Ääneksen hyvyyksistä
Tällä viikolla mulle esitettiin erinomaisen hyvä kysymys siitä, että miksi studiossa pitää olla mahdollisimman hyvä ja tasapainoinen kuuntelu?
”... ja miksi se miksaus pitää masteroinnissa vielä puunata niin älyttömän tarkasti tikkiinsä, kun kuluttajat kuitenkin kuuntelevat sitä täysin satunnaisilla vehkeillä autossa, nappikuulokkeilla, markettistereoilla etc. jotka kaikki kuulostavat ihan eriltä? Hyvin harvassa ovat ne, jotka pääsevät nauttimaan siitä biisistä siellä hyvässä studiossa.”
Vastasin analogialla:
Elokuvathan jälkikäsitellään ja värimääritellään maailman parhaissa, vartavasten rakennetuissa ja naurettavan kalliissa leffateattereissa, jotta kaikki sävyt ja yksityiskohdat olisivat just eikä melkein.
Näitä leffoja sitten tiiraillaan mitä moninaisimmista telkkareista kotona, joiden värilämpötilat ja terävyysasetukset voivat olla mitä sattuu. Silti se uusin Star Wars näyttää ja kuulostaa just siitä kulloisestakin toosasta just niin hyvältä kuin sillä vehkeellä on mahdollista toistaa. Ainakaan se toistettava taidepläjäys ei ole kulloinkin siitä lähtömateriaalista kiinni.
Mistä pääsemmekin syvemmälle aiheen sisään:
Toisinaan mulle tulee nykymusiikkipuolelta (siis räppi ja poppi etc. Ei John Cage hommelit) pyyntöjä, että:
”muuten hyvä masteri kun studiolla kuunneltiin, mutta kännykän ja läppärin kautta se ei vaan potki tarpeeksi, että voisitko tehdä asialle jotain ja pistää vaikka huomattavasti isommalle.”
Kyllähän mä toki voin, mutta jos me ruvetaan tekemään kompromisseja masterointivaiheessa sen pienimmän nimittäjän mukaan, niin lopputulos ei sitten soi kovin hyvin enää missään, vaan ihan kohtalaisesti kaikkialla.
Ja jos musiikki tähdätään youtubekansalle ja tiedetään, että suurin osa kuulijoista nauttii sen läppärin kaiuttimilla, niin sitten se pitää tuottaa, sovittaa ja miksata tämä lähtökohta mielessä.
Palaan taas leffa-analogiaan: Jos sun leffaa katsotaan pääosin kännykän ruudulta ja sen erokohtauksen tunneskaala pitää ehdottomasti näkyä, niin otetaan siitä itkevästä ihmisestä kunnon lähikuva.
Jos pääosan esittäjä pillittää suurtorin keskellä, niin ei siitä saa mitään selvää siitä kännykän näytöstä, vaikka se isolta kankaalta näyttäis kuinka hyvältä.
Sama asia siinä, että jos sun Träppibiisin basson perusääni soi 40Hz:ssä, niin ei se pikkukaiuttimesta vaan yksinkertaisesti kuulu. Sille pitää rakentaa harmoonista kontenttia myös ylemmille taajuuksille. Ja mitä enemmän siinä biisissä tapahtuu perkussiivisesti ja harmonisesti, sitä enemmän vaaditaan toistolaitteistolta.
Örkkilauman vyörytys on kännykällä yhtä suttua, mutta leffateatterissa se syöksyy päälle!
Yksi oikein ajoitettu miekan isku voi hätkähdyttää siitä pikkunäytöltä, siinä missä leffateatterissakin!
Nyt mä rupean siirtymään joulupuuhiin, enkä masteroi tai miksaa enää tällevuoteen kovin montaa biisiä. Hyvää onnellista ja rauhaisaa!
Joulun rauhaa toivottaa myös kaiutinsuunnittelun päätonttu: Floyd Toole.
”... ja miksi se miksaus pitää masteroinnissa vielä puunata niin älyttömän tarkasti tikkiinsä, kun kuluttajat kuitenkin kuuntelevat sitä täysin satunnaisilla vehkeillä autossa, nappikuulokkeilla, markettistereoilla etc. jotka kaikki kuulostavat ihan eriltä? Hyvin harvassa ovat ne, jotka pääsevät nauttimaan siitä biisistä siellä hyvässä studiossa.”
Vastasin analogialla:
Elokuvathan jälkikäsitellään ja värimääritellään maailman parhaissa, vartavasten rakennetuissa ja naurettavan kalliissa leffateattereissa, jotta kaikki sävyt ja yksityiskohdat olisivat just eikä melkein.
Näitä leffoja sitten tiiraillaan mitä moninaisimmista telkkareista kotona, joiden värilämpötilat ja terävyysasetukset voivat olla mitä sattuu. Silti se uusin Star Wars näyttää ja kuulostaa just siitä kulloisestakin toosasta just niin hyvältä kuin sillä vehkeellä on mahdollista toistaa. Ainakaan se toistettava taidepläjäys ei ole kulloinkin siitä lähtömateriaalista kiinni.
Mistä pääsemmekin syvemmälle aiheen sisään:
Toisinaan mulle tulee nykymusiikkipuolelta (siis räppi ja poppi etc. Ei John Cage hommelit) pyyntöjä, että:
”muuten hyvä masteri kun studiolla kuunneltiin, mutta kännykän ja läppärin kautta se ei vaan potki tarpeeksi, että voisitko tehdä asialle jotain ja pistää vaikka huomattavasti isommalle.”
Kyllähän mä toki voin, mutta jos me ruvetaan tekemään kompromisseja masterointivaiheessa sen pienimmän nimittäjän mukaan, niin lopputulos ei sitten soi kovin hyvin enää missään, vaan ihan kohtalaisesti kaikkialla.
Ja jos musiikki tähdätään youtubekansalle ja tiedetään, että suurin osa kuulijoista nauttii sen läppärin kaiuttimilla, niin sitten se pitää tuottaa, sovittaa ja miksata tämä lähtökohta mielessä.
Palaan taas leffa-analogiaan: Jos sun leffaa katsotaan pääosin kännykän ruudulta ja sen erokohtauksen tunneskaala pitää ehdottomasti näkyä, niin otetaan siitä itkevästä ihmisestä kunnon lähikuva.
Jos pääosan esittäjä pillittää suurtorin keskellä, niin ei siitä saa mitään selvää siitä kännykän näytöstä, vaikka se isolta kankaalta näyttäis kuinka hyvältä.
Sama asia siinä, että jos sun Träppibiisin basson perusääni soi 40Hz:ssä, niin ei se pikkukaiuttimesta vaan yksinkertaisesti kuulu. Sille pitää rakentaa harmoonista kontenttia myös ylemmille taajuuksille. Ja mitä enemmän siinä biisissä tapahtuu perkussiivisesti ja harmonisesti, sitä enemmän vaaditaan toistolaitteistolta.
Örkkilauman vyörytys on kännykällä yhtä suttua, mutta leffateatterissa se syöksyy päälle!
Yksi oikein ajoitettu miekan isku voi hätkähdyttää siitä pikkunäytöltä, siinä missä leffateatterissakin!
Nyt mä rupean siirtymään joulupuuhiin, enkä masteroi tai miksaa enää tällevuoteen kovin montaa biisiä. Hyvää onnellista ja rauhaisaa!
Joulun rauhaa toivottaa myös kaiutinsuunnittelun päätonttu: Floyd Toole.
Kommentit
Lähetä kommentti