tiistaina, lokakuuta 02, 2018

Vinyyliformaatista ja ominaisuuksistaan

Ajattelin vihdoin kirjoittaa aiheesta, josta olen halunnut periaatteessa kertoilla jo pitkän aikaa, mutta aihe on niin pirun laaja ja monimutkainen, että sitä jotenkin automaattisesti välttelee ja pesee vaikka mieluummin pyykkiä.
Mutta koska se on ollut varsinkin masterointityössäni lähiaikoina sen verran framilla, niin pakkohan se on tarttua härkää sarvista ja käydä aiheen kimppuun.

Homman nimi on tietenkin vinyylisoittimet ja vinyyli ylipäätään formaattina.
Sen ympärillä pyörii niin paljon myyttejä, epäselvyyksiä ja ylipäätään monenmoista tunnelatausta, että faktat meinaavat kadota kohinan sekaan, tai sitten niitä ei edes tule ajatelleeksi.
Moni vanhemman polven hifisti on vakaasti sitä mieltä, että vinyyli on analogisena tallennemuotona aivan ylivertainen formaatti, toistaa ja tallentaa musiikkia.
Nuoremmat taas eivät edes tajua, että mistä ne vanhukset oikein keuhkoaa.
Vinyyli1


Lähdetäänpä liikkeelle vinyylin hyvistä puolista: 

Vinyylin suurin ansio on mielestäni fyysisyys. On jotain mitä konkreettisesti plärätä. Ja onhan levyn kansitaidetta nyt todella hieno tutkia, kun ne ovat fyysisesti isossa koossa siinä silmien edessä.
Ja vaikka eletään aikaa, jolloin kaikki tieto on parin klikkauksen päässä, niin nykyalbumien tekijäinfoja on netistä ihan valtavan haastavaa löytää, mikä on jotenkin ihan käsittämätöntä. Monilla älppäreillä ne ihan vallan lukee siellä takakannessa.

Hyviksi puoliksi on luettavissa myös sen tietynlainen hankaluus, joka melkeinpä vaatii sen, että kun levyn on pannut soimaan, niin se myös kuunnellaan alusta loppuun, välillä puolta vaihtaen. Eli kuullaan kokonaisuus siten kuten sen artisti oli suuressa viisaudessaan tarkoittanut.

Mitä äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa kovin lujaa. Eli vinyylimastereiden tulee olla huomattavasti dynaamisempia, kuin digitiedostojen. Muuten neula ei vaan pysty toistamaan sitä informaatiota, vaan rupeaa räkimään. Ja tuottaapa vastaavia ongelmia kaivertimellekin.
Lisäksi vinyyli pyöristää varsinkin diskanttipään transientteja ja luo miellyttäviä särökomponentteja, jolloin musiikki kuulostaa monesti lämpimämmältä ja orgaanisemmalta.

Ja ovathan vinyylisoittimet itsessäänkin usein todella esteettisiä kapineita. Siinä on hirvittävän paljon fiilistä, kun sellaista jykevää, mutta haurasta laitetta varoen operoi. Ja jos tykkää oikein hifistellä ja säätää laitteitaan, niin mikään muu hifitoistin ei ihan oikeasti anna niin laajoja puitteita vääntää soundia mieleisekseen, kuin vinyylisoitinten maailma.

Grado

No entä sitten ne negatiiviset puolet?:

No nehän ovat pitkälti juuri ne samojen hyveiden kääntöpuolet. Eli se fyysinen iso koko vie luonnollisesti paljon tilaa. Ja vinyyli materiaalina on kovin haurasta, eli se naarmuuntuu ja kuluu kovin helposti ja sitten räpsyy ja rätisee. Ja jösses miten se kerää itseensä staattista varausta, joka vetää tietysti puoleensa pölyä, mikä sitten kivasti ritisee. Eli koko ajan saa olla harjaamassa, pyyhkimässä ja pesemässä.

Biisejä on vaivalloista skipata ja muutenkin operointi vaatii kärsivällisyyttä, eikä passaa hötkyillä.

Kohtalaisen hyvät soittimet ovat melko hintavia, lähtien neljän sadan hujakoilta ja säälliset äänirasiat maksavat aina vähintään viitisenkymppiä... vähintään.

Ja mitä siihen äänenlaatuun tulee, niin vinyylille ei voi kaivertaa ihan kamalan lujaa, ilman että äänenlaatu siitä kärsii. Mutta ei nyt arvoteta sitä, onko se hyvä vai paha ominaisuus, vaan pidetään se neutraalina faktana, niin mitäs muuta?

No biisin vaiheistukseen pitää kiinnittää ensinnäkin huomiota, varsinkin bassopuolella. Muuten uran liikepoikkeama heittää neulan radaltaan, eli ei kovin syvää stereobassoa mielellään.
Ja toisaalta diskantin kanssa saa olla kanssa todella tarkkana, että kuinka ja mitä vinyylille ajaa. Muuten yläpää menee helposti muhjuksi ja varsinkin nopeammat ja voimakkaammat transientit, kuten vaikka S-äänteet räkivät todella ikävästi.
Vinyylin dynaaminen alue on 60-80dB:n luokkaa, riippuen mm. siitä, kuinka taidokkaasti se on kaiverrettu. Ja vinyylihän on kaikenlisäksi dynamiikaltaan taajuusriippuvainen, joten muuttujia riittää.
Digitaalisessa ei ole sen osalta käytännössä määrää, eikä rantaa. Mutta jos sitä verrataan vaikka CD-tasoiseen 44.1/16 bittiseen äänivirtaan, niin sen dynaaminen alue on 96dB:ä. Ja kun muistetaan, että desibelitaulukko on logaritminen, eikä lineaarinen, niin puhutaan melkoisesta erosta.

Uranleveys määrittää sen, kuinka paljon musiikkia mähtuu järkevästi, per puoli. Mitä vähemmän musaa, sen leveämmäksi voi uran kaivertaa, millä on silläkin vaikutusta soundiin.

Sitten mukaan tulee vielä ns. jitter, eli huojunta ja antiskating yms. lisäkkeet joiden ansiosta käy niin, että mitä keskemmäs neula liikkuu vinyyliä, sen enemmän särö lisääntyy ja ja...

Toisin sanoen asiaan liittyy todella paljon muuttujia, joita varsinkin masteroijan pitää ottaa huomioon ja jos nyt ei kokoajan tiedostaa, niin tietää. Olen tässä myös aika tavalla yksinkertaistanut ja skippaillut tähän liittyviä yksityiskohtia, jotta blogauksesta ei tulisi liian raskas-soutuinen.
Mutta mitä paremman masterin lähettää levypainoon kaivertajalle, sitä paremmin hän saa kaiverrettua siitä lakkaversion, josta valmistetaan sitten lopullinen vinyylimuotti.
Ja tämä on erinomaisen hyvä tiedostaa, kun ollaan tekemässä digipainoksen lisäksi myös vinyylipainosta. Ne on kaksi niin eri versiota, että jos halutaan oikeasti hyvän kuuloinen vinyyli, niin sille tehdään sitten ihan oma masteri.

Edit: Toisaalla internetsissä tämä juttuni on herättänyt erinomaisia kysymyksiä, joten päivitän tekstiä tarvittaessa niitten perusteella:

K- Risto Hölttä: "Hyvä kirjoitus mutta ihmettelin myös väitettä että vinyylimasterin pitäisi olla dynaamisempi? Tilannehan on se että vinyylille ei vaan mahdu samaa dynamiikkaa kuin CD:lle joten tarkoititko kuitenkin sitä että vinyylimasteria on pakko hiukan kompressoida mutta hienovaraisesti ja siten että se kuulostaa edelleen dynaamiselta?"

V- Mä olen antanut itseni ymmärtää, että kaivertaja nimenomaan haluaa hallita sen viimeisen dynamiikan itse, jotta sillä olisi enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä sille vinyylille lopeensa tallentuu. Vinyyli kun on dynamiikaltaa taajuusriippuvainen formaatti ja esimerkiksi yläpää (jännä kyllä)vaatii vahvistimilta huikean paljon enemmän tehoja, jotta neula saa kaiken kaiverrettua, joten jos siellä osastolla onkin yhtäkkiä jotain vaikeasti vinyylille siirtyvää materiaalia, kuten nyt ylikireät ässät, Miles Davisin mute-trumpetti tms. niin dynaamisemmasta masterista niitä ko. artefakteja on helpompi muokata niin, että ne toistuu sitten vinyyliltä luonnollisemmin. Jos taas se kaivertajalle menevä masteri on liian lytyssä dynaamisesti, sille ei ole enää paljoa tehtävissä. Eli se mikä tässä vähän ehkä hämää, on se että masteroinnin jälkeen kaivertaja kaivertaa vielä printtimasterin. Kun taas esimerkiksi CD lähtee painoon masteroijalta DDP muodossa ihan sellaisenaan. Niin ja lisäksi kun kaivertaja saa itse määrittää musiikin mukaan sen laitteistolleen parhaan dynamiikan, niin hän voi myös kaivertaa lujempaa soivan levyn, joka tuo tietenkin samalla lisää häiriöetäisyyttä.

Olin muuten alkuvuodesta hankkimassa masterointistudioni nurkkaan ihan vakavissani suorakaiverrinta, kun olisin vanhalta kaveriltani sellaisen saanut kohtalaisen halvalla. Mutta tulin luojan kiitos järkiini. Itse kaivertaminen vaatii nimittäin massiivisesti massia, aikaa ja omistautumista.

Skobe
Summa summarum:

Vastauksena ikiaikaiseen kysymykseen, että kuulostaako vinyyli paremmalta, kuin digitaalinen materiaali?
-Ei. Se kuulostaa vain erilaiselta. Ja usein suurin syy siihen on se, että se myös (toivottavasti) on erilainen masteriltaan.

------------------------------------

Mun oli alunperin tarkoitus jutella myös itse vinyylipyörittimistä ja niitten tekniikasta. Että mitä eroja eri äänirasioilla, neulahionnoilla, äänivarsilla ja varsinkin edellämainittujen säädöillä on toistoon, mutta tästä tulis ihan liian pitkä postaus. Jääköön se ensikertaan.



perjantaina, elokuuta 10, 2018

Ääniformaatteja ja käsisuojaimia

Mun pitäis olla tällä hetkellä matkalla Joensuuhun, miksaamaan iskelmäfesteille Kilpeläistä, mutta mun selkäni pamahti alkuviikosta aivan totaalisesti, joten potiloinkin rauhaisasti kotosalla ja viihdytän blogaten sitten kotoa käsin itseäni ja toivottavasti vähän sinuakin.

Saksalainen Hofa tekee aivan erinomaisia audiosoftia. Niillä on mm. nerokkaita dynamiikan hallintalaitteita, mutta itse käytän heiltä pääasiassa niitten masterointisoftaa. Erinomaisen intuitiivinen, näppärä ja ennenkaikkea luotettava kapine.
Myös heidän sokkotestiplugarinsa on kolkutellut takaraivossani jo tovin, mutten ole sitä vielä ehtinyt testaamaan. Vaan kun jälleen kerran toisaalla tuli puhetta eri ääniformaattien eroista, niin ajattelin nyt selkää potiessani hoitaa senkin alta poies. Jos muuten päätätte testata ko plugaria, niin kolme raitaa vertaileva on ilmainen. Useammasta raidasta saa pulittaa rahaa.

Enivei, mä nappasin erään jatsibiisin, joka pyörii 96Khz resoluutiolla, tein siitä sitten konversiot 44.1Khz ja 320kbps mp3 formaatteihin ja upsamplasin kaikki takaisin 96Khz:n (Ja juu ei, se upsamplaus ei vaikuta soundiin. Ihan testattu juttu.)
Nimesin random failit X-Y-Z nimillä. Jos haluatte kultakorvailla tahoillanne, niin Failit löytyvät tästä.
Eli failit salamyhkäisen randomissa järjestyksessä 96 Khz, 44.1 Khz 320kbps mp3:

X
Y
Z

Niitä voi fiilistellä joko ihan suoraankin, mutta jos rahkeet riittävät, niin suosittelen ko. plugaria. Se on hämmentävän paljastava, niin hyvässä kuin pahassakin, kun failia voi vaihtaa sen soidessa ihan keskeytyksettä. Ja muistakaa sitten panna kans systeeminne pyörimään 96Khz:n tai tästä ei ole oikein taikaa. Jos oikein ihaniksi äidytte, niin pankaas kommentteihin veikkauksia, mikä mikin on. Minä sitten joskus tulevaisuudessa kerron. Vaikkapa kuukauden päästä tms. Myös fiiliksiä, mitä aistitte, kuunnellaan mielellään.

------------------------------

Asiasta ihan toiseen.

Tiedättekös kun ihminen roudaa laatikoita keikalta toiselle ammatikseen, niin sitä kuvittelisi panostavansa työvaatetukseen enemmän. Aika monet näkevät roudarin mielessään ihmisenä, jolla on musta bändi/Crew -paita, mustat reisitaskuhousut ja jalassa turvakengät. Kylmemmillä keleillä ehkä musta huppari. No näinhän se yleensä onkin ja ihan syystä: Paska ei näy mustassa ja musta ei näy lavalta yleisöön. Reisitaskuihin mahtuu tilpaketta ja turvakengät turvaa varpaita.
No itse kun olen tällainen "äänikuvataiteilija", eikä mun tarvi kuin tyhjentää ja täyttää yksi kuorma auto kerran tai korkeintaan pari päivässä, eikä yleensä tarvi ryösiä tahi kiipeillä, niin mä tuppaan pukeutumaan ns. "ihan normaalisti". Mutta yksi asia sentään minullekin on roudatessa melko tärkeää: Nimittäin jotta käteni pysyisivät konttoristin pehmoisina, pitää olla ihmisellä hansikkaat käsissään. Ja se onkin vekkulia, millaisia hansikkaita tässä maassa käytetään rouduuseen. Ne on yleensä sellaisia "kympillä kymmenet" halpistyöhanskoja, jotka hajoavat parin keikan jälkeen. Ne on ihan ok. Mutta maailma tuhoutuu kertakäyttökulttuurin ikeessä ja no, jos mä duunissani tykkään, että kaikki on mitä parhaiten, niin miksi sitten tyytyä myös eniten käytetyissä työkapineissa välttävään?

Mulla on ollu vuosien varrella monenmoisia hansikkaita kalliista blåkladerin raksahanskoista (Eivät kestä paskaakaan) jos jonninlaisiin "super grip"käsisuojaimiin (Muuttuvat vähänkään kosteina [hiki] super slipperyksi). Tähän asti parhaat olivat varustelekasta ostamani, toisen maailmansodan aikaiset nahkaiset natsihansikkaat. Kestivät vuoden! Sitten pettivät saumat, eikä heillä ole niitä enää valikoimissa. Olisi pitänyt ostaa heti useammat.
No mutta löysin tilalle ihan helvetin hyvät ja niitä nyt täten teille hehkutan: Mechanix material 4x. Istuu kuin... hansikas. Erittäin hyvä tarttumapinta, ja näillä poimii vaikka sen nuppineulan maasta.
Nää on alunperin kehitetty nascar mekanikoille, mutta uudella 4x pinnoituksella pitäis kestää huomattavasti pitempään kuin alkuperäinen malli. Se mikä näissä on kummallisinta on se, että vaikka roudaa 37 asteen helteessä (testattu skene) niin nämä hengittää ja ovat jopa jotenkin mystisesti viileähköt! Näitä löytyy myös iskusuojattuna. Harvinaisen hyvin käytetty 30€. Olen tyydo. Löytyy myös suomesta. Google on kaveri. Taidan olla viisaampi ja tilata kasan.

perjantaina, heinäkuuta 20, 2018

Suomen mikrofonit värikuvissa.

Tämä pieni luonto-opas esittelee Kaihon Karavaanin yleisimmät mikroskoopit.

 Kaikki nyt esitellyt lajit ovat levinneet koko fennoskandian alueelle ja sopeutuneet tänne pohjoisen hyvinkin vaihtelevaan ilmanalaan, huolimatta siitä että lajien alkuperäiset pesimäalueet käsittävät maita jopa  keski-euroopasta aina aasiaan asti.
Mikrofonit edustavat melko laajaa lajikirjoa, aina dynaamisista, riboneihin ja myös suuntakuvioiden kirjo on sitämyöden vaihteleva. Kaikki esitellyt lajit, yhtä lukuunottamatta edustavat ns. salkkupesijöitä.

Ensimmäisenä esittelyssä on oikein lajinsa muotovalio kauniin kultaisessa höyhenpuvussaan. A.I.R, lajin Black Bullet, (halppis ribboniis). Suuntakuvio kahdeksikko. Viihtyy pääasiassa perkussiokioskin yläpuolisessa ilmatilassa. Torjuu tehokkaasti mm. rumpusetin ja kitariston aiheuttamia vuotoääniä ja muita peto-olennoitsijoita ympäriltään.


Seuraavana lavojemme yleisimmän lajin tuoreempi geenimuunnos beta SM58a. (Pajaris vasarius). Levinnyt laajalle koko maailman  lavaympäristöissä, mutta viihtyy varsinkin perkussioiden, rumpujen, sekä sormiotaiteilijoiden välittömässä läheisyydessä raviten itseään laulusuoritteilla. Superhertta suuntakuviollaan torjuu tehokkaasti muita kilpailevia äänteitä.


Bassotaiteilijan liverrystä poimii ihan muina haukkoina ehdottoman luotettavasti, mustaan höyhenpukuun pukeutunut, germaanista alkuperää edustava  Sennheiser e935. (Poppius keskarius).
Alotteleva bongari sekoittaa lajin helposti naakkaan, mutta tämä on virhe. Ei ole naakka.

Pohjoisamerikan mantereelta tänne pohjolan perukoille kotiutunut Shure KSM9, (Vokalius ihanus) edustaa lajityyppinsä ehdotonta muotovaliota. Vaihdettava suuntakuvio on tässä yksilössä vakiintunut superhertaksi ja poimii pääjohtajamme laulunluikautukset ensiluokkaisella kvaliteetilla.

Tämä ikäisekseen ihan ok kuntoinen pystymetsikön sirkuttaja on yleensä levinnyt pääosin rumpupönttöjen, sekä kitaravahvainten likellä, mutta habitaatissamme se majaileekin lajilleen epätyypilliseen tapaan kitaristin kitarisojen läheisyydessä. Kulkee nimellä Shure sm57 (Rokrokrok)


Tässä kuvassa aurinkokylpyä ottaa kaunis itäeurooppalainen mikromafooni, joka metsästää tyypillisesti korkeampia iskuääniä rumpusetin yläpuolisessa ilmatilassa. Oktava MK-012 (Idänius ihmekus). panee kampoihin pienuudestaan ja näennäisestä köykäisyydestään herttakuvioisella kapselilla varustettuna isommillekin petolinnuille, kuten esim. Schoeps (Ihavitu kallius).



Seuraavana meitä vastaan tuleekin mikkisalkkujemme harvinaisempi tirppanen. Tämä Audio Technikan AT2500, (Tumpsius tömpsiys) on ns. pysyväiskolopesijä. Ja ruumiinrakenteensa onkin todella hämäävä; Lajissa onkin saumattomassa symbioosissa, samassa kehossa kaksi eri elementtiä. Kuten latinankielinen nimikin vihjaa, on kondensaattorin kutsuhuuto kuuloasultaan enemmän "Tumps" ja dynaamisen puolen soidinkutsu enemmänkin "Tömps" Hyvin monipuolinen tapaus siis tämä bassorumpujemme terhakka emäntä.


Toinen luontosarjamme hivenen erikoisemmista lajeista, tulee myös alunperin pohjoisamerikan mantereelta ja kulkee nimellä Shure Beta 91.(Microphonicus kampelus). Kyseessä on todella väärinymmärretty kapistus. Monet luulevat lajin kuuluvan saalistaviin yöpetoihin, vaikka kyseessä onkin varsin harmiton ja lenseä iltapäiväveijari. Tämäkin yksilö mynnäyttää itsensä yleensä makoilemaan lattiatamburiinin eteen, missä viihtyy kuin tatti, kunnes jälleen keikan loputtua ryömii takaisin pesäsalkkuunsa.

Tästä harvinaisehkosta arkisirkuttajasta ei tiede tiedä vielä hetteskään kaikkea. Sen verran salaperäinen olento sattuu olemaan tämä AKG C430 (Ambiensus minimicus) Tämä kyyhkyläspari viihtyy reviirinsä äärimäisillä reuna-alueilla, saalistaen herkeämättä yleisön reaktioita ja toimittavat löydöksensä suoraan poppareitten korvakäytäviin. Miten se tapahtuu käytännössä ja miksi, jäänevät ikiaikaisiksi mysteereiksi ihmiskunnalta. Tosin joidenkin teorioiden mukaan tähän toimitukseen liittyy jollain tavoin sellainen mystinen taruolento kuin "Monitoriheppu". Akkain puhetta, jos minulta kysytään.

Jälleen yksi ääriromantillinen esimerkki lajista, joka jossain vaiheessa pariutuu lajitoverinsa kanssa ja pysyy yhdessä koko loppuelämänsä. AKG C535 EB (Heipys mikäkys mikkikys sullaus onius tossaus teidänös snaressanus)? Tämä veteraanipari jököttää vuodesta toiseen tanakasti kaikki vuodenajat pääksytysteen virvelirummun molemmin puolin. (Ylä, sekä ala) Nämä ovat kyseisen lajin viimeiset edustajat. Muutoin ovat valitettavan sukupuutossa.

Jos tämä Audio Technikan AE3000 (Yllätys ullatus) mikrofoni olisi lintu, olisi se lokki. Se kaappaa loistavasti kaiken, mitä sille syöttää. Meidän tapauksessamme  sen ravinto koostuu pääasiassa sähkökitarasignaalista. 

*Jos tätä faktapläjäystä halutaan käyttää opetusmateriaalina kouluissa ja jälleenkoulutusyksiköissä, tahi öljynporauslautoilla lievittämässä yksinäisyyttä, niin siitä vain.

maanantaina, kesäkuuta 18, 2018

Lisää uskonnosta, nimeltään High-End



Ai että on ihkua avata aamulla fese ja siellä odottaa vihainen viesti erään tuoreen hifiryhmän moderaattorilta, jossa pyydetään olla sekoittamatta ihmisten päitä turhilla faktoilla, jaettuani erinomaiseksi mieltämäni artikkelin.

Hauskintahan tässä episodissa oli vielä se, että minut vielä erikseen kutsuttiin ko. ryhmään ja tiedustellessani ryhmän agendaa, kerrottiin sen perustuvan kaikinpuoliseen kunnioitukseen, tasa-arvoon ja tiedon jakamiseen.
Ymmärrän sen, että ihmisillä on tarve uskoa johonkin suurempaan voimaan. Sitä kutsutaan uskonnoksi tahi henkisyydeksi. 
Mutta hifipuolella nuo jumalalliset lait tuntuvat määrittelevän ihan vapaasti laitevalmistajat. Mitä uskomattomampia väitteitä esität ja isompaa hintalappua kehtaat esittää, sitä arvostetumpi on merkkisi status.
Näitä väitteitä ja laitteita sitten luonnollisesti komppavat kauppiaat ja mainostuloilla elävät hifitoimittajat. (Joista muuten arvostetuimmat ovat poikkeuksetta reippaasti yli kuusikymppisiä ukkeleita, jotka arvostelevat superdiskantteja ja ovat kuulevinaan hi-res levyiltä ultraäänitaajuuksia, vaikkeivät varmasti enää kuule yli 16Khz yhtään mitään. Se nyt vain on fysikaalinen fakta.) Itse 42 vuotiaana kuulen 17.5 Khz:n asti ja pidän sitä aivan erinomaisen hyvänä tuloksena.


Tässä videossa on erinomaista, tosin hyvin yksinkertaistettua faktaa ikäkuulosta ja sen syistä. Tsekidaut:


Ja nyt kun säikähdit olevasi puolikuuro vanhus, niin painottaisin sitä aina niin iki-ihanaa kyseenalaistamisen merkitystä. Nimittäin Youtube pakkaa audiota aika rankalla kädellä, eikä toista oikeastaan järkevästi mitään yli 16Khz taajuksia.
Tsekkaa kuuloasi ennemmin vaikka täältä, tai mene vallan kuulontutkimuksiin!
Ja lähes poikkeuksetta kun vedotaan siihen, että jokin asia ei vain fysiikan lakien mukaan voi pitää paikkaansa, tai ole mitattavissa, niin vastaväittämä on, ettei kaikkea voi mitata, eikä kaikkia fysiikan lakeja ja ilmiöitä ole vielä löydetty.
Niinpä niin. Silläpä vanha kunnon ”Erikoisen julkeat väittämät, vaativat erikoisen pitävät todisteet”, pitääkin vuodesta toiseen kutinsa. (Korvavalo anyone?)
Miksikö minä jaksan näistä asioista sitten vuodesta toiseen keuhkota? No sen vuoksi että hyvälaatuinen, saatika tinkimätön äänentoisto on todella vaikea ja laaja ala kaikkine sähkömekaanisine, fysikaalisine sekä varsinkin psykofyysisine kommervenkkeineen ihan itsessään. Sille polulle kun ripotellaan hatusta temmattuja väitteitä ilman minkäänlaisia todisteita, gryokäsitellyistä piuhoista RCA liittimien poimimiin sähkömagneettisiin säteilyihin, tahi eksoottisiin puunpalasiin random paikoissa, niin ne ihan perusasiat joilla päästä hyvän äänen äärelle, muuttuvatkin yhtäkkiä hyvin hankalasti saavutettaviksi. Ja se on jännä juttu miten taloudellisesti menestyvät ihmiset, joilla on varaa pistää kymmeniä, jopa satoja tuhansia euroja äänentoistolaitteistoihinsa ja joita voisi moisen aseman saavuttaneena pitää jopa keskivertoa älykkäämpinä ja kokeneempina vekkuleina, menevät sitten audiohommissa halpaan. Nimittäin se on ihan universaali totuus, että jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei sitä luultavasti olekaan.
Minä olen audiofiili, joka haluaa mahdollisimman monien pääsevän nauttimaan hyvästä ja luonnollisesta äänentoistosta. Silti ne yleisimmät kysymykset tuppaavat pyörimään epäolennaisuuksien ympärillä ja ne kaikkein fundamentaalimmat asiat, kuten edes säälinen akustointi ja kaiutinsijoittelu jäävät lähes poikkeuksetta sinne taka-alalle.
Ja monesti kun näistä asioista puhutaan, niin ihmiset pahoittavat mielensä ja painottavat, että eikö tärkeintä ole, että oma laitteisto kuulostaa omaan korvaan hyvältä, eikä siihen pitäisi olla kellään mitään sanomista. Olen täysin samaa mieltä! Mutta jos omat anekdootit esitetään sitten keskusteluissa faktoina, niin maaperä pysyy varsin heppoisana, eikä mikään koskaan muutu parempaan.

Head-amp

Tässä pari anekdoottia omien kokemuksieni pohjalta, jotka voin tarvittaessa myös perustella ja todentaa faktuaalisesti:

Kaveri esitteli ylpeänä takkahuoneeseen rakentamaansa systeemiään, johon oli ostanut käytettynä erään tunnetun hifivalmistajan todella erinomaiset lattiakaiuttimet ja hifiliikkeestä sille varsin mainion, vaikkakin erinomaisen monimutkaisen vahvistimen. Musiikki ei kuulemma ollut ikinä kuulostanut niin hyvältä.
Minusta soundi oli tunkkainen, joten otin toisen kaiuttimen pois nurkasta mulisemasta ja siirsin kuuntelupistettä hivenen. Bassopää rauhoittui, mutta soundi pysyi tunkkaisena. No pienen tutkiskelun jälkeen selvisi, että kaiutinterminaalista puuttuivat jumpperit täysin. Eli diskanttielementit eivät saaneet signaalia ollenskaan. Soundi parani kummasti, kun askartelin välipiuhat terminaalien väliin. 

Toisella oli puutalossaan myös aivan todella erinomainen systeemi ja hän oli valtavan tyytyväinen hankintoihinsa, vaikkakin hankintalistalla oli seuraavaksi "vähän erottelevampi ja avonaisempi" vahvistin. Aika kalliita olivat muuten hänen katselemansa vaihtoehdot.
Käskin häntä pitämään oluttani, siirsin toista kaiutinta 30cm ulospäin ja tilttasin kaiuttimet osoittamaan kuuntelupisteelle. Lisäksi siirsin kuuntelutuolin kauemmas takaseinästä. Olisi pitänyt saada valokuva ilmeestään, kun hän löysi kalustonsa piilotetun potentiaalin. Taisi ostaa auton sillä vahvistimesta säästetyllä rahamäärällä.

Kolmas vaikeroi keskustelupalstalla, kun hänen muuten ihana (ja btw. saatanan kallis) kaiutinjärjestelmänsä ei oikein tuottanut tarpeeksi syvää bassoa. Kymmenittäin tuli suosituksia erilaisista kaiutinkaapeleista ja paremmista vahvistimista. Jopa virtajohtojen vaihtoa suositeltiin.
Pyysin valokuvan ja dimensiot huoneesta ja laskin todella nopeasti, ihan ilmaisella nettisovelluksella huoneen akustiset suureet. Ehdotin, että siirtää koko systeemiä puoli metriä vasemmalle, pois siitä pahimmasta huonemoodista ja tuo (jälleen kerran) sitä kuuntelupistettä hieman pois sieltä seinän vierestä ja johan tuli se basso kummasti takaisin.
FullSizeRender 4




























Niin ja mikäkö se oli se tämänkin myrskyntapaisen aiheuttanut artikkeli?
Sen voi lukea tästä.

tiistaina, kesäkuuta 12, 2018

Resonanssien metsästystä

Tekaisin videobloggauksen senkaltaisesta aiheesta, kuin ei-toivotut resonanssit ja niiden onnistunut torppaaminen.
Olen huomannut että varsinkin kokemattomampien miksaajien jäljiltä tuppaa olemaan enemmän siivoiltavaa tällä rintamalla, joten ohessa vinkkejä asian hallintaan. Olkaapa hyvät.


perjantaina, huhtikuuta 27, 2018

Sukellus In Ear kuulokkeiden maailmaan.

Yllättävän monesti tulee kyselyjä, josko olisi ehdotelmia hyvistä matkakuulokkeista ja varsinkin "nappikuulokkeista"? No onhan mulla.

Mutta ensin vähän perustietoa: Noita korvaluureja on pääosin kahdenlaisia: niin sanottuja "earbud" tyyppisiä, jotka asettuvat korvan suulle ja in-ear kuulokkeita, jotka menevät sovitteella korvakäytävään.
Nyt puhun lähinnä jälkimmäisistä.

Ensinnäkin eräs päivänpolttava ja usein toistuva kysymys tuntuu kuuluvan, että voiko in-eareista saada ihan oikeasti hyvää ääntä? Monilla lienee kokemusta vain joko markan halpiskuulokkeista, jotka tulivat jonkun puhelimen mukana ysärillä, tai sitten "sporttiluureista" joissa HYPERBASS!!! peittää kaiken mahdollisesti luuraavan yläpään toiston alleen. No lyhyesti: Kyllä voi!
Itseasiassa ineareissa on kehitys mennyt lähivuosina ihan älytöntä vauhtia eteenpäin ja niissä on parhaimmillaan ihan mielettömän hyvän kuuloisia vekottimia. Tiedän erään maailmanluokan masteroijankin, joka tekee hyvällä luurivahvistimella, läppärillä ja custom IEM:illä duunia reissussa ollessaan.

Teknisesti näissä vehjeksissä ääni tuotetaan kahdella eri tavalla. Joko niissä on sisällä ihan tavallinen, tosin todella pieni dynaaminen elementti, tai sitten yksi tai useampi ns. "balanced armature" elementtiä. Molemmilla teknologioilla on puolensa. Yleensä dynaaminen kuuloke on halvempi toteuttaa, ihan jo pelkästään yksinkertaisuutensa johdosta ja dynaamisella elementillä on helpompi saada syvä bassotoisto vähemmällä vaivalla. Toisaalta diskanttien heleys ja "nopeus" voi olla ongelmana.

Balanced armature -elementtejä tarvitaan monesti vähän enemmän, jotta saadaan parempi ja tasainen taajuusbalanssi. Vähän niinkuin monialue kaiuttimessa, pannaan elementit erikseen diskantille, keskiäänille ja bassoille. Sitten kun halutaan enemmän äänenpainetta ja vähemmän säröä, niin pannaan niitä elementtejä useampia hoitamaan samaa äänialuesta. Toisinaan elementtejä sijoitellaan myös toisiaan vastaan, kumoamaan liikepoikkeamasta tulevia särökomponentteja. Sitenpä kun yksilöllisesti valettuihin kuoriin pukataan ammattilaisvehkeissä jotain 12 tiukasti sovitettua elementtiä, niin ei ole ihme että hinta voi kivuta tonneihin. Nämä pienenpienet elementit ovat sitten todella nopeita ja toistavat varsinkin yläpään ihan eri tavalla, kuin dynaamiset. Haittapuolena kehnosti toteutettu jakosuoto elementtien välillä voi joskus olla saumakohdissa korvinkuultavan ärsyttävää. Niin ja tällä tekniikalla voidaan saada vielä vähän parempi eristävyys kuin dynaamisella, kun kotelon ei tarvitse hengittää.

Yksi todella merkittävä asia käyttömukavuuden ja äänenlaadun kannalta on oikeiden korvasovitteiden valitseminen. Monesti kuulee ihmisten valittavan, ettei inearit sovi heille, kun luurit sattuvat korviin, eivät mahdu tai eivät pysy päässä.
Sovitteita on ihan pirun monenlaisia ja monen kokoisia. Monesti varsin pätevä löytyy ihan niistä perus silikonisista, joitten koko menee S-M-L skaalalla. Jos ei, niin sitten voi apu löytyä ns. kuusimallista, joka suippenee kärkeä kohden ja jossa on nypylöitä matkan varrella.
Varsinkin muusikot käyttävät hyvin usein vaahtomuovi/memoryfoam tyyppisiä sovitteita. Ne eivät kestä niin kauan kuin silikoniset ja paskottuvat herkemmin, mutta ne asettuvat paikoilleen, pysyvät päässä heiluessakin ja eristävät erinomaisesti.
Ja se asettuminen onkin näissä hommissa erinomaisen tärkeää, ei vain käyttömukavuuden kannalta, vaan myös soundin: Ineareissa se basso tuotetaan korvakäytävän paineistuksella, joten jos tulppa falskaa, niin on soundikin voimaton ja "pielessä"
Eli kannattaa alussa panostaa vähän aikaa ja vaivaa hyvän sovitteen löytämiseen, joita laatuluurien mukana yleensä tulee useampia eri mallisia. Ne on myös tosi halpoja, joten niitten kanssa pelaaminen on hyötyynsä nähden edullista puuhaa.
Jos tykkää oikein runkata hifistellä, niin erityyppisillä sovitteilla voi säätää myös sitä itse soundia: Kuinka kauas elementti asettuu sovitteen sisään, kuinka kapea sovitteen putki on etc...

Sitten joitain valikoituja suositteita. Listaan tähän vain hyväksi havaitsemiani ja skippaan paskat ja vaikeat (Jotku voivat kuulostaa helvetin hyviltä, mutta niitten sovittaminen korvaan on turhauttavaa millipeliä).

Tää voi tulla yllärinä monille, mutta ne iphonen mukana tulevat perus nappikuulokkeet eivät ole ollenkaan paskemmat. Yllättävän miellyttävä ja melko tasapainoinen soundi, jos ne vaan korvaan passaavat. Niitähän ei oikein mitenkään voi muokata, joten joko ne sopivat tai sitten eivät.
Kokeilkaapa muljutella niitä korvassa eri asentoihin. Soundimuutos voi olla radikaalikin, voimattomasta mehevään.

Aloitan mun kaikkien aikojen halpis-suosikeilla: Soundmagic E-10. Nää on niittänyt maailmalla kaikenmaailman palkintoja ja silläpä kehtasinkin nämä aikoinaan ostaa. Ja neljänkympin haarukkaan nää on kyllä melko epelit. Tosi miellyttävä ja rasittamaton soundi. Ei ihan neutraali, vaan snadia bassokorostusta ja hieman pehmeä soundi, mutta perus musankulutukseen aivan erinomaiset. Tosi helppo ja vaivaton istuvuus. Kestävät. Vaikka mulla on ollu näitä viimeisen 10v aikana neljät, vain yhdet on hajonneet ja niillekin sain korvaavat ilmatteeksi maahantuojalta.

Vaimo hukkasi taannoin omat E-10:t ja piti saada nopeesti uudet työmatkailuun. Löysin tori.fi:stä samoin tein saman valmistajan E-80 mallin pilkan hinnalla ja ihan mielenkiinnosta panin tilaten.
No kyllähän sen hinnan tuplaantumisen kuulee. Samankaltainen miellyttävä soundimaailma kuin pikkuveljessään, mutta pirun paljon parempi keski/yläpään toisto. Ihka oikeaa paremman luokan Hifiä alta satasella.

No nälkä kun kasvaa syödessä, niin rupesin havittelemaan mobiilikäyttööni yhtä hyvää soundia, kun studiossakin, ihan "oikeilla" kuulokkeilla. Panin universumille viestiä, että pankaas lähettäen hyviä malleja, niin mä valkkaan niistä parhaat. Ja painotin, olevani ihan pirun kranttu, mitä ääneen tulee.
No niitä läpikäydessä DUