Elektroninen tilannekatsaus

 Mä en oo tainnu jubailla tässä blogissani pimeästä menneisyydestäni teknojumalana? Tai no jos ei ihan jumalana, niin ainaskin elektronisen musiikin undergroundin sivuraiteilla häärivänä pikkupiruna.

Mä aloitin konemusan tekemisen jo poikasena, joskus kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Sen päättelen siitä, että Amigat oli just tulleet suomeen ja isä osti mulle Amiga 500:n joululahjaksi. Pelailiin sillä hetkisen sen ajan kuumimpia pelejä, kunnes törmäsin suomalaiseen OctaMed trackeriin ja se oli menoa se! Väänsin sillä träkkerimusaa aamusta iltaan. Sitten meidän yläasteen kuvismaikka tutustutti mut sukulaispoikaansa, joka oli kova analogisynien keräilijä. Niinpä! Teini-ikäiset työläisperheen lapsetkin pystyivät siihen aikaan haalimaan messevän synakokoelman. Nimittäin siihen aikaan analogisyntikat olivat käytännössä puoli-ilmaisia, kun digiteknologia ja tietskarit oli kuuminta hottia. Vähän eri asia nykyään, kun vintagesyntikoihin pitää olla pomomiesten palkat. Eniveis. Hän lainaili mulle auliisti kokoelmansa helmiä, ja lisäksi mä sain lainaan ja osteltua säveltäjä isäni kavereilta itselleni mitä mahtavampia vehkeitä: mm. pianistilegenda Eero Ojasen sängyn alta löytyi parilla satasella (markkoja huom!) Korgin Mono/Poly. Rolandin SH-101:iä mulla oli parhaimmillaan kolme yhtä aikaa. Punainen, sininen ja harmaa. Sit oli Yamahan CS-sarjalaisia, kun ne rinnastettiin silloin lähinnä kämäsiin kotiurkuihin, samoin kuin esim. LeLoganin legendaarinen viulukone. Siitä maksoin muistaakseni kymmeniä euroja, kun ensin kaivoin sen erään musakaupan romujen alta ja katsoin kannen alle, että mikäs vehje tää on? Sitä käytettiin siis pöytätasona kitarapedaaleille. Lisäksi multa löytyi ikuisuuslainattuja aika melleviä Kurzveilin sämplerityöasemasyntikoita ynnä muuta herkkua.

Ysärin vaihteessa homma eteni nekstille levelille, kun mut palkattiin johonkin Oulun kaupungin kulttuuriprojektiin puolen vuoden pestiin, toteuttamaan silloiselle uudelle NUKU:lle audiovisuaalisen ambient konsertin. Niillä rahoilla mä ostin PC:n ja Cubasen lisenssin ja asiat alkoi oikeesti tapahtua. Enää ei tarvinnu puljata moniraitamankkojen kans ja raitojakin sai huomattavasti useampia kerrallaan. Ja olihan cubasen midiominaisuudetkin ihan eri tasolla, kuin amigassa.

Oulussa ei hirveesti ollu siihen aikaan muita nuoria elektronisen musiikin tekijöitä ja kun mä tein vieläpä tuohon aikaan pinnalla ollutta ambienttia ja kokeilin elektro-akustisen taidemusiikin parissa, mä sain yllättävän hyvin keikkatilauksiakin. Nyt täytyy siis muistaa, että siihen aikaan suurin osa ihmisistä ei ollut oikein kuulleetkaan konemusasta ja sekin vähä oli mielikuvissaan sellaista "jumputusta" joita huumenuoret tekevät nappia painamalla ulkomaan ghettojen kellareissa. (Eivätkä he olleet itseasiassa kovin väärässä :D)

Mä tein useampiakin tilauskonsertteja ja äänisuunnittelua erinäisille kulttuuritoimijoille, laitoksille ylelle ja pikkuteattereille ja mun musaani soitettiin yllättävänkin taajaan esim. Jukka Mikkolan Avaruusromua ohjelmassa.

