Ääneksen hyvyyksistä

Tällä viikolla mulle esitettiin erinomaisen hyvä kysymys siitä, että miksi studiossa pitää olla mahdollisimman hyvä ja tasapainoinen kuuntelu?

”... ja miksi se miksaus pitää masteroinnissa vielä puunata niin älyttömän tarkasti tikkiinsä, kun kuluttajat kuitenkin kuuntelevat sitä täysin satunnaisilla vehkeillä autossa, nappikuulokkeilla, markettistereoilla etc. jotka kaikki kuulostavat ihan eriltä? Hyvin harvassa ovat ne, jotka pääsevät nauttimaan siitä biisistä siellä hyvässä studiossa.”

Vastasin analogialla:
Elokuvathan jälkikäsitellään ja värimääritellään maailman parhaissa, vartavasten rakennetuissa ja naurettavan kalliissa leffateattereissa, jotta kaikki sävyt ja yksityiskohdat olisivat just eikä melkein.
Näitä leffoja sitten tiiraillaan mitä moninaisimmista telkkareista kotona, joiden värilämpötilat ja terävyysasetukset voivat olla mitä sattuu. Silti se uusin Star Wars näyttää ja kuulostaa  just siitä kulloisestakin toosasta just niin hyvältä kuin sillä vehkeellä on mahdollista toistaa. Ainakaan se toistettava taidepläjäys ei ole kulloinkin siitä lähtömateriaalista kiinni.

Mistä pääsemmekin syvemmälle aiheen sisään:
Toisinaan mulle tulee nykymusiikkipuolelta (siis räppi ja poppi etc. Ei John Cage hommelit) pyyntöjä, että:

”muuten hyvä masteri kun studiolla kuunneltiin, mutta kännykän ja läppärin kautta se ei vaan potki tarpeeksi, että voisitko tehdä asialle jotain ja pistää vaikka huomattavasti isommalle.”

Kyllähän mä toki voin, mutta jos me ruvetaan tekemään kompromisseja masterointivaiheessa sen pienimmän nimittäjän mukaan, niin lopputulos ei sitten soi kovin hyvin enää missään, vaan ihan kohtalaisesti kaikkialla.
Ja jos musiikki tähdätään youtubekansalle ja tiedetään, että suurin osa kuulijoista nauttii sen läppärin kaiuttimilla, niin sitten se pitää tuottaa, sovittaa ja miksata tämä lähtökohta mielessä.

Palaan taas leffa-analogiaan: Jos sun leffaa katsotaan pääosin kännykän ruudulta ja sen erokohtauksen tunneskaala pitää ehdottomasti näkyä, niin otetaan siitä itkevästä ihmisestä kunnon lähikuva.
Jos pääosan esittäjä pillittää suurtorin keskellä, niin ei siitä saa mitään selvää siitä kännykän näytöstä, vaikka se isolta kankaalta näyttäis kuinka hyvältä.
Sama asia siinä, että jos sun Träppibiisin basson perusääni soi 40Hz:ssä, niin ei se pikkukaiuttimesta vaan yksinkertaisesti kuulu. Sille pitää rakentaa harmoonista kontenttia myös ylemmille taajuuksille. Ja mitä enemmän siinä biisissä tapahtuu perkussiivisesti ja harmonisesti, sitä enemmän vaaditaan toistolaitteistolta.
Örkkilauman vyörytys on kännykällä yhtä suttua, mutta leffateatterissa se syöksyy päälle!
Yksi oikein ajoitettu miekan isku voi hätkähdyttää siitä pikkunäytöltä, siinä missä leffateatterissakin!

Nyt mä rupean siirtymään joulupuuhiin, enkä masteroi tai miksaa enää tällevuoteen kovin montaa biisiä. Hyvää onnellista ja rauhaisaa!
Joulun rauhaa toivottaa myös kaiutinsuunnittelun päätonttu: Floyd Toole.

Kännykät ja desibelimittaus

Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun minulle tai kollegalle on tullut yleisön edustaja kertoilemaan vähän faktoja aiheuttamastamme metelistä.

Viimeksi kesällä joku turakainen tulee tanssilavalla huutamaan naama punaisena, kännykkäänsä osoitellen:

-"jumalauta yritätkö sinä kuurouttaa ihmiset täällä?!??!"
-"Kuinka niin?"
-"No kännykän mittari näyttää että tuo bändi soi 130dB:n voimakkuudella, se on laitonta!!!"
-"Tuo sun ilmoittamas äänenpaine vastaa liikkeelle lähtevää suihkuhävittäjää metrin päästä. Me keskustellaan, tai ainakin minä keskustelen sulle tässä melko normaalilla äänenvoimakkuudella. Näetkö tässä ristiriidan?"

Ja hifipuolella on ihan samanlainen meininki. Joku mittailee kotonaan uusia subbareita ja osaa sitten elvistellä tohkeissaan, että näistä lähtee 140dB ääntä! No ei varmana lähde.

Millainen kännykkäsofta sitten olisi hyvä äänenvoimakkuuden tarkkaan mittaamiseen ja millainen mittamikki sitten toisi hommaan parannusta? Saako tonnin puhelimella tarkemman tuloksen kuin halpiksella?

No kysymyksen asettelu on lähtökohtaisesti väärin.

Se mikki on sähkömekaaninen laite, oli se sitten tonnin desibelimittarissa, tai siinä puhelimessa. Ja jo kympillä saa hyvän ammattilaistason softan siihen luuriin, niin että se ei varsinaisesti ole ongelma. Täysin hyvän mikin saa muutamalla kympillä.

Ongelma on siinä, että se mikki ja se softa pitää kalibroida keskenään. Ei ne vehkeet voi tietää, että kuinka lujaa joku ääni tulee, jos niille ei anneta ensin pohjatietoa. Ei kokkikaan tiedä, paljonko soppaa pitää tehdä, jos se ei tiedä ruokailijoitten määrää.

Käytännössä tämä käy ammattivehkeissä siten, että mikki tungetaan kalibrointilaitteen sisään, joka antaa tietyn signaalitason, johon laite sitten säädetään ja tää säätö pitäis tehdä mielellään noin puolen vuoden välein uusiksi, koska laitteet elää.

Eli se on nykyaikana melkeinpä ihan sama, onko se puhelin tonnin iphone, vai satasten android, jos sitä ei kalibroida. Ja se onkin aika kinkkistä, kun se puhelin ei mahdu sen kalibrointilaitteen sisään. Ja kyllä, myös ulkoiset mikit kännyköihin pitää kalibroida aina laitekohtaisesti.

No mutta eihän se nyt ole niin justiinsa. Kunhan saa suuntaa-antavan lukeman, niin se riittää mulle kyllä.

Mutta kun se on! Pitää ymmärtää, että desibeliasteikko ei ole lineaarinen, vaan logaritminen. Eli yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että siinä missä 90dB on jopa vähän hiljainen konserttitilanne, niin 100dB:tä onkin jo kaksi kertaa lujempaa ja 110dB:ssä tuntuu jo että pää räjähtää, 120dB aiheuttaa jo fyysistä kipua ja kuulovaurioita etc...

Ja kun nämä kalibroimattomat kännykkämittarit näyttävät ihan mitä sattuu niin ei, se ei ole suuntaa antavaa, vaan harhaanjohtavaa. 

Ja vaikka ihminen sijottaisikin muutaman satasen rahaa ihka oikeaan ja tehdaskalibroituun desibelimittariin, niin sitä pitää vielä osata käyttääkin. Pitää osata valita oikea painotus, oikeaan tilanteeseen (yleensä se on A.), muuten kukaan ei tiedä mistä puhutaan. Vähän kuin menis kilometrit ja mailit sekaisin.

Ja se pitää sijoittaa oikein: Tarpeeksi kauas pinnoista, ettei ääni vahvistu tai vääristy niistä. Ja sitten sitä tietty pitää myös osata tulkita.

Suuri vastamelukuulokeodysseia

Ollut taas kaikenlaista. Jopa lomaakin! Sen vaan sanon, että jos et joko halua tehdä yhtään mitään, ja/tai sitten tykkäät tosi paljon kiipeilystä, niin mene Kalymnokselle!

Sinänsä suutarin lapsella ei ole taaskaan kenkiä, että mä oon tosiaan suunnitellut koko tämän vuoden hinta/laatusuhteeltaan maailman parhaita vastamelukuulokkeita yhdessä Valcon ihmisten kanssa, mutta oon jotain tosi epämääräistä sivulausetta lukuunottamatta unohtanut hehkuttaa hommaa täällä blogissani ihan kokonaan.

Nopeasti kerrattuna: Petyin markkinoiden tarjontaan hyvistä langattomista vastamelukuulokkeista. Joko ne olivat soundiltaan, käyttömukavuudeltaan tai vastameluominaisuuksiltaan melko, tai ihan paskoja, tai sitten todella kalliita, eivätkä sittenkään läheskään täydellisiä.
Joten piti tehdä itse paremmat.

Näitä on nyt protonnu ja demonnu tän homman aikana lukuisa määrä tän maan eturivin ääni-ihmisiä, jotka oikeasti ymmärtää hyvän päälle ja hehkutus on ollut ihan hämmentävän hyvää.
Viimeksi tänään tuli Tero "terttu" Arnbergiltä viesti, että: "Ei saatana, ihanat luurit!!! ❤ "

Mutta linkitetäänpäs tähän blogiini Valcon blogiin kirjoittamani kaksiosainen blogitekstini aiheen tiimoilta. Metaa nääs!

Suuri kuulokeodyseia osa I.

Sekä:

Suuri kuulokeodyseia osa II.

Mielekäs mittasignaali

Moro nääs taas.

Keikkakesä on kukkeimmillaan ja mua on lähiaikoina viety festareilta toisille, ihan urakalla. 

Ja sitten kun en ole keikalla, niin puran studiolla masterointisumaa.

Ja sellainenkin homma tälle keväälle/kesälle on siunaantunut, että ilmeisesti universumi on kuullut ainaisen kitinäni hyvän kuulokekuuntelun puolesta, kun mua kerta pyydettiin erään suomalaisen firman toimesta suunnittelemaan sellaiset. Lupauduin sillä ehdolla, että tehdään kans hyvät.

Niitä olen nyt sitten tässä muutaman kuukauden puuhaillut ja näillä näkymin niistä on tulossa vielä vähän paremmat, kuin hyvät. Kyse on siis ihan oikeasti hyväsoundisista ja toimivista bluetooth, vastamelukuulokkeista, joiden hinta jää ihan roimasti markkinajohtajien alapuolelle.

Niin ja mainittakoon vielä, että en tyytynyt tusaamaan vain yksiä luureja, vaan säädin samalla kolmet!

Mutta niistä enemmän tuonnempana, kun homma etenee valmiimmaksi. 

Tuolla keikoilla on herättänyt kovasti hilpeyttä, mutta lopeensa myös kysymyksiä, tuo mun käyttämäni äänentoistolaitteiston viritysnauha. Kyseessä on siis legedaariseen Yleisradion stereotestiin pohjautuva, ja omaan käyttöön modaamani PA:n viritystesti.

Siitä on tullut sen verran kyselyjä, että sepä on sama pistää yleiseen jakoon. Linkki löytyy tämän jutun pohjalta, mutta ensin käyn lävitte, mitä se sisältää ja miksi:

Vaikka pätkä herättääkin ensi alkuun hilpeyttä, koska ”retro”, niin kaikella siinä olevalla on vissit funktionsa ja se on osaavissa käsissä aivan armottoman paljastava. Sen kanssa ei tarvitse viritellä mittareilla, vaan oleellinen välittyy nopeasti ja ihan korvin.

Ensinnäkin Pentti Fagerholmin (Knoppina: Michael Monroen isäpappa) ääni on ihan perhanan hyvin äänitetty, kaikille umpituttu ja paljastaa sitämyöten nohevalle kuuntelijalle jo itsessään yllättävän paljon äänen selkeydestä ja varsinkin siitä, onko systeemissä jonkinmoisia ylämidle resonansseja tms. Monesti jonkinmoinen syntyy sinne jakotaajuudelle 2.5Khz:n tuntumaan. 

Sitten on ”metronomin” vuoro. Paitsi että ei ole metronomi. On metronomin kaltainen erinomaisen transientin omaava naksahdus, yhdistettynä koko äänialan toistavaan pinknoisepurskeeseen. Se herättää akustiikan komeasti ja kun se käytetään vuorollaan molemmissa kanavissa, niin se kertoo, onko leftraitti oikein päin. Sen jälkeen sama tulee vastavaiheessa. Sillä paikantaa tosi jännästi stereokuvan koherenssin. Pääpyilet itsesi sellaiseen kohtaan stereokuvaa, että tuntuu vistolta ja jos se osuu kaiuttimien väliin, niin homma on ok. Kokemuksella sen avulla löytyy myös akustisia heijastuksia, joiden lokaatio jäis ihan perusmusalla paikantumatta. 

Tämän jälkeen päästään tulikokeeseen, jota käytetään äänentoistolaitteiden virittämisessä aivan turhan harvoin. Ja ymmärtäähän sen. Vittumaiseltahan se siniaaltosweeppi kuulostaapi, kun sen lasauttaa pyörimään reippahalla volumella.

Mutta mutta. Moisen käyttöön on lukuisia perusteluja ja latelen niitä tähän muutamia:

Heti kuulee, kuinka alhaalta subit lähtee toistamaan ja kuinka ne sen tekevät. Äänentoiston tasaisuuden hoksaa sillä kanssa sievästi, kunhan pitää mielessään Fletcher Munsonin käyrän.

Myös pahimmat huonemoodit kuulee samoin tein toiston heittelystä, kuten myös kampasuodon aiheuttamat mahdolliset anomaliat; Jos ”rollottaa”, niin on hätä.

Ja se mikä on armottoman jännän äärellä, niin tämän avulla paikantuu isonkin systeemin elementtien hätäpaikat todella helposti. Pyyhkäisy soimaan ja kun stereoissa särähtää, niin kiinnitämme huomion sinne. Joskus on ulkomaan äänielävä ollut ihmeissään, kun kerron fohista käsin festivaalibanaanin vasemman puolen kolmanneksi ylimmän laatikon keskiäänielementissä olevan jotain hätää. 

Jazmanautin stereotesti löytyypi TÄSTÄ, olkaa niin hyvät.

Budjettimikkiä metsästämässä

Tarvitsen uuden vokaalimikrofonin. Tai ainakin luulin tarvitsevani, mutta siitä lisää tarinan edetessä. 

Mun studiotoimintani koostuu noin 75% masterointihommista, 15% miksaushommista ja loput 10% siitä, kun vuokraan ulkopuolisen äänitys-studion jotain projektia varten.
Näin ollen tarvitsen omalla studiollani hyvää vokaalimikkiä todella harvoin. Alta kymmenen kertaa vuodessa. Mutta sitten kun on tarvista äänittää vaikka jonkun biisin laulut, tahi demottaa jotain täällä pajallani, niin onhan siinä aina oma hommansa lainata tai vuokrata mikkiä, varsinkin kun se tarve välillä yllättää nopeallakin aikataululla.
Silläpä en halunnutkaan investoida mihinkään parin tonnin Neumanniin, vaan tutkailla josko säällisen mikromafoonin saisi muutamalla rahalla, sanotaan vaikka alta kolmella satasella.

Painuin siis suorilta paikalliseen musiikkikauppaan, jossa osataan ihan oikeasti palvella ihmistä, eli Tampereen Musacorneriin.
(Johon mulla ei ole mitään muita sidoksia, kuin erinomainen asiakas-suhde)
Kyselin hetken siellä tyhmiä, jotta missä mennään ns. budjettiluokan isokalvoisten kondensaattorimikkien kanssa ja aika pian sieltä nousi pari kappaletta esiin, jotka kaappasin mukaani tarkempaan testiin. Toinen oli todella tyylikkään ja uskottavan näköinen Aston Origin, sekä harvinaisen paljon varsin perinteisen isokalvoisen studiomikrofonin näköinen sE2200a II.

Mä en nyt ruvennut tekeen mitään kaikenkattavia mittailuja ja suorituskykyvertailuja, vaan testasin näitä päikseen semisokkona sen pohjalta, mihin mulla on eniten tarvista, eli ihmisäänen taltiointi. Juttelin niille mukavia noin 15cm ja 40cm:n päästä, sekä myös 90 ja 180 astetta ohi keskilinjasta. Nimittäin se ei riitä, että mikki kuulostaa hyvältä edestä ja lähietäisyydeltä. Se semmoinen on kohtalaisen helppo saavuttaa. Vaan kunnon suorituskyky punnitaan yleensä sillä, miten luonnollisesti se toimii vähän kauempaa äänneltäessä ja mimmoinen off-axis soundi a.k.a vuoto siinä on.
Mikkiä voi halutessaan ajatella vähän niinkuin käänteisenä kaiuttimena; Kaiuttimen yksi tärkeimmistä suureistahan on se, miten hyvin se suuntaa ääntä kuuntelupaikalle, eikä holvaa sitä ääntä ympärilleen (tehovaste). Kas kun se tilasoundi muodostaa koetusta äänestä semmoiset 75% kokonais-soundista. Samalla tavalla mikki myös poimii tilaa ympäriltään, oli se sitten kuinka suuntaava tahansa. Ja kun se sitä kuitenkin enemmän tai vähemmän poimii, niin sen on syytä myös soundata kivalle. Asia korostuu myös samalla tavalla siinä, että mitä heikommat akustiset puitteet, sitä tärkeämpään rooliin ko. vuotohommeli nousee.

Ja miltäkö ne mikit kuulostavat? No hintaisekseen ihan hämmästyttävän hyviltä.
sE tarjoili hyvin tasapainoista ja lämmintä soundia. (Testasin vain herttakuviolla)
Aston oli puolestaan hieman kliinisempi ja raikkaampi yläpäältään. Mutta hyvin samankaltaisia ne ovat pohjimmiltaan.
Seuraavaksi syöksyin syväanalysoimaan sitä soundia.
Onneksi runkoresonansseihin osataan jo kiinnittää halpamikeissäkin huomiota, niin ne ei pääosin enää komota, kuten ennen, mutta kuten kaikissa mikeissä, näissäkin on jonkin verran kapselien ominaisuuksista johtuvia resonansseja. Ei ihan kamalan pahoja tosin, tämän hintaluokan vehkeiksi.
Siinä kun ryhdyin käymään tarkemmin lävitte näitä resonansseja ekvalisaattorin kanssa, nähdäkseni kuinka hyvin ne vastaavat muokkaukseen, niin hyvin pian kävi ilmi että näissähän on näemmä sama kapseli molemmissa mikeissä. Sen verta samoista paikoista ne anomaliat löytyivät, vain hienoisilla eroilla.
Nämä kun siivosi pois, niin molemmat osoittautuivat aivan todella hyviksi ja siisteiksi mikeiksi hintaansa nähden. (Diipimpää infoa isokalvoisista mikkikapseleista.)
Kumpi on sitten parempi, on oikeastaan kiinni omasta mausta ja käytettävästä äänilähteestä. Astonissa on enemmän "in your face" meininki ja siinä on valmiiksi sellainen ameriikan läsnäolo yläpäässä. Kun taas sE:ssä on lämpimämpi ja "putkimaisempi" fiilinki. Kumpikin kyllä vastaa ekvalisointiin sen verran nätisti, että molemmista saa loppupeleissä prosessoitua hyvinkin monipuolista soundia.
Vedin kokeeksi erään naislaulajan demolaulut Astonilla hyvän putkietusen läpi, lievällä saturaatiolla ja olihan se nyt ihan perhanan hyvä ja valmis soundi heti laakista.

Ja sitten se jännän ääri:

Samana päivänä kun oli sovittu näitten palauttamisesta, muistin, että mullahan on eräs vanha reliikki kaapin perällä, jota en oo käyttänyt studiohommissa varmaan kymmeneen vuoteen. Mitenköhän se mahtaa vertautua näihin? Kyseessä on siis originaali Röde NT1 vuodelta 1997, joka oli aikansa "halpis mikki". Hinta aikoinaan noin 500$ (en muista markoissa), eli ihan toista kuin mitä silloin oli studiotasoisten isokalvoisten mikkien maailmassa tarjolla. Sen harmaa runko oli rakennettu jostain PVC putken näköisestä asiasta ja mun silmääni se on jotenkin kierolla tavalla aika hieno.
Muistelin että siinä oli todella hyvä keskiäänen toisto, mutta että se olis ollut hivenen ohkainen yleis-soundiltaan. (Tätä ei muuten sitten pidä sekoittaa myöhempään NT1a malliin, joka on häiritsevän kirkas ja kaikinpuolin äh.)
Järkytys olikin melkoinen, kun äänitin lähietäisyydeltä puhettani Astonin kanssa rinta rinnan ja nämähän kuulostivatkin käytännössä täysin samalta! Piti tuplatsekata, että kusinko äänityksen jotenkin, mutta ehei! Tarkemmin kuuntelemalla paljastui, että tämä NT1 on vieläkin hivenen resonanssivapaampi, kuin Aston jonka huomasi varsinkin, kun meni kauemmas mikrofonista. Lisäksi Rödessä on hieman isompi proximity efekti, joka on hyvä asia, kun halutaan sitä raamikasta ja läsnäolevaa radioääntä.

Eli mun mikkishootout päättyikin sitten siihen, että löysin kaappiin unohtuneen klassikon, joka pesi hienoisella marginaalilla tämänkertaiset kilpailijansa. Ostoshortsini palautuivat kaappiinsa.

Eikä siinä vielä kaikki!

Annoin sitten kertoa itselleni, että tästä Röden NT1:stä on tehty uusintaversiokin. Ja ei kun samaiseen hyvän palvelun tyyssijaan ja hyllystä tämä uusintapainos testiin. Ikäväkyllä tämä uusi inkarnaatio on tylsän musta, eikä lainkaan tukiliikunta-apuvälineen harmaa.
Asetin jälleen kerran kapselit mahd. lähelle toisiaan ja eikun lempikirjailijaani Daniil Harmsia lukemaan. Hyvin ovat lähellä toisiaan nämä mikrofonit niin soundillisesti, kuin ulkoisestikin. Lähietäisyydeltä juteltaessa uudessa on öbaut 600Hz tienoilla noin 1.6dB enemmän tavaraa, joka on itseasiassa hyvä juttu, koska se tuo soundiin hieman enemmän pihviä silloin, kun äänitetään hieman etäämmältä.
Erot ovat pieniä, mutta niitä on. Siinä missä originaalissa on snadi resonanssi 3200Hz:ssä, se on uudemmassa vastaavasti 2200Hz:ssä. (Uusi kapseli?)

Summa summarum. Alle kolmella sadalla saa näemmä erinomaisen mainioita mikkejä.
Aston Origin on hieno ja englannissa värkätty, kiinteällä hertalla, pädillä ja alapään leikkurilla. Toimii salettiin moderniin musaan, tehden oman tilansa miksauksen lävitte.
sE2200a II on luultavasti tehty kaikkialla muualla paitsi Ruotsissa? Siinä on pädi, leikkuri ja suuntakuvioita, sekä mukavan oloinen kehto. Hyvä moneen meininkiin. Varsinkin voisin kuvitella, että kevyempään ja akustiseen kamaan just oikea soundi.
Röde NT1:ssä ei ole pädejä, suuntakuvioita eikä leikkureita. Toisaalta se kestää painettakin 132dB, joka on tollasta suihkukone korvanjuuressa osastoa. Soundia vois kuvailla neutraaliksi. Lisäksi bundlessa tulee mainio kehto ja popfiltteri samaan hintaan.

Itse pitäydyn siinä orkkis NT1:ssä ja jos tulee käytettynä vastaan, niin luultavasti hamstraan niitä varastoonkin. Jos olisin markkinoilla niin henkilökohtaisesti sijottaisin rahani ehkä siihen uuteen NT:1:seen. Siinä oli kuitenkin hivenen neutraalimpi soundi kuin kilpailijoissaan, sekä pop filtteri mukana.

Pistän tähän esille vielä nopeat Eq käppyrät, jotka tein ko. mikkien resonansseja metsästellen. Toimivat suuntaa-antavana lähtökohtana, jos käytte ko. mikkien signaaleita miksailemaan mieleiseksenne.

Gain without a pain

Rupesin alunperin kirjoittamaan näitä hajanaisehkoja ajatuksiani gainin tarkkailun tärkeydestä eräälle live-audio palstalle, mutta pohdinnasta tuli niin pitkä ja polveilevahko, niin päätin tehdä tästä ennemmin blogitekstin. Joten tämä menee melkolailla suoraan asiaan ja on sisällöltään melko suorasukaista ammattilänkytystä. Mutta minusta tässä on hyviä pointteja myös ihan studiopuolen ihmisenkin ottaa huomioon.

Olisiko teillä aikaa puhua hieman gain stagingista ja plugareista?

Sinänsähän digipuolella nuo gainiasiat on kohtalaisen helppoja, kun vain unohtaa sen analogisen ajattelumallin, että kaikki vaan mahdollisimman lähelle sweetspottia, niin ei kohinataso nouse liiaksi, eikä signaali mene säröllekään(liikaa). Sitä vastoin kun muistaa että esim. 24 bittiin mahtuu tuota dynamiikkaa hulppeat 140dB, niin siinä ei paljon paina, vaikka jättäiskin kanavaan headroomia niinkö ihan kunnolla. Esim -20dB tms. On sitten varaa rumpalillakin lyödä kapulallaan taas sitä tomimikkiä, eikä klippaa huonolla soundilla se kolahdus!

(Väitän muuten että Yamahan LS9:ä pidetään tän takia paskan soundisena: Analogiajan ihmiset lykättiin yliajamaan digiajan konsolia)

Ja mitäs meille jää ylipäätään yleisötilaisuuksissa sitä järkevää dynamiikka-aluetta käyttöön, sen yleisen mökän alta? Rokkikonsertissa ehkä 20dB? Konserttisaleissa 40dB? (stetsonlukemia) 

Eli sillä 120dB:n headroomilla ihan pärjäilee.

Se mikä sai minut tällä kertaa ajattelemaan aihetta, oli sellainen tilanne, että otin studiolle nopeaan testiin maailmalla kovasti hehkutetun True Iron plugarin, joka mallintaa etuastemuuntajia. Ja kaikkihan tietänevät, että vaikka niillä onkin merkitystä soundiin, on se todella pieni ja tulee esiin vasta kun useampi kanava summautuu. No tämän kun pistin kokeeksi masteriin, niin soundi parani laakista huomattavasti! Vaan apinaa ei koijatakaan niin helpolla, vaan kun osasi hoksata, että sehän nostaa heti kättelyssä tasoja sen 2.5dB ja kun sen tasotti, niin se soundiero jäikin sitten yhden kanavan osalta ko. materiaalilla häviävän marginaaliseksi, jopa olemattomaksi.

Sitten puolestaan wavesin lähes kaikki vähänkään uudemmmat plugarit tuntuvat nostavan kokonaisvolaa heti kättelyssä sen 1.5dB per siivu. Tulee kato kaupallisempi soundi, kun aivo menee halpaan. Ihminen aistii esim. jo +0.5dB:n volumen lisäyksen lähinnä parempana soundina, ei niinkään volumemuutoksena.

Sitten kun siellä livehommissa, joissa ei ehkä pääse aistimaan ihan parhaan studion akustiikasta ja kuuntelusta ihan kiireettä, pistää siitä plugarilaitoksesta etuastemallinnuksen perään  pari ekvalisaattoria, kompuran ja jonkun vehkeen, jota ei oikeestaan osaa edes käyttää, mutta kun Rönninki kehui jossain yhteydessä, niin kanavan gaini nouseekin ihan yllättäen kahdeksan desibeliä! Se sitten ohjaillaan jonnekin groupeihin ja sama prosessointihässäkkä uusiksi, niin Mahatma Gandhin tms. sanoin: ”Jonkkaanhan siinä tsuikataan.”

Eli tarkkana saapi olla audion karikoissa.

Kas, uudet kuulokkeet!

Blogini seuraajat eivät ole voineet välttyä siltä tosiasialta, että mä olen hurahtanut kuulokkeisiin. 

Se on sikäli vekkulia, etten mä niitä juurikaan käytä miksatessa tai masteroidessani, livenäkin se on lähinnä yksittäisten kanavien satunnaista kuuntelua, häiriöitä metsästellen. 

Mutta pitäähän ihmisellä olla harrastuksensa ja kuulokkeiden parissa pääsee oikeasti hyvän hifin äärelle, verrattain pienellä rahalla. Siis jos vertailukohdaksi ottaa kotihifin, jossa pitää kiinnittää huomiota ja rahasummia vähän kaikkeen, kuten akustiikkaan, vahvaimiin, kaiuttimiin ja tilpehööriin, kuten ohjelmalähteisiin yms. Lisäksi, vaikka kaiutintoisto on parhaimmillaan ihan parasta, sä olet sen kanssa sitten sidottu siihen yhteen pisteeseen. 

Minusta on esimerkiksi kesäisin ihan mahtavuutta mennä riippumaton kanssa tuohon meidän takapihallemme, Arboretumin rantaan ja pistää lempimusa soimaan. 

Tästä pääsemmekin siihen, että törmäsin tuossa taannoin internetsissä Slovenialaiseen newahöörd kuulokevalmistajaan, nimeltään Ollo Audio. Niillä oli ihan liian hyvän näköisiä käppyröitä mainoksessaan, joten niitähän piti vähän haastaa. No seuraavana päivänä mulla olikin meilissä niitten raakamittadatat ja kunnon keskustelut käynnissä kuulokesuunnittelusta noin yleensä ja heidän filosofiastaan. Pikapuoliin tää homma eskaloitui siihen, että mulle tuli näitten suljettu malli kotiin. Ollaan käyty tuon Ollon tyypin kans syvällishenkisiä keskusteluja asian tiimoilta ja se muuten vaikuttaa varsin järkevältä ihmiseltä; Se on suunnannut tuotteensas suoraan studiopuolelle ja skipannut suoraan Hifimaailman esoteriahelvetin, jossa riittää kamalasti vankkoja mielipiteitä ja uskomuksia, siinä missä taas audioalan ammattilaiset luottavat lopeensa pääosin kuuloonsa ja raakaan dataan.

Muutaman viikon fiilistelyjen perusteella nää SR4R luurit on parhaat suljetut luurit, mitä oon koskaan kuullut. Toki mun kokemukset rajoittuvat suljettujen osalta ehkä noin sataan malliin, hintaluokassa 50-1000€. 

Näissä on todella tasainen ja tarkka soundi ja suljetuiksi kuulokkeiksi soundikuva on ällistyttävän ilmava. Nää on esimerkiksi tarkemman ja avaramman kuuloiset kun mun suuresti rakastamani avoimet Hifiman 400i magnetoplanaariluurit, joiden ovh oli melkein tuplat ja se on jo paljon se! 

Jos jotain negatiivista näistä pitää kaivaa, niin suljetuiksi nämä eivät ole mitenkään kamalan hyvin ulkomaailmaa eristävät ja 170Hz:ssä on noin 1.5dB:n lievä korostuma, joka tuo lisäbiiffiä soundiin, mutta muuten nää on ihanan flätit ja resonanssivapaat. Tuo korostuma on muuten valmistajan tiedossa, johtuu pehmusteistaja kuulemma paras kompromissi, mihin pääsivät. Ja se on tosiaan niin pieni, ettei sitä varmaan suurin osa käyttäjistä edes huomaa. 

Ja tosiaan se, etteivät nämä eristä muuta maailmaa ulkopuolelle, jeesaa varmasti siinä avoimessa kuulokuvassa ja siinä, että nämä ovat todella mukavat päässä pidemmilläkin kuuntelusessioilla. Mun toiset suljetut luottoluurit, joilla teen livehommia NAD viso HP50:t kyllä eristävät noin tuplaten paremmin, mutta ei niitä voi esim. kesähelteellä pitää päässä kuin vartin, minkä jälkeen korva on täynnä hikeä.

Heidän mallistostaan löytyy myös avoimet mallit, jotka olisivat kuulemma vielä tarkemmat, mutta mulla on jo hyviä avoimia luureja ihan riittävästi, joten päädyin näihin.

Semmonen disclaimer tähän loppuun, että valmistaja lykkäs nää mulle endorsement hintaan sillä ehdolla, että mä sitten kerron näistä eteenpäin rehellisesti. Ja mulla ei ole tapanani hehkuttaa aiheetta. Jos tarviitte hyviä kuulokkeita joko ihan vain fiilistelyyn, tai sitten studiohommiin, niin näitten soisi kiinnostelevan. Näissä on vieläpä sen verta pieni impedanssi, että soivat penteleet varsin komeasti ihan iphonen voiminkin.
----------------------------------

Edit 9.5.2018:

Nythän kävi niin hauskasti, että sain käsiini myös ne avoimet versiot aiheesta.
Kirjoittelin molemmista tuntojani Tälle kuulokefoorumille. Sieltä voitte väijyä.

Yamaha ei yleensä pamaha

Taas on matkaa tullut taitettua alkuvuodesta ihan kivasti. 

Käytiin maaliskuussa mm. kymmenen päivän lenkki lapissa tuon Karavaanin kanssa.  Se oli sikälikin hyvä reissu, että piipahdettiin yhteensä kolme kertaa Levin Hullu poro arenalla, niin sain ns. ”Filen kuntoon.” Näetsen meidän Allenheatit kävivät vähän pieniksi tähän meidän touhuiluun, joten meille tuli sekä keulaan, että monitorilandiaan Yamahan QL5:t
Elastisen aikoihinhan mä valitsin työkalukseni CL5:n ja olinkin siihen vallan tyytyväinen, mutta jännä kyllä, mä tykkään QL:stä jopa vähän enemmän. Siinä on enemmän fyysisiä I/O reikiä, vähemmän nappeja, joita tyhmä soheltais ja sit tietty toi käyttis on vuosien varrella kehittynyt käytettävyydeltään kovasti mukavampaan suuntaan ja kukaties käyttäjäkin on matkanvarrella oppinut jotain uutta digitekniikasta. Varsinkin käyttöpintanäkymä on muotoutunut muutaman lähivuoden aikana melkolailla mukavaksi. Yhdellä silmäyksellä näkee kaiken tarvittavan ja kaikki sekundaarinen osasto löytyy sitten sieltä toiselta layerilta. Eli on vetopinta ja säätöpinta erikseen.
 Ja sitten kuulkaa siinä on premium räkissä se Neven Portico Eq. Ensimmäistä kertaa saapi suoraan tiskistä laululle sellaisen äänenhyventimen, että pystyin luopumaan ulkopuolisesta laulukanavasta. Jep, Joemeekin OneQ meni vihdoin myyntiin.

Mun laulukanava menee nyt silleesti, että Tuure ääntelee Shuren KSM9 mikroskooppiin, jonka perässä mulla on ensin Hipass filsu ja kanavan oma Eq, jolla lähinnä leikkaan vähemmäksi häiritseviä taajuuksia. Sitten kanavan eka dynamiikkalohko kompressoi hitaalla atakilla ja miedolla ratiolla terävimpiä kulmia pari deppaa, minkä jälkeen toinen kanavakompura jarruttelee vähän tiukemmalla ja nopeammalla höylällä isompia purskeita, mutta jälleen vain pari desibeliä ja vain tarvittaessa. Katsokaas kun pistää näin kaksi ihan hyvää kompuraa peräkkäin, ne käyttäytyvät kimpassa yhtenä ihan valtavan hyvänä.
Tämän jälkeen sillä Neven ekvalisaattorilla kaivetaan lauluun vähän sekä lämpöä, että raikasta läsnäoloa; Rahakanava kaipaa setelirahan havinaa. Kas kun se Neve on on silleen hieno kapine, ettei yläpää kihise, eikä botne mölise. Lopuksi vielä dynaamisella ekvalisaattorilla haetaan kahdella kapealla kaistalla pahimpia ässiä kuriin. Näin aukikirjoitettuna toi voi vaikuttaa äkkiseltään melkoiselta määrältä prosessointia yhteen kanavaan, mutta jokainen osanen tekee yksinään lopeensa hyvin vähäsen.

Yksi juttu mikä tässä Yamahassa on myös ihan huippua on toi kaikuosasto. Behkun X32:ssa mulla oli aina mukana ulkoinen TC:n kaikumamasiina, kun siinä tiskissä oli itsessään niin haikeat kaiut.
Mulla oli itseasiassa tapana liioitella niitten tiskin omien kaikujen kolhoutta, ottamalla mm. diffuusia yms. vähemmäksi. Eli kun siitä ei saanu ulos mitään kovin luonnollista tilaa, niin menin sen kanssa sitten kunnolla tuonne "90 luvun Alesis" suuntaan.
GLD112:ssa oli ihan jees kaiut, varsinkin behkuun verrattuna, muttei ne sitten kuitenkaan ihan priimaan ylettäneet, Mutta sitten tässä Yamahassa tilaefektit kuulostavat nimenomaan tiloilta, eivätkä kaikulaitteilta!
Oikeastaan ainoa isommin negatiivinen puoli, mitä ko. tiskistä on tähän mennessä löytynyt on se, että jos nyt vaikka joku nimeltämainitsematon rumputaiteilija tulee Tavastian soundcheckissä kaataneeksi ihan vähäsen maitokahvia monitoritiskin sisään, niin siitä se ei kyllä tykkää yhtään.

Tai itseasiassa onhan siinä pari muutakin kummallista häpsyä: Mä tykkään parallerprosessoinnista. Eli ajetaan esim. Rummut ensin yhteen ryhmään ja sitten osa rummuista myös toiseen rinnakkaisryhmään ja kompressoidaan siitä ns. Paskat pihalle. Tätä ryhmää voi sitten ajella sekaan sellaisissa biiseissä, kun tarvitaan lisää räyhää, ilman, että se kokonais-soundi muuttuu yliprosessoidun kuuloiseksi. Näin mm. transientit pysyvät koskemattomina ja yhtä liukua raidaamalla saa ilmoille sekä yliprosesssoitua pumppausta, että koskematonta ja neitseellistä rumpalointia.
No yamahassahan on tehty toi räkkiprosessoreiden delaykompensaatio silleen tymästi, ettei sellaista ole! Eli kauhee vaihesekoiluhan tommosesta toiminnasta syntyy.  No senhän ratkaisee ihminen tietysti silleesti, että panee molempiin ryhmiin räkkiprosessorin, mutta toisesta panee vaan kaikki hässäkät nollille. Niin ja siihen prosessorin ”Mix” nappiin on muuten turha koskea. Se sekoittaa siihen delaykompensoimattomaan signaaliin vaan sitä alkuperäistä viivästämätöntä signaalia ja kusee koko homman. Täysin turha miina.
Ja nyt kun pato aukesi, niin miksi se on niin kovin vaikeaa tehdä siitä ipad ohjauksesta sellainen, että se homma lähtis ensinnäkin supattaan jotenkin iisisti ja loogisesti ja toisekseen, joka kerta?
Niin ja mikä helvetin käyttölogiikka siinä tiskin musiikkisoittimessa oikein on?!? Itse saatana on sen suunnitellut kiusallaan! Ja kamoon vuosi 2019 ja se toistaa vain pakattua ääntä. Puhumattakaan siitä että tikulle pystyy äänittään vain keskinkertaista mp3:ta!!!

Mutta plussan puolelle tämä tiskivalinta kääntyy komeasti. Pidän kovasti tästä. Hyvin tehty Dr K. Hyvin tehty!

Pari asiaa koskien masterointitointani:

Masterointipalvelujani harkitsevat kysyvät aika ajoin, olenko painottunut erikoisesti jonkin tyyppiseen musiikkiin tekemisessäni, vai onnistuuko minulta kaikenlainen musiikki?

Vastataan kysymykseen nyt vaikkapa näin:

Olen säveltänyt elektronista ja elektroakustista musiikkia teini-ikäisestä lähtien ja julkaissut sillä saralla useammankin levyn.
Toiminut muunmuassa Helsingin konservatoriolla äänimestarina ja vastannut useammankin klasarilevyn äänitetuotannosta, sooloteoksista oopperaan.
Tehnyt äänisuunnittelua niin tilaan, televisioon kuin radioonkin.
Soittanut bändeissä punkkia, progea, heavya, rokkia, jazzia, nykymusiikkia ja säestänyt nykytanssia etc...
Miksannut ja tuottanut urani aikana aimo läjän musiikkia popista paatokseen, Cleaning Womenista Tehosekottimeen.
Puhumattakaan siitä musiikin koko mahtavasta kirjosta, jota minulla on ollut vuosien saatossa kunnia masteroida.

Katsokaas kun mielestäni masteroijan tärkein työkalu on tämän koko äärimmäisen laajan musiikkikentän ristiinhahmottaminen. Ei voi vain tyytyä siihen, että jokin genre tai tyylisuunta tulisi kuulostaa tietyltä, koska se ei toimi niin. Genrerajat ovat musiikkikriitikkojen ja markkinahenkilöiden keksimiä keinotekoisia lokeroita, joilla kenttää on helpompi hallita. Musiikkia taiteena taas ei yrityksistä huolimatta pystytä koskaan kahlitsemaan.
Siksipä jokaista biisiä ja levykokonaisuutta pitääkin mielestäni lähestyä sen omista lähtökohdista käsin. Toki konteksti ja musiikkihistoria huomioiden.

Minulle maksetaan siitä, että projektin ulkopuolisena henkilönä kuuntelen materiaalin, muodostan siitä oman käsitykseni ja pyrin saamaan sen lopullisen potentiaalin esiin kokonaisuutena;
Minua ei niinkään kiinnosta se luomisprosessin aikana tuotettu floora ja fauna, vaan se niistä muodostuva ekosysteemi.

Toivottavasti tämä avasi edes vähän tekemiseni lähtökohtia.

Ja sitten siihen tämän homman teknisempään puoleen:

Sain vihdoin aikaiseksi tehdä uuden ja kovasti toivotun masterointivideon, jonka tavallaan voi katsoa myös tutoriaalimielessä, kunhan vain pitää mielessä, että jokainen projekti on omanlaisensa ja vaatii aina omat työtapansa ja lähestymisensä.

Te audire non possum...

...musa sapientum fixa est in aure.

Siinä me köllöttelimme vaimon kanssa sohvalla, mukavan kotoisissa tunnelmissa lämppäreitä puputtaen ja brittiläistä sisustusohjelmaa katsellen. Ohjelmasta inspiroituneena minä loihen lausumahan, että olisikohan nuo meidän olkkarimme kaiuttimet kevyemmän näköiset, jos tuon etukankaan uusisi vaikka vaaleammaksi? 

Olin juuri pari viikkoa aikaisemmin entisöinyt eräät vanhemmat aktiivikaiuttimet erinomaisen onnistuneesti, joten tuunauskärpänen pörisee kallon sisällä vielä erityisen ponnekkaasti.

Otin kankaan pois tutkiakseni asiaa lähemmä jolloin vaimo tuumaa: 
"No mutta noinhan ne on hyvän näköiset, jätä ilman vaan!" 

Yllätyin melkolailla koska minustakin ne olisivat näyttäneet hankintapäivästään asti paremmilta ilman, muttei ollut käynyt mielessäkään että hänenkin mielestään tuollainen teknisorientautunut lähestyminen aiheeseen viehättäisi, jossa kaiutinelementtejä ei piilotella kankaan taakse.

Tarinan opetus no:1. 

Kannattaa kommunikoida, eikä vain olettaa hellasärökomponenttien läsnäoloa.

Hifipalstoilla kestoaiheena on se, että "Akka pisti kukkapurkin kaiuttimen päälle. Lähti muuten kasvi välittömästi hankeen saatanah!!!"

Mitä jos kertoisitte sille "akallenne", että kukkapurkista voi kosteus kondensoitua kaiuttimen pintaan ja pilata pinnan, sekä se ruukku voi mahdollisesti lähteä resonoimaan musiikin tahdissa, (Luultavasti muuten ei, jos kotelosuunnittelu on ollut huolellista) joten olisi suotavaa olla panematta sitä siihen itselle rakkaan harrastusvälineen päälle. Pusipusi! 

No jatkettiin ohjelman katselemista ja kappas vain, tässä brittisarjassahan oli hitto soikoon aika hyvä äänisuunnittelu ja melko hyvät soundit ylipäätään. Voiko tuollaisen super hengittävän suojakankaan poistaminen todellakin avata äänikuvaa noin paljon?!?! Stereokuva oli paljon tarkempi ja erottelevampi, ja alapäähän tuli jotenkin lisää auktoriteettia!

Tarinan opetus no:2.

No ei voi, jos pöntön suunnitteluun on käytetty järkeä. Mutta pienikin esteettinen hyvän olon tuntemus herkistää ja tarkentaa aistit ko. asian äärelle, jolloin sitä löytää asioita, mihin ei aiemmin kiinnittänyt edes huomioita. Mä tiedän tämän asian erittäin hyvin ja painin sen kanssa, sekä käytän sitä hyväkseni työssäni päivittäin. Mutta on silti hauska huomata, kuinka vahva on sen vaikutus, vaikka sen tiedostaa.

Aivo on kyllä ihmeellinen vekotin!

Samalla muuten tajusin myös hivuttautuneeni sohvan nurkasta keskemmäs stereokuvaa, jossa on myös hieman parempi bassovaste, kuin siellä keskiakselin sivussa.

Tätä kognitiivista vinoumaa ei todellakaan passaa aliarvioida. Vahvistusharha lyö helposti päälle, vaikka olisi kuinka skeptinen. Tottakai ne kalliit välipiuhat kuulostaa paremmalta, kuin jotku halvat perusnarut, onhan ne herranen aika paljon hienomman näköisetkin! 

Ja olettekos muuten ikinä huomanneet esimerkiksi sellaista, että kun olette käyttäneet kauniina kesäpäivänä autonne oikein perusteellisessa pesussa ja vahauksessa, niin eiköpä vain se pentele kulje heti jotenkin vähän sulavammin! Varmaan se on aerodynaamisempi tai jotain!

Tarinan opetus no:3.

Pistäkää aivot narikkaan, unohtakaa tekisikö se tai tämä pikkusäätö kuuntelukokemuksesta vielä aavistuksen parempaa vai ei. Ottakaa lasiin lempijuomaanne, himmentäkää valaistusta, sulkekaa puhelimenne ja silmänne ja kuunnelkaa tämä kaikin puolin äärimmäisen hieno levy keskeytyksettä alusta loppuun.