Mielekäs mittasignaali

Moro nääs taas.

Keikkakesä on kukkeimmillaan ja mua on lähiaikoina viety festareilta toisille, ihan urakalla. 

Ja sitten kun en ole keikalla, niin puran studiolla masterointisumaa.

Ja sellainenkin homma tälle keväälle/kesälle on siunaantunut, että ilmeisesti universumi on kuullut ainaisen kitinäni hyvän kuulokekuuntelun puolesta, kun mua kerta pyydettiin erään suomalaisen firman toimesta suunnittelemaan sellaiset. Lupauduin sillä ehdolla, että tehdään kans hyvät.

Niitä olen nyt sitten tässä muutaman kuukauden puuhaillut ja näillä näkymin niistä on tulossa vielä vähän paremmat, kuin hyvät. Kyse on siis ihan oikeasti hyväsoundisista ja toimivista bluetooth, vastamelukuulokkeista, joiden hinta jää ihan roimasti markkinajohtajien alapuolelle.

Niin ja mainittakoon vielä, että en tyytynyt tusaamaan vain yksiä luureja, vaan säädin samalla kolmet!

Mutta niistä enemmän tuonnempana, kun homma etenee valmiimmaksi. 

Tuolla keikoilla on herättänyt kovasti hilpeyttä, mutta lopeensa myös kysymyksiä, tuo mun käyttämäni äänentoistolaitteiston viritysnauha. Kyseessä on siis legedaariseen Yleisradion stereotestiin pohjautuva, ja omaan käyttöön modaamani PA:n viritystesti.

Siitä on tullut sen verran kyselyjä, että sepä on sama pistää yleiseen jakoon. Linkki löytyy tämän jutun pohjalta, mutta ensin käyn lävitte, mitä se sisältää ja miksi:

Vaikka pätkä herättääkin ensi alkuun hilpeyttä, koska ”retro”, niin kaikella siinä olevalla on vissit funktionsa ja se on osaavissa käsissä aivan armottoman paljastava. Sen kanssa ei tarvitse viritellä mittareilla, vaan oleellinen välittyy nopeasti ja ihan korvin.

Ensinnäkin Pentti Fagerholmin (Knoppina: Michael Monroen isäpappa) ääni on ihan perhanan hyvin äänitetty, kaikille umpituttu ja paljastaa sitämyöten nohevalle kuuntelijalle jo itsessään yllättävän paljon äänen selkeydestä ja varsinkin siitä, onko systeemissä jonkinmoisia ylämidle resonansseja tms. Monesti jonkinmoinen syntyy sinne jakotaajuudelle 2.5Khz:n tuntumaan. 

Sitten on ”metronomin” vuoro. Paitsi että ei ole metronomi. On metronomin kaltainen erinomaisen transientin omaava naksahdus, yhdistettynä koko äänialan toistavaan pinknoisepurskeeseen. Se herättää akustiikan komeasti ja kun se käytetään vuorollaan molemmissa kanavissa, niin se kertoo, onko leftraitti oikein päin. Sen jälkeen sama tulee vastavaiheessa. Sillä paikantaa tosi jännästi stereokuvan koherenssin. Pääpyilet itsesi sellaiseen kohtaan stereokuvaa, että tuntuu vistolta ja jos se osuu kaiuttimien väliin, niin homma on ok. Kokemuksella sen avulla löytyy myös akustisia heijastuksia, joiden lokaatio jäis ihan perusmusalla paikantumatta. 

Tämän jälkeen päästään tulikokeeseen, jota käytetään äänentoistolaitteiden virittämisessä aivan turhan harvoin. Ja ymmärtäähän sen. Vittumaiseltahan se siniaaltosweeppi kuulostaapi, kun sen lasauttaa pyörimään reippahalla volumella.

Mutta mutta. Moisen käyttöön on lukuisia perusteluja ja latelen niitä tähän muutamia:

Heti kuulee, kuinka alhaalta subit lähtee toistamaan ja kuinka ne sen tekevät. Äänentoiston tasaisuuden hoksaa sillä kanssa sievästi, kunhan pitää mielessään Fletcher Munsonin käyrän.

Myös pahimmat huonemoodit kuulee samoin tein toiston heittelystä, kuten myös kampasuodon aiheuttamat mahdolliset anomaliat; Jos ”rollottaa”, niin on hätä.

Ja se mikä on armottoman jännän äärellä, niin tämän avulla paikantuu isonkin systeemin elementtien hätäpaikat todella helposti. Pyyhkäisy soimaan ja kun stereoissa särähtää, niin kiinnitämme huomion sinne. Joskus on ulkomaan äänielävä ollut ihmeissään, kun kerron fohista käsin festivaalibanaanin vasemman puolen kolmanneksi ylimmän laatikon keskiäänielementissä olevan jotain hätää. 

Jazmanautin stereotesti löytyypi TÄSTÄ, olkaa niin hyvät.