No sit vuosituhannen vaihteen tienoilla/ysärin lopulla, mä muutin Helsinkiin opiskelemaan Sibiksen äänittäjä/tuottaja linjalle ja sitä kautta mä tutustuin stadin konemusaskeneen. Kelatkaa, yhtäkkiä mulla oli kymmenittäin frendejä, jotka teki kans konemusaa! Ja kas pian mä löydän itseni lähes viikottain istumassa MIDILIITON(!!!):n kellaristudiolla harrastamassa paheita ja kuuntelemassa hippien uusimpia psyketranseträkkejä.

Sit KOE:n junkkajäbät vallotti studion toisen huoneen ja pian hipitkin häipy mestan toisesta huoneesta ja meitsi iski siihen kiinni välittömästi ja laitoin oman studioni pystyyn. Hitto se oli hienoa aikaa!

No parikymppisenä undergroundteknon tekijänä, joka samalla yrittää opiskella musiikintuottamista ja haalia kannuksiaan miksaajana, ei toi rahapuoli ollut ihan vakaimmalla pohjalla. Siksipä ne ihanat analogisynat vaihtoivat omistajaa pikkuhiljaa, yksi kerrallaan. Vuokrat oli maksettava joka kuukausi, ruokaakin oli syötävä ja SODA:n veteraanin pränikät ansaittava. Itseasiassa mulle ei taida olla tallessa nuoruuteni syntikoista enää kuin se LeLoganin viulukone. Se kun ei 2000 alun teknopiireissä ollut kovin haluttu vekotin. Nykyään on toisin.

Mutta ei siinä mitään. Nimittäin softa kehittyi tuolloin ihan valtavaa vauhtia ja kräkki CD:t joilla oli aina uusimmat plugarit, softasynat ja samplepackit, kiersivät kädestä käteen siihen nähden uskomatonta vauhtia, että noi internethommat oli vielä suht pientä ja hidasta, nykypäiviin verrattuna. Ja aika nopsaan me jouduttiin luopumaan keskustan studiostamme ja rakennettiin parin frendin kans uus "biksi" kallioon. Siellä panostettiin jumalauta vähän akustiikkaankin ja lahjottiin. mm. yks Akukonin akustikko viskipalkalla konsultoimaan ja mittailemaan. Jösses siitä tuli hyvä. Ihan kauheen näköinen romuluola se oli, mutta eihän sitä ehtiny ikinä siivoomaan, kun siellä tehtiin musaa aamusta aamuun.

Eniveis, mä siirryin noihin aikoihin siis täysin laatikon sisään, eli tuotin kaiken musan tietokoneella ja sitä jatkui öbaut koronaan asti. Sitten mun musantekeminen tyrehtyi kuin seinään. Mä en tainnut julkaista viimeisimmän, Possible Apple - Massive Passiven jälkeen biisin biisiä. Silloin mä tajusin, että oon kyllästynyt tekemään musaa pelkällä tietokoneella. Mä kuitenkin istun ammatikseni koneen ääressä studiolla miksaten ja masteroiden musaa, niin ei sitä jaksa enää myös vapaa-ajallaan kököttää samalla pallilla. Joten mä rupesin goolaamaan, että missäs hinnoissa nuo nuoruuteni vehkeet nykyään on ja putosin perseelleni. Pelkästään Korg Polysix (Joita mulla oli kaks) maksaa hyväkuntoisena nykyään 4000€. Maksoin omistani ehkä 400mk. Joten luovutin homman alkuunsa... 

Paitsi että asia jäi kaihertamaan korteksiin ja kohta mä huomaan tutkivani nykyajan tarjontaa ja kas, Korg Volcathan vaikuttavat mielenkiintoisilta. Loistavan kuuloisia edullisia purnukoita, joihin on puristettu nykytekniikalla aitoa analogiasiaa, yhdisteltynä digitekniikan parhaimpiin puoliin. Näyttävät leluilta, mutta soundaavat fäteiltä. No mä ostin niitä kasan ja rakensin vehkeitten pohjalta ensimmäisen version uudesta tietokoneettomasta studiostani. Sit mä skorasin vielä myyntipalstalta kasan Teenage Engineerin Pocket Operatoreita todella edullisesti, Zoomilta löytyi erittäin näppärä dikimikseri/moniraituri ja frendi möi muuton alta pilkkahinnalla Arturia Microbruten, niin mun mobiilisetuppi oli sitämyöten valmis.

Paitsi että ei tietenkään ollut. Sitä mukaa kun musaa alkoi taas syntyä alkoi polkujakin tulemaan siellä konemetsässä vastaan kosolti. Ja koska monet, varsin pätevät nykyvehkeet on näemmä todella edullisia ja niitä liikkuu harrastajien keskuudessa todella paljon, niin niitä on aika kivutonta haalia ja vaihdella. Siinäpä se eka vuosi menikin kivasti tutkiskellessa näitä uusia polkuja ja niistä avautuvia näkymiä.

Mutta sitten reitti alkoi vihdoin seljetä ja ryteikkö laantua. Mä tajusin, että mun on turha haikailla yhtään mitään mennyttä  ja nyt pitää ruveta tekeen ihan uutta, kokeilevaa ja omaehtoista musaa. Tai siis oikeestaan palata ihan alkuun ja tutkailla tekstuureja ja rakentaa mielikuvia, että mitä sieltä padasta nousee, kun tarpeeksi hämmentää. Eli mun pitää viedä mun setupia kokeilevampaan suuntaan. Mutta täysmodulaarivehkeisiin mä en koske. Nimittäin mä tunnen itseni jo sen verran hyvin, että jos mä rupeisin rakentaan täysmodulaarista laitosta, niin mun kaikki energia (ja rahat) menis kokoajan uuden metsästämiseen ja säätämiseen, enkä mä sais lopeensa mitään aikaiseksi. Eli unelmastudioni pitäis olla samalla sekä todella kompakti ja rajoittunut, että äärimmäisen fleksiibeli ja taivuttavissa kaikkiin mahdollisiin ideoihin ja kokeiluihin, mitä hoksaan keksiä. Samaan aikaan sen pitäis myös olla hyvin arvaamaton ja inspiroiva, mutta musikaalinen ja hallittavissa. Jjjjep.

Voi kuulostaa haihattelulta, mutta mitä enemmän mä sitä ajattelin, sitä paremmin mä tajusin, että jostain sellaisesta mä haaveilin jo silloin pikkupoikana omassa vehkeitten täyttämässä huoneessani, kun vielä opettelin synteesin alkeita ja kytkin esimerkiksi Yamahan ja Korgin CV:itä ristiin, tahallaan väärin, saadakseni niistä uusia "rikkinäisiä" ääniä ulos. 

Ja sitten mä törmäsin Vlad Kreimeriin. Hän on alunperin performanssi/noise artisti ja insinööri, joka teki omaan käyttöön analogisia syntetisaattoreita yms. vimpaimia. Sit se hokas että muutkin haluaa sellaisia ja siitä syntyi Soma laboratories. Noh, oheiselta videolta alkaa filosofiansa avautua.

Mitä enemmän herran ja vehkeittensä käyttäjien videoita mä tutkin, sitä vakuttuneemmaksi tulin. Joten mä hommasin ensin Soma Lyran. Sitten rupesin tutkailemaan maailmaa Etherin välityksellä ja vihdoin hankin Pulsarin ja nyt postissa on tulossa vielä heidän Ornamentkin. Pukkasin suurimman osan entisistä vehkeistä myyntiin ja rupesin treenaamaan näitä. Nämä on nimittäin niin omituisia vehkeitä, että ne vaatii omistautumista ja paneutumista. Siis ihan niinkuin muutkin "oikeat" instrumentit. Mutta jotenkin ihan ensihetkistä asti mä olen ollut näitten parissa kuin kotonani. Tiedättekös sen tunteen, kun on löytänyt "kodin" eikä vain "asuntoa"? Nää on sellainen masiivinen kartano, joka on täynnä huoneita ja käytäviä ja salaovia, joissa riittää tutkittavaa. Aivan fantastista!!! 

Tässä ensimäisiä kokeiluja Pulsar 23 / Lyra 8 combolla. Ja tietty menin tutkailemaan myös AI animaationkin mahdollisuuksia. Siitä joskus myöhemmin lisää.