perjantaina, toukokuuta 28, 2010

Stadi on snadi, mutta hämmentävän vihamielinen ympäristö

Olen kova poika liikkumaan paikasta toiseen. Tähän käytän suurimmaksi osaksi pyörää, joka pitää liikkeessä kesät, talvet. Tykkään kovasti myös hitaasti kiiruhtamisesta, jolloin liikun mieluusti matkani jalan. Toisinaan olosuhteiden pakosta on turvauduttava autoon, mutta sitä pyrin välttämään mahdollisimman tehokkaasti. Onhan se monesti vaivalloisin ja hitain liikkumismuoto, varsinkin jos lasketaan mukaan pysäköintiin käytetty aika ja raha... ainakin se on kallein, kaikilla mittareilla.Tältä pohjalta olenkin lähiaikoina seurannut typertyneenä näiden kolmen liikkujakunnan debaattia oikeuksistaan. Tai paremminkin toistensa oikeuksista.

Jalankulkijat kävelevät piittaamattomasti päin punaisia valoja ja ovat tien tukkeena pyöräteillä parveillessaan.

Pyöräilijät taas poukkoilevat kypärättä autoteiltä jalankulkijoiden sekaan, aiheuttaen vaaratilanteita.

Autoilijat puolestaan pysäköivät miten sattuu, eivät kunnioita suojateitä ja joka toisesta ajoneuvosta tuntuu olevan vilkku rikki.

Toisinsanoen kaikki näyttävät olevan toistensa tiellä. Surullisinta on, että vaikkakin debaatin osapuolet kärjistävät asioita puolin ja toisin, empiiristen tutkimusteni perusteella kaikki ovat periaatteessa oikeassa. Tosin itse periaate, jonka mukaan muut ovat törppöjä, on perustavanlaatuisesti väärin. Jos kaikki suhtautuisivat liikenteeseen hivenen empaattisemmin ja muut huomioon ottaen, sujuisi kaikkien liikenne huomattavasti jouhevammin.

Ja liikennesääntöjen ohella olisi suotavaa käyttää myös kaupunkilaisjärkeä. Autoilijat väistäkööt kevyitä liikkujia, riippumatta siitä kuka on lain mukaan oikeassa; Tonni rautaa aiheuttaa pahaa jälkeä lihaa vasten. Pyöräilijät ottakoot huomioon kävelijät ja suhteuttakoot vauhtinsa heidän mukaansa. Ohjaustanko ristiselässä tuntuu ikävältä ja lisäksi moinen lähikosketus päätyy yleensä myös pyöräilijän kumoutumiseen. Ja jalankulkijat: Kiinnittäkää huomiota ympäristöönne ja ennakoikaa esimerkiksi näköhavainnoin, tuleeko takaa nopeampia ihmisiä mahdollisine kulkuneuvoineen, ennenkuin teette äkillisiä käännöksiä.

Itseasiassa en ole törmännyt vielä missään toisessa kaupungissa niin reviiritietoiseen ja vihamieliseen liikennekäyttäytymiseen, kuin täällä meillä Helsingissä.

Hei kanssaihmiset, menkäämme itseemme ja huomioikaamme muut paremmin, niin kaikilla on kivempaa. Kiva on tutkitusti parempaa!


Hakis

maanantaina, toukokuuta 24, 2010

Ulkoilua

Loppuviikonloppu tuli ulkoiltua. Lauantaina viihdytimme ihmisiä käpylän pihajuhlilla plutoniumin kanssa. Keikka meni mitä mainioimmin, siitäkin huolimatta että tuntia ennen keikkaa taivas repesi. Mahtava oli ihmetellä ukkosta. Mutta sitkeitä olivat ihmiset, kun silti pakkautui kenttä täyteen soitantamme ajaksi.
Booms

Sunnuntaina kävin jotenkin hitaana. Yritin pyhittää pyhäpäivää etc. kunnes puoli neljän maissa hokasin katsoa naamakirjasta häppeninkejä ja siellähän jalisten Pinja huutelikin, että keikka alkaa puolentunnin päästä. Ei muuta kun housut jalkaan, pyörän selkään ja vauhdilla harjulle, kallion kukintaan. Mainio oli sekin keikka. Pitkästä aikaa pääsi vetään vanhoilla kunnon turbosoundin pömpeleillä. On ne kyllä jotenkin veikeät ja nostalgiset pömpelit :D

lauantaina, toukokuuta 22, 2010

Sattumuksellinen tapahtumasarja

Olipa reissu. Semmoinen keikkareissu. Harvemmin on näet mennyt yli viisi tuntia matkalla Turkuun. Voi jumalauta miten työmatkalaisilla voi olla hermot pinnassa. Tokihan sitä haluaa itse kukin olla muualla, kuin keskellä moottoritietä kuumassa peltipurkissa, mutta joku äly hei!
Sitä tööttäilyn ja keskisormien määrää. Kaiken huippu saavutettiin siinä vaiheessa, kun saimme varoituskolmion esille, niin joku moottoripyöräilijä ajoi sen samointein kumoon ja rupesi huutamaan kypärä punaisena: "Voi jumalauta, viekä se paskakottero vittuuuuun!!! Ettekö te tajua minkä ruuhkan te aiheutatte?!!" Tämän jälkeen herra ajoi bussin etupuolelle ja jatkoi möykkäänsä ja lähti jatkamaan matkaansa vasta kun kerroin hänelle ettemme me tähän huviretkelle olleet pysähtyneet. Tosin taisin muotoilla vastineeni jokseenkin tylymmin, kuten "Painuppa nyt vittuun siitä" tms.

Tämän jälkeen kuski ilmoittaa sellaisen pienen muotoseikan, että dösä on rekisteröity kahdeksalle ja meitä on kyydissä kolmetoista. Jotta josko osa voisi mennä liittymien väliin jäävään pöpelikköön piilohon, kunnes poliisisedistä on päästy, tai voip tulla melkoiset sanktiot. No eipä siinä, kaunis kesäpäivä. Kitaroita messiin ja pari mallasjuomaa.
Tunteroisen, monen musiikkikappaleen, seurapelin, sekä palokärjen bongaamisen jälkeen meitä informoidaan, jotta uusi bussi on matkalla Helsingistä ja poimii meidät ohimennessään kyytiin. Eli siirryimme metsän siimeksestä takaisin tien varteen. Puolituntia kitaran soittoa, yhteislaulua ja voikukkaseppeleiden tekoa vitutti ohiajavia sen verran että saldona oli muutamia hajanaisia tööttäilyjä ja kymmenkunta keskisormea.
Noh vituttais muakin hikoilla autossa, matkalla oravanpyörästä ja katsella kun muilla on hauskaa ja kesä. Mutta silti, hei ihmiset!?!

Uusi bussi oli mitä mainioin ja ilmastoitu, joten siirsimme kamamme siihen ja matka jatkui kommelluksitta. Turussa olikin kaikki valmiina, kun informoitu talonmies oli vetänyt linjat valmiiksi ja tsekit tehtiin nopeasti mutta kunnolla siitä huolimatta, että multa hajos pää. Kirjaimellisesti; Loikatessani lavalta lattialle, en ihan rekisteröinyt sitä katosta roikkuvaa mustaa kaiutinta ja verikekkerithän siitä tuli. On se kumma miten paljon pienestä vekistä voikin tulla verta.

Eipä siinä. Kaikesta huolimatta Jalikset lämmittivät tuvan mitä erinomaisimmin ja plutskut vetivät todella hikisen setin. Yleisöönkin meni ihan täydestä. Kotiinkin pääsin ennen seitsemää.

Tuolla on taas kesä, jonka pariin voisi kirmata. Vähän illalla on keikkaa, mutta onnekkaasti puistossa!

keskiviikkona, toukokuuta 19, 2010

Kukkea Biodiversiteettimme

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 11.

O
ulu on hieno kesäkaupunki, joka tulee vain otettua monesti turhan itsestäänselvyytenä.

Siitäkin huolimatta ettei Oulussa ole oikein koskaan ollut ns. Puistokulttuuria pikniköinnistä puhumattakaan, viheralueita riittää kyllä tallattavaksi. Ainolan puisto on aina pieni seikkailu, josta löytää joka kerta uuden mahtavan sopukan puiden siimeksestä, vesiaiheella tai ilman.

Toisaalla keskustassa on myös riittämiin ns. paraatipuistoja, joita voi tällätä postikortteihin ja esitellä arvovieraille. Mikä hienointa, istutetulle ja laitetuille viheralueille on vastapainona siellä täällä keskustan tuntumassa luonnontilaisena säilytettyjä metsiä ja pöheikköjä. Voisi nimittäin tulla sanomista, jos letkunpuistoon menisi lapion kanssa tonkimaan matoja koukkuunsa, puhumattakaan itse ongen veistämisestä.

Rantaviivaa riittää niin joelle kuin merellekin päin ja vesi yltää yleensä ihan rantaan asti. Hietasaaressa ja Pikisaaressa nämä kaikki seikkailulliset elementit kohtaavat mahtavasti.

On hyvät tiet pyörille ja autoille, mutta jos uskaltautuu jalkautumaan, niin pieniä polkuja tutkiessaan voi löytää muunmuassa uskomattoman kauniita luonnontilaisia niittyjä, marjapensaineen kaikkineen.

Pitää kuitenkin pitää mielessä, että jos luontoa ruvetaan liiaksi muokkamaan paremmin silmään sopivaksi, osuu pilkka pian itseensä. Tästä löytyy lukuisia varoittavia esimerkkejä ihmisen historiasta.

Luonto kun ei ole vain kaupungin koristus, vaan luonnolla on nimensä mukaisesti luontonsa. Jos esimerkiksi lähdetään seuraamaan sitä esitystä, jonka mukaan Pikisaaren rantaa ympäröivät puut kaadettaisiin, jotta saari näkyisi nätimmin kaupungista käsin, ei alun alkaenkaan eroteta sitä kuuluisaa metsää puiltaan. Ensinnäkin puut sitovat rantavallin, että saari pysyisi saarena, eikä muuttuisi mureten osaksi merta. Toisekseen puut tuovat turvaa kaikkialta puhaltavilta tuulilta, joita Oulussa kyllä riittää. Kolmas ja ehkä tärkein näkökohta, miksi luontoon tulee kajota vain harkiten, on puhtaasti viihteellinen: Kasvit ovat kauniita ja ihminen eläimenä tarvitsee moista ympärilleen, tiedosti hän sitä, tai ei.

Ei luonnosta saa vieraantua niin paljon, että pitkästä nurmesta tulee epäsiistin näköistä, puut kahisevat häiritsevästi ja kedon kukat muuttuvat rikkakasveiksi, eihän?!!

Menkääpä nyt piknikille siitä, mikäli kesänvietoltanne ennätätte!




Mezä

maanantaina, toukokuuta 17, 2010

lauantaina, toukokuuta 15, 2010

Su su studio!

Eilinen meni melkolailla tiiviisti E-Studiolla. Mestahan on legendaarisen Soundtracks studion pohjalle bygattu uudistettu laitos. Kalusto on päivitetty tähän päivään SSL:n uusilla vehkeillä ja se patchbay: Olin ensin ihan hukassa sen kanssa, kunnes hokasin että siihen pitää käyttää logiikkaa. Meinaan että +10 vuoden aikana, mitä olen kyseisessä kompleksissa äänitellyt, on se pätsi ollut aina vähän semmoinen hankalasti hahmotettava ja... noh. Enivei, no broblemo. Ja mikä parasta, itse saliin ei ole koskettu! Eli mun ikioma akustiikka on vielä paikoillaan :D

Tapoihinsa fakkiintuneella oli ens alkuun vähän sulattelemista noiden uusien SSL:n vehkeiden kanssa. Meinaan että tridentissä tuo omaa fiilistään se, että nyrkillä neuvotaan Eq-lohkoa toimimaan etc... Ihan ilman sarvia ja hampaita, se kuului asiaan. Vanha tiski, vanhat kujeet, mutta hyvä soundi. Noh tää hyllykama kiilteli ja vilkutteli valojaan mulle nätisti, enkä aluksi oikein lämmennyt, mutta se tavara jonka ne toimittivat: ohhoh, miten hyvä soundi!

Projekti joka on päällä käsittää runoteoksen äänikirjan toteutuksen. Mahtava lössi muusikoita lähti votkapalkalla tekemään taidetta. Tästä tulee kuulkaa hyvä!


Mutta nyt en aio suoda aiheelle enää ajatustakaan tälle päivälle. Mittari näyttää hellettä ja ilmatieteenlaitos kertoo että tuulee seitsemän metriä sekunnissa. Uusi leijani pärjää viidellä, joten...

maanantaina, toukokuuta 10, 2010

Tamperestester

Perjantai meni korjaamolla, missä Tv-Off lämmitteli ruotsalaista realitylaulantatähtöstä.
Keikka meni mitä loistavimmin. Tätä ruotsin tähteä en ehtinyt jäädä tuijottelemaan kummemmin, kun piti lähteä sateen ja tuiskun läpi kutoselle.
Piti nääs hakea Epulta DPA:n pikkuruisia mikkilöitä seuraavan päivän plutskujen keikille, kun viulut kipeästi moisia tarvitsivat. No ja olivathan ne paremmat, kuin perus puikot, joilla on monesti menty, mutta silti mikit poimivat muun bändin ihan yhtä lujaa kuin ne viulutkin.
Hankala on yhtälö, jossa esiintyy yhdeksänhenkinen bändi ja kaks akustista viulua.
Kontaktimikkiehdotuksia otetaan vastaan.

Jaa niin se keikka... Tampereen klubillahan oli homma. Tupa täynnä ja meno taas tottakai ihan katossa. Tuttujakin riitti. Kiva kun pojat ja tytöt ehtii taas vähän keikkailla. On se vaan niin maan pirun komia bändi!

keskiviikkona, toukokuuta 05, 2010

Erään levytyksen tarina

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 10.

J
oukko musiikillisesti määrätietoisia ihmisiä ovat kohdanneet ja perustaneet bändin. Basisti tulee viikon viimeisiin pommisuojassa tapahtuviin bänditreeneihin pari sointukiertoa mukanaan, esittää ne kohtalotovereilleen ja pyytää mielipiteitä. Kitaristi innostuu ja rakentaa päälle sointumaton, mistä rumpali inspiroituu ja kas, biisin aihio on kasvamassa kukkaansa. Kosketinsoittajan hyppysistä irtoaa lähes maagisesti biisin melodinen koukku ja säkenöivä kertosäde. Laulajakin on saanut jo pari värssyä rustattua. Tätä biisin raakiletta sitten hiotaan miehissä, treeneissä ja keikoilla kunnes muotopuolesta hahmottuu timantti.

Seuraava askel onkin mennä levyttämään kappale. Tätä varten pestataan yleensä tuottaja, äänittäjä, sekä miksaaja. Tuottajan toimi on tuoda objektiivinen näkemyksensä kappaleeseen. Ehdottaa esimerkiksi erillaisia soinnutuksia, lauluharmonioita, jousisektioita, tai mitä ikinä biisi mielestään tarvitsee. Jos biisi on sinällään täydellinen, on tuottajan tehtävä kertoa sekin. Hän valitsee myös bändin kanssa oikean äänittäjän, miksaajan ja valitsee studion, sen mukaan, mikä palvelee parhaiten orkesterin, sekä musiikin tarpeita.

Äänittäjän tehtävä on olla studion käyttömestari, joka mikrofoni, sekä laitevalinnoillaan taltioi asianmukaisesti soittosuoritteen. Tämäkin on itsessään oma taiteenlajinsa. Mikä toimii heavyyn, ei välttämättä toimi jatsiin ja niin edelleen.

Kun biisi on ns. ”purkissa” on aika ojentaa se miksaajalle, joka yhdessä tuottajan kanssa miettii äänimaailman, jota kohden tähdätään. Jos tehdään vaikkapa iskelmää, niin haetaanko vanhahtavaa Olavi Virtaa, vai olisiko modernimpi Yölintumainen lähestymistapa se juttu? Vai unohdetaanko referenssit ja tehdään jotain ennenkuulumatonta? Tältä pohjalta miksaaja tekee soundibalanssin toisinaan jopa satoihin äänitettyihin raitoihin, jotta ne soisivat täydellisesti yhdessä, kuulostaen vaivattomalta ja yhtenäiseltä kokonaisuudelta, eli bändiltä itseltään.

Sitten kun miksaus on saatu vihdoin valmiiksi on vuorossa vielä masterointi. Se on erikoishommaa se. Huippuunsa viritetyssä pajassaan hän vielä vesihioo tämän timantin. Jos otetaan analogia autopuolelta, niin mestari mekaanikko hienosäätää moottorin virityksen huippuunsa ja vahaa vielä päälle peltiosat täyteen kiiltoonsa.

Tänä aikana graafikko on luovinut bändin taiteellisten ja levy-yhtiön kaupallisten paineiden ristiaallokossa tehden kansigrafiikoita ja nyt vihdoin levy on valmis ja lähtee painoon. Sieltä valmis tuote päätyy levy-yhtiölle, jonka henkilöt toimittavat sen jakelijoille, jotka toimittavat sen kauppoihin. Samaan aikaan toiset levy-yhtiön ihmiset ramppaavat radioasemien pomojen luona, josko he vaikka soittaisivat sitä ja hoitavat muutoin mainostusta, sekä toimittavat toimittajille arvosteltavaksi.

No niin. Hus levykauppaan siitä, työllistämään aimolaumaa ihmisiä. Harvoin saa pikkurahalla niin paljon vastinetta ja mielihyvää itselleen!