkuu vinyyliä, sen enemmän särö lisääntyy ja ja...

Toisin sanoen asiaan liittyy todella paljon muuttujia, joita varsinkin masteroijan pitää ottaa huomioon ja jos nyt ei kokoajan tiedostaa, niin tietää. Olen tässä myös aika tavalla yksinkertaistanut ja skippaillut tähän liittyviä yksityiskohtia, jotta blogauksesta ei tulisi liian raskas-soutuinen.
Mutta mitä paremman masterin lähettää levypainoon kaivertajalle, sitä paremmin hän saa kaiverrettua siitä lakkaversion, josta valmistetaan sitten lopullinen vinyylimuotti.
Ja tämä on erinomaisen hyvä tiedostaa, kun ollaan tekemässä digipainoksen lisäksi myös vinyylipainosta. Ne on kaksi niin eri versiota, että jos halutaan oikeasti hyvän kuuloinen vinyyli, niin sille tehdään sitten ihan oma masteri.

Edit: Toisaalla internetsissä tämä juttuni on herättänyt erinomaisia kysymyksiä, joten päivitän tekstiä tarvittaessa niitten perusteella:

K- Risto Hölttä: "Hyvä kirjoitus mutta ihmettelin myös väitettä että vinyylimasterin pitäisi olla dynaamisempi? Tilannehan on se että vinyylille ei vaan mahdu samaa dynamiikkaa kuin CD:lle joten tarkoititko kuitenkin sitä että vinyylimasteria on pakko hiukan kompressoida mutta hienovaraisesti ja siten että se kuulostaa edelleen dynaamiselta?"

V- Mä olen antanut itseni ymmärtää, että kaivertaja nimenomaan haluaa hallita sen viimeisen dynamiikan itse, jotta sillä olisi enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä sille vinyylille lopeensa tallentuu. Vinyyli kun on dynamiikaltaa taajuusriippuvainen formaatti ja esimerkiksi yläpää (jännä kyllä)vaatii vahvistimilta huikean paljon enemmän tehoja, jotta neula saa kaiken kaiverrettua, joten jos siellä osastolla onkin yhtäkkiä jotain vaikeasti vinyylille siirtyvää materiaalia, kuten nyt ylikireät ässät, Miles Davisin mute-trumpetti tms. niin dynaamisemmasta masterista niitä ko. artefakteja on helpompi muokata niin, että ne toistuu sitten vinyyliltä luonnollisemmin. Jos taas se kaivertajalle menevä masteri on liian lytyssä dynaamisesti, sille ei ole enää paljoa tehtävissä. Eli se mikä tässä vähän ehkä hämää, on se että masteroinnin jälkeen kaivertaja kaivertaa vielä printtimasterin. Kun taas esimerkiksi CD lähtee painoon masteroijalta DDP muodossa ihan sellaisenaan. Niin ja lisäksi kun kaivertaja saa itse määrittää musiikin mukaan sen laitteistolleen parhaan dynamiikan, niin hän voi myös kaivertaa lujempaa soivan levyn, joka tuo tietenkin samalla lisää häiriöetäisyyttä.

Olin muuten alkuvuodesta hankkimassa masterointistudioni nurkkaan ihan vakavissani suorakaiverrinta, kun olisin vanhalta kaveriltani sellaisen saanut kohtalaisen halvalla. Mutta tulin luojan kiitos järkiini. Itse kaivertaminen vaatii nimittäin massiivisesti massia, aikaa ja omistautumista.


Summa summarum:

Vastauksena ikiaikaiseen kysymykseen, että kuulostaako vinyyli paremmalta, kuin digitaalinen materiaali?
-Ei. Se kuulostaa vain erilaiselta. Ja usein suurin syy siihen on se, että se myös (toivottavasti) on erilainen masteriltaan.

------------------------------------

Mun oli alunperin tarkoitus jutella myös itse vinyylipyörittimistä ja niitten tekniikasta. Että mitä eroja eri äänirasioilla, neulahionnoilla, äänivarsilla ja varsinkin edellämainittujen säädöillä on toistoon, mutta tästä tulis ihan liian pitkä postaus. Jääköön se ensikertaan.

Ääniformaatteja ja käsisuojaimia

Mun pitäis olla tällä hetkellä matkalla Joensuuhun, miksaamaan iskelmäfesteille Kilpeläistä, mutta mun selkäni pamahti alkuviikosta aivan totaalisesti, joten potiloinkin rauhaisasti kotosalla ja viihdytän blogaten sitten kotoa käsin itseäni ja toivottavasti vähän sinuakin.

Saksalainen Hofa tekee aivan erinomaisia audiosoftia. Niillä on mm. nerokkaita dynamiikan hallintalaitteita, mutta itse käytän heiltä pääasiassa niitten masterointisoftaa. Erinomaisen intuitiivinen, näppärä ja ennenkaikkea luotettava kapine.
Myös heidän sokkotestiplugarinsa on kolkutellut takaraivossani jo tovin, mutten ole sitä vielä ehtinyt testaamaan. Vaan kun jälleen kerran toisaalla tuli puhetta eri ääniformaattien eroista, niin ajattelin nyt selkää potiessani hoitaa senkin alta poies. Jos muuten päätätte testata ko plugaria, niin kolme raitaa vertaileva on ilmainen. Useammasta raidasta saa pulittaa rahaa.

Enivei, mä nappasin erään jatsibiisin, joka pyörii 96Khz resoluutiolla, tein siitä sitten konversiot 44.1Khz ja 320kbps mp3 formaatteihin ja upsamplasin kaikki takaisin 96Khz:n (Ja juu ei, se upsamplaus ei vaikuta soundiin. Ihan testattu juttu.)
Nimesin random failit X-Y-Z nimillä. Jos haluatte kultakorvailla tahoillanne, niin Failit löytyvät tästä.
Eli failit salamyhkäisen randomissa järjestyksessä 96 Khz, 44.1 Khz 320kbps mp3:

X
Y
Z

Niitä voi fiilistellä joko ihan suoraankin, mutta jos rahkeet riittävät, niin suosittelen ko. plugaria. Se on hämmentävän paljastava, niin hyvässä kuin pahassakin, kun failia voi vaihtaa sen soidessa ihan keskeytyksettä. Ja muistakaa sitten panna kans systeeminne pyörimään 96Khz:n tai tästä ei ole oikein taikaa. Jos oikein ihaniksi äidytte, niin pankaas kommentteihin veikkauksia, mikä mikin on. Minä sitten joskus tulevaisuudessa kerron. Vaikkapa kuukauden päästä tms. Myös fiiliksiä, mitä aistitte, kuunnellaan mielellään.

------------------------------

Asiasta ihan toiseen.

Tiedättekös kun ihminen roudaa laatikoita keikalta toiselle ammatikseen, niin sitä kuvittelisi panostavansa työvaatetukseen enemmän. Aika monet näkevät roudarin mielessään ihmisenä, jolla on musta bändi/Crew -paita, mustat reisitaskuhousut ja jalassa turvakengät. Kylmemmillä keleillä ehkä musta huppari. No näinhän se yleensä onkin ja ihan syystä: Paska ei näy mustassa ja musta ei näy lavalta yleisöön. Reisitaskuihin mahtuu tilpaketta ja turvakengät turvaa varpaita.
No itse kun olen tällainen "äänikuvataiteilija", eikä mun tarvi kuin tyhjentää ja täyttää yksi kuorma auto kerran tai korkeintaan pari päivässä, eikä yleensä tarvi ryösiä tahi kiipeillä, niin mä tuppaan pukeutumaan ns. "ihan normaalisti". Mutta yksi asia sentään minullekin on roudatessa melko tärkeää: Nimittäin jotta käteni pysyisivät konttoristin pehmoisina, pitää olla ihmisellä hansikkaat käsissään. Ja se onkin vekkulia, millaisia hansikkaita tässä maassa käytetään rouduuseen. Ne on yleensä sellaisia "kympillä kymmenet" halpistyöhanskoja, jotka hajoavat parin keikan jälkeen. Ne on ihan ok. Mutta maailma tuhoutuu kertakäyttökulttuurin ikeessä ja no, jos mä duunissani tykkään, että kaikki on mitä parhaiten, niin miksi sitten tyytyä myös eniten käytetyissä työkapineissa välttävään?

Mulla on ollu vuosien varrella monenmoisia hansikkaita kalliista blåkladerin raksahanskoista (Eivät kestä paskaakaan) jos jonninlaisiin "super grip"käsisuojaimiin (Muuttuvat vähänkään kosteina [hiki] super slipperyksi). Tähän asti parhaat olivat varustelekasta ostamani, toisen maailmansodan aikaiset nahkaiset natsihansikkaat. Kestivät vuoden! Sitten pettivät saumat, eikä heillä ole niitä enää valikoimissa. Olisi pitänyt ostaa heti useammat.
No mutta löysin tilalle ihan helvetin hyvät ja niitä nyt täten teille hehkutan: Mechanix material 4x. Istuu kuin... hansikas. Erittäin hyvä tarttumapinta, ja näillä poimii vaikka sen nuppineulan maasta.
Nää on alunperin kehitetty nascar mekanikoille, mutta uudella 4x pinnoituksella pitäis kestää huomattavasti pitempään kuin alkuperäinen malli. Se mikä näissä on kummallisinta on se, että vaikka roudaa 37 asteen helteessä (testattu skene) niin nämä hengittää ja ovat jopa jotenkin mystisesti viileähköt! Näitä löytyy myös iskusuojattuna. Harvinaisen hyvin käytetty 30€. Olen tyydo. Löytyy myös suomesta. Google on kaveri. Taidan olla viisaampi ja tilata kasan.

Suomen mikrofonit värikuvissa.

Tämä pieni luonto-opas esittelee Kaihon Karavaanin yleisimmät mikroskoopit.

 Kaikki nyt esitellyt lajit ovat levinneet koko fennoskandian alueelle ja sopeutuneet tänne pohjoisen hyvinkin vaihtelevaan ilmanalaan, huolimatta siitä että lajien alkuperäiset pesimäalueet käsittävät maita jopa  keski-euroopasta aina aasiaan asti.
Mikrofonit edustavat melko laajaa lajikirjoa, aina dynaamisista, riboneihin ja myös suuntakuvioiden kirjo on sitämyöden vaihteleva. Kaikki esitellyt lajit, yhtä lukuunottamatta edustavat ns. salkkupesijöitä.

Ensimmäisenä esittelyssä on oikein lajinsa muotovalio kauniin kultaisessa höyhenpuvussaan. A.I.R, lajin Black Bullet, (halppis ribboniis). Suuntakuvio kahdeksikko. Viihtyy pääasiassa perkussiokioskin yläpuolisessa ilmatilassa. Torjuu tehokkaasti mm. rumpusetin ja kitariston aiheuttamia vuotoääniä ja muita peto-olennoitsijoita ympäriltään.

Seuraavana lavojemme yleisimmän lajin tuoreempi geenimuunnos beta SM58a. (Pajaris vasarius). Levinnyt laajalle koko maailman  lavaympäristöissä, mutta viihtyy varsinkin perkussioiden, rumpujen, sekä sormiotaiteilijoiden välittömässä läheisyydessä raviten itseään laulusuoritteilla. Superhertta suuntakuviollaan torjuu tehokkaasti muita kilpailevia äänteitä.

Bassotaiteilijan liverrystä poimii ihan muina haukkoina ehdottoman luotettavasti, mustaan höyhenpukuun pukeutunut, germaanista alkuperää edustava  Sennheiser e935. (Poppius keskarius).
Alotteleva bongari sekoittaa lajin helposti naakkaan, mutta tämä on virhe. Ei ole naakka.

Pohjoisamerikan mantereelta tänne pohjolan perukoille kotiutunut Shure KSM9, (Vokalius ihanus) edustaa lajityyppinsä ehdotonta muotovaliota. Vaihdettava suuntakuvio on tässä yksilössä vakiintunut superhertaksi ja poimii pääjohtajamme laulunluikautukset ensiluokkaisella kvaliteetilla.

Tämä ikäisekseen ihan ok kuntoinen pystymetsikön sirkuttaja on yleensä levinnyt pääosin rumpupönttöjen, sekä kitaravahvainten likellä, mutta habitaatissamme se majaileekin lajilleen epätyypilliseen tapaan kitaristin kitarisojen läheisyydessä. Kulkee nimellä Shure sm57 (Rokrokrok)

Tässä kuvassa aurinkokylpyä ottaa kaunis itäeurooppalainen mikromafooni, joka metsästää tyypillisesti korkeampia iskuääniä rumpusetin yläpuolisessa ilmatilassa. Oktava MK-012 (Idänius ihmekus). panee kampoihin pienuudestaan ja näennäisestä köykäisyydestään herttakuvioisella kapselilla varustettuna isommillekin petolinnuille, kuten esim. Schoeps (Ihavitu kallius).

Seuraavana meitä vastaan tuleekin mikkisalkkujemme harvinaisempi tirppanen. Tämä Audio Technikan AT2500, (Tumpsius tömpsiys) on ns. pysyväiskolopesijä. Ja ruumiinrakenteensa onkin todella hämäävä; Lajissa onkin saumattomassa symbioosissa, samassa kehossa kaksi eri elementtiä. Kuten latinankielinen nimikin vihjaa, on kondensaattorin kutsuhuuto kuuloasultaan enemmän "Tumps" ja dynaamisen puolen soidinkutsu enemmänkin "Tömps" Hyvin monipuolinen tapaus siis tämä bassorumpujemme terhakka emäntä.

Toinen luontosarjamme hivenen erikoisemmista lajeista, tulee myös alunperin pohjoisamerikan mantereelta ja kulkee nimellä Shure Beta 91.(Microphonicus kampelus). Kyseessä on todella väärinymmärretty kapistus. Monet luulevat lajin kuuluvan saalistaviin yöpetoihin, vaikka kyseessä onkin varsin harmiton ja lenseä iltapäiväveijari. Tämäkin yksilö mynnäyttää itsensä yleensä makoilemaan lattiatamburiinin eteen, missä viihtyy kuin tatti, kunnes jälleen keikan loputtua ryömii takaisin pesäsalkkuunsa.

Tästä harvinaisehkosta arkisirkuttajasta ei tiede tiedä vielä hetteskään kaikkea. Sen verran salaperäinen olento sattuu olemaan tämä AKG C430 (Ambiensus minimicus) Tämä kyyhkyläspari viihtyy reviirinsä äärimäisillä reuna-alueilla, saalistaen herkeämättä yleisön reaktioita ja toimittavat löydöksensä suoraan poppareitten korvakäytäviin. Miten se tapahtuu käytännössä ja miksi, jäänevät ikiaikaisiksi mysteereiksi ihmiskunnalta. Tosin joidenkin teorioiden mukaan tähän toimitukseen liittyy jollain tavoin sellainen mystinen taruolento kuin "Monitoriheppu". Akkain puhetta, jos minulta kysytään.

Jälleen yksi ääriromantillinen esimerkki lajista, joka jossain vaiheessa pariutuu lajitoverinsa kanssa ja pysyy yhdessä koko loppuelämänsä. AKG C535 EB (Heipys mikäkys mikkikys sullaus onius tossaus teidänös snaressanus)? Tämä veteraanipari jököttää vuodesta toiseen tanakasti kaikki vuodenajat pääksytysteen virvelirummun molemmin puolin. (Ylä, sekä ala) Nämä ovat kyseisen lajin viimeiset edustajat. Muutoin ovat valitettavan sukupuutossa.

Jos tämä Audio Technikan AE3000 (Yllätys ullatus) mikrofoni olisi lintu, olisi se lokki. Se kaappaa loistavasti kaiken, mitä sille syöttää. Meidän tapauksessamme  sen ravinto koostuu pääasiassa sähkökitarasignaalista. 

*Jos tätä faktapläjäystä halutaan käyttää opetusmateriaalina kouluissa ja jälleenkoulutusyksiköissä, tahi öljynporauslautoilla lievittämässä yksinäisyyttä, niin siitä vain.

Lisää uskonnosta, nimeltään High-End

Ai että on ihkua avata aamulla fese ja siellä odottaa vihainen viesti erään tuoreen hifiryhmän moderaattorilta, jossa pyydetään olla sekoittamatta ihmisten päitä turhilla faktoilla, jaettuani erinomaiseksi mieltämäni artikkelin.

Hauskintahan tässä episodissa oli vielä se, että minut vielä erikseen kutsuttiin ko. ryhmään ja tiedustellessani ryhmän agendaa, kerrottiin sen perustuvan kaikinpuoliseen kunnioitukseen, tasa-arvoon ja tiedon jakamiseen.

Ymmärrän sen, että ihmisillä on tarve uskoa johonkin suurempaan voimaan. Sitä kutsutaan uskonnoksi tahi henkisyydeksi. 

Mutta hifipuolella nuo jumalalliset lait tuntuvat määrittelevän ihan vapaasti laitevalmistajat. Mitä uskomattomampia väitteitä esität ja isompaa hintalappua kehtaat esittää, sitä arvostetumpi on merkkisi status.
Näitä väitteitä ja laitteita sitten luonnollisesti komppavat kauppiaat ja mainostuloilla elävät hifitoimittajat. (Joista muuten arvostetuimmat ovat poikkeuksetta reippaasti yli kuusikymppisiä ukkeleita, jotka arvostelevat superdiskantteja ja ovat kuulevinaan hi-res levyiltä ultraäänitaajuuksia, vaikkeivät varmasti enää kuule yli 16Khz yhtään mitään. Se nyt vain on fysikaalinen fakta.) Itse 42 vuotiaana kuulen 17.5 Khz:n asti ja pidän sitä aivan erinomaisen hyvänä tuloksena.

Tässä videossa on erinomaista, tosin hyvin yksinkertaistettua faktaa ikäkuulosta ja sen syistä. Tsekidaut:

Ja nyt kun säikähdit olevasi puolikuuro vanhus, niin painottaisin sitä aina niin iki-ihanaa kyseenalaistamisen merkitystä. Nimittäin Youtube pakkaa audiota aika rankalla kädellä, eikä toista oikeastaan järkevästi mitään yli 16Khz taajuksia.
Tsekkaa kuuloasi ennemmin vaikka täältä, tai mene vallan kuulontutkimuksiin!

Ja lähes poikkeuksetta kun vedotaan siihen, että jokin asia ei vain fysiikan lakien mukaan voi pitää paikkaansa, tai ole mitattavissa, niin vastaväittämä on, ettei kaikkea voi mitata, eikä kaikkia fysiikan lakeja ja ilmiöitä ole vielä löydetty.
Niinpä niin. Silläpä vanha kunnon ”Erikoisen julkeat väittämät, vaativat erikoisen pitävät todisteet”, pitääkin vuodesta toiseen kutinsa. (Korvavalo anyone?)

Miksikö minä jaksan näistä asioista sitten vuodesta toiseen keuhkota? No sen vuoksi että hyvälaatuinen, saatika tinkimätön äänentoisto on todella vaikea ja laaja ala kaikkine sähkömekaanisine, fysikaalisine sekä varsinkin psykofyysisine kommervenkkeineen ihan itsessään. Sille polulle kun ripotellaan hatusta temmattuja väitteitä ilman minkäänlaisia todisteita, gryokäsitellyistä piuhoista RCA liittimien poimimiin sähkömagneettisiin säteilyihin, tahi eksoottisiin puunpalasiin random paikoissa, niin ne ihan perusasiat joilla päästä hyvän äänen äärelle, muuttuvatkin yhtäkkiä hyvin hankalasti saavutettaviksi. Ja se on jännä juttu miten taloudellisesti menestyvät ihmiset, joilla on varaa pistää kymmeniä, jopa satoja tuhansia euroja äänentoistolaitteistoihinsa ja joita voisi moisen aseman saavuttaneena pitää jopa keskivertoa älykkäämpinä ja kokeneempina vekkuleina, menevät sitten audiohommissa halpaan. Nimittäin se on ihan universaali totuus, että jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei sitä luultavasti olekaan.

Minä olen audiofiili, joka haluaa mahdollisimman monien pääsevän nauttimaan hyvästä ja luonnollisesta äänentoistosta. Silti ne yleisimmät kysymykset tuppaavat pyörimään epäolennaisuuksien ympärillä ja ne kaikkein fundamentaalimmat asiat, kuten edes säälinen akustointi ja kaiutinsijoittelu jäävät lähes poikkeuksetta sinne taka-alalle.
Ja monesti kun näistä asioista puhutaan, niin ihmiset pahoittavat mielensä ja painottavat, että eikö tärkeintä ole, että oma laitteisto kuulostaa omaan korvaan hyvältä, eikä siihen pitäisi olla kellään mitään sanomista. Olen täysin samaa mieltä! Mutta jos omat anekdootit esitetään sitten keskusteluissa faktoina, niin maaperä pysyy varsin heppoisana, eikä mikään koskaan muutu parempaan.



Tässä pari anekdoottia omien kokemuksieni pohjalta, jotka voin tarvittaessa myös perustella ja todentaa faktuaalisesti:

Kaveri esitteli ylpeänä takkahuoneeseen rakentamaansa systeemiään, johon oli ostanut käytettynä erään tunnetun hifivalmistajan todella erinomaiset lattiakaiuttimet ja hifiliikkeestä sille varsin mainion, vaikkakin erinomaisen monimutkaisen vahvistimen. Musiikki ei kuulemma ollut ikinä kuulostanut niin hyvältä.
Minusta soundi oli tunkkainen, joten otin toisen kaiuttimen pois nurkasta mulisemasta ja siirsin kuuntelupistettä hivenen. Bassopää rauhoittui, mutta soundi pysyi tunkkaisena. No pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että kaiutinterminaalista puuttuivat jumpperit täysin. Eli diskanttielementit eivät saaneet signaalia ollenskaan. Soundi parani kummasti, kun askartelin välipiuhat terminaalien väliin. 

Toisella oli puutalossaan myös aivan todella erinomainen systeemi ja hän oli valtavan tyytyväinen hankintoihinsa, vaikkakin hankintalistalla oli seuraavaksi "vähän erottelevampi ja avonaisempi" vahvistin. Aika kalliita olivat muuten hänen katselemansa vaihtoehdot.
Käskin häntä pitämään oluttani, siirsin toista kaiutinta 30cm ulospäin ja tilttasin kaiuttimet osoittamaan kuuntelupisteelle. Lisäksi siirsin kuuntelutuolin kauemmas takaseinästä. Olisi pitänyt saada valokuva ilmeestään, kun hän löysi kalustonsa piilotetun potentiaalin. Taisi ostaa auton sillä vahvistimesta säästetyllä rahamäärällä.

Kolmas vaikeroi keskustelupalstalla, kun hänen muuten ihana (ja btw. saatanan kallis) kaiutinjärjestelmänsä ei oikein tuottanut tarpeeksi syvää bassoa. Kymmenittäin tuli suosituksia erilaisista kaiutinkaapeleista ja paremmista vahvistimista. Jopa virtajohtojen vaihtoa suositeltiin.
Pyysin valokuvan ja dimensiot huoneesta ja laskin todella nopeasti, ihan ilmaisella nettisovelluksella huoneen akustiset suureet. Ehdotin, että siirtää koko systeemiä puoli metriä vasemmalle, pois siitä pahimmasta huonemoodista ja tuo (jälleen kerran) sitä kuuntelupistettä hieman pois sieltä seinän vierestä ja johan tuli se basso kummasti takaisin.





























Niin ja mikäkö se oli se tämänkin myrskyntapaisen aiheuttanut artikkeli?
Sen voi lukea tästä.

Resonanssien metsästystä

Tekaisin videobloggauksen senkaltaisesta aiheesta, kuin ei-toivotut resonanssit ja niiden onnistunut torppaaminen.
Olen huomannut että varsinkin kokemattomampien miksaajien jäljiltä tuppaa olemaan enemmän siivoiltavaa tällä rintamalla, joten ohessa vinkkejä asian hallintaan. Olkaapa hyvät.