tiistaina, lokakuuta 02, 2018

Vinyyliformaatista ja ominaisuuksistaan

Ajattelin vihdoin kirjoittaa aiheesta, josta olen halunnut periaatteessa kertoilla jo pitkän aikaa, mutta aihe on niin pirun laaja ja monimutkainen, että sitä jotenkin automaattisesti välttelee ja pesee vaikka mieluummin pyykkiä.
Mutta koska se on ollut varsinkin masterointityössäni lähiaikoina sen verran framilla, niin pakkohan se on tarttua härkää sarvista ja käydä aiheen kimppuun.

Homman nimi on tietenkin vinyylisoittimet ja vinyyli ylipäätään formaattina.
Sen ympärillä pyörii niin paljon myyttejä, epäselvyyksiä ja ylipäätään monenmoista tunnelatausta, että faktat meinaavat kadota kohinan sekaan, tai sitten niitä ei edes tule ajatelleeksi.
Moni vanhemman polven hifisti on vakaasti sitä mieltä, että vinyyli on analogisena tallennemuotona aivan ylivertainen formaatti, toistaa ja tallentaa musiikkia.
Nuoremmat taas eivät edes tajua, että mistä ne vanhukset oikein keuhkoaa.
Vinyyli1


Lähdetäänpä liikkeelle vinyylin hyvistä puolista: 

Vinyylin suurin ansio on mielestäni fyysisyys. On jotain mitä konkreettisesti plärätä. Ja onhan levyn kansitaidetta nyt todella hieno tutkia, kun ne ovat fyysisesti isossa koossa siinä silmien edessä.
Ja vaikka eletään aikaa, jolloin kaikki tieto on parin klikkauksen päässä, niin nykyalbumien tekijäinfoja on netistä ihan valtavan haastavaa löytää, mikä on jotenkin ihan käsittämätöntä. Monilla älppäreillä ne ihan vallan lukee siellä takakannessa.

Hyviksi puoliksi on luettavissa myös sen tietynlainen hankaluus, joka melkeinpä vaatii sen, että kun levyn on pannut soimaan, niin se myös kuunnellaan alusta loppuun, välillä puolta vaihtaen. Eli kuullaan kokonaisuus siten kuten sen artisti oli suuressa viisaudessaan tarkoittanut.

Mitä äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa kovin lujaa. Eli vinyylimastereiden tulee olla huomattavasti dynaamisempia, kuin digitiedostojen. Muuten neula ei vaan pysty toistamaan sitä informaatiota, vaan rupeaa räkimään. Ja tuottaapa vastaavia ongelmia kaivertimellekin.
Lisäksi vinyyli pyöristää varsinkin diskanttipään transientteja ja luo miellyttäviä särökomponentteja, jolloin musiikki kuulostaa monesti lämpimämmältä ja orgaanisemmalta.

Ja ovathan vinyylisoittimet itsessäänkin usein todella esteettisiä kapineita. Siinä on hirvittävän paljon fiilistä, kun sellaista jykevää, mutta haurasta laitetta varoen operoi. Ja jos tykkää oikein hifistellä ja säätää laitteitaan, niin mikään muu hifitoistin ei ihan oikeasti anna niin laajoja puitteita vääntää soundia mieleisekseen, kuin vinyylisoitinten maailma.

Grado

No entä sitten ne negatiiviset puolet?:

No nehän ovat pitkälti juuri ne samojen hyveiden kääntöpuolet. Eli se fyysinen iso koko vie luonnollisesti paljon tilaa. Ja vinyyli materiaalina on kovin haurasta, eli se naarmuuntuu ja kuluu kovin helposti ja sitten räpsyy ja rätisee. Ja jösses miten se kerää itseensä staattista varausta, joka vetää tietysti puoleensa pölyä, mikä sitten kivasti ritisee. Eli koko ajan saa olla harjaamassa, pyyhkimässä ja pesemässä.

Biisejä on vaivalloista skipata ja muutenkin operointi vaatii kärsivällisyyttä, eikä passaa hötkyillä.

Kohtalaisen hyvät soittimet ovat melko hintavia, lähtien neljän sadan hujakoilta ja säälliset äänirasiat maksavat aina vähintään viitisenkymppiä... vähintään.

Ja mitä siihen äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa ihan kamalan lujaa, ilman että äänenlaatu siitä kärsii. Mutta ei nyt arvoteta sitä, onko se hyvä vai paha ominaisuus, vaan pidetään se neutraalina faktana, niin mitäs muuta?

No biisin vaiheistukseen pitää kiinnittää ensinnäkin huomiota, varsinkin bassopuolella. Muuten uran liikepoikkeama heittää neulan radaltaan, eli ei kovin syvää stereobassoa mielellään.
Ja toisaalta diskantin kanssa saa olla kanssa todella tarkkana, että kuinka ja mitä vinyylille ajaa. Muuten yläpää menee helposti muhjuksi ja varsinkin nopeammat ja voimakkaammat transientit, kuten vaikka S-äänteet räkivät todella ikävästi.
Vinyylin dynaaminen alue on 60-80dB:n luokkaa, riippuen mm. siitä, kuinka taidokkaasti se on kaiverrettu. Ja vinyylihän on kaikenlisäksi dynamiikaltaan taajuusriippuvainen, joten muuttujia riittää.
Digitaalisessa ei ole sen osalta käytännössä määrää, eikä rantaa. Mutta jos sitä verrataan vaikka CD-tasoiseen 44.1/16 bittiseen äänivirtaan, niin sen dynaaminen alue on 96dB:ä. Ja kun muistetaan, että desibelitaulukko on logaritminen, eikä lineaarinen, niin puhutaan melkoisesta erosta.

Uranleveys määrittää sen, kuinka paljon musiikkia mähtuu järkevästi, per puoli. Mitä vähemmän musaa, sen leveämmäksi voi uran kaivertaa, millä on silläkin vaikutusta soundiin.

Sitten mukaan tulee vielä ns. jitter, eli huojunta ja antiskating yms. lisäkkeet joiden ansiosta käy niin, että mitä keskemmäs neula liikkuu vinyyliä, sen enemmän särö lisääntyy ja ja...

Toisin sanoen asiaan liittyy todella paljon muuttujia, joita varsinkin masteroijan pitää ottaa huomioon ja jos nyt ei kokoajan tiedostaa, niin tietää. Olen tässä myös aika tavalla yksinkertaistanut ja skippaillut tähän liittyviä yksityiskohtia, jotta blogauksesta ei tulisi liian raskas-soutuinen.
Mutta mitä paremman masterin lähettää levypainoon kaivertajalle, sitä paremmin hän saa kaiverrettua siitä lakkaversion, josta valmistetaan sitten lopullinen vinyylimuotti.
Ja tämä on erinomaisen hyvä tiedostaa, kun ollaan tekemässä digipainoksen lisäksi myös vinyylipainosta. Ne on kaksi niin eri versiota, että jos halutaan oikeasti hyvän kuuloinen vinyyli, niin sille tehdään sitten ihan oma masteri.

Edit: Toisaalla internetsissä tämä juttuni on herättänyt erinomaisia kysymyksiä, joten päivitän tekstiä tarvittaessa niitten perusteella:

K- Risto Hölttä: "Hyvä kirjoitus mutta ihmettelin myös väitettä että vinyylimasterin pitäisi olla dynaamisempi? Tilannehan on se että vinyylille ei vaan mahdu samaa dynamiikkaa kuin CD:lle joten tarkoititko kuitenkin sitä että vinyylimasteria on pakko hiukan kompressoida mutta hienovaraisesti ja siten että se kuulostaa edelleen dynaamiselta?"

V- Mä olen antanut itseni ymmärtää, että kaivertaja nimenomaan haluaa hallita sen viimeisen dynamiikan itse, jotta sillä olisi enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä sille vinyylille lopeensa tallentuu. Vinyyli kun on dynamiikaltaa taajuusriippuvainen formaatti ja esimerkiksi yläpää (jännä kyllä)vaatii vahvistimilta huikean paljon enemmän tehoja, jotta neula saa kaiken kaiverrettua, joten jos siellä osastolla onkin yhtäkkiä jotain vaikeasti vinyylille siirtyvää materiaalia, kuten nyt ylikireät ässät, Miles Davisin mute-trumpetti tms. niin dynaamisemmasta masterista niitä ko. artefakteja on helpompi muokata niin, että ne toistuu sitten vinyyliltä luonnollisemmin. Jos taas se kaivertajalle menevä masteri on liian lytyssä dynaamisesti, sille ei ole enää paljoa tehtävissä. Eli se mikä tässä vähän ehkä hämää, on se että masteroinnin jälkeen kaivertaja kaivertaa vielä printtimasterin. Kun taas esimerkiksi CD lähtee painoon masteroijalta DDP muodossa ihan sellaisenaan. Niin ja lisäksi kun kaivertaja saa itse määrittää musiikin mukaan sen laitteistolleen parhaan dynamiikan, niin hän voi myös kaivertaa lujempaa soivan levyn, joka tuo tietenkin samalla lisää häiriöetäisyyttä.

Olin muuten alkuvuodesta hankkimassa masterointistudioni nurkkaan ihan vakavissani suorakaiverrinta, kun olisin vanhalta kaveriltani sellaisen saanut kohtalaisen halvalla. Mutta tulin luojan kiitos järkiini. Itse kaivertaminen vaatii nimittäin massiivisesti massia, aikaa ja omistautumista.

Skobe
Summa summarum:

Vastauksena ikiaikaiseen kysymykseen, että kuulostaako vinyyli paremmalta, kuin digitaalinen materiaali?
-Ei. Se kuulostaa vain erilaiselta. Ja usein suurin syy siihen on se, että se myös (toivottavasti) on erilainen masteriltaan.

------------------------------------

Mun oli alunperin tarkoitus jutella myös itse vinyylipyörittimistä ja niitten tekniikasta. Että mitä eroja eri äänirasioilla, neulahionnoilla, äänivarsilla ja varsinkin edellämainittujen säädöillä on toistoon, mutta tästä tulis ihan liian pitkä postaus. Jääköön se ensikertaan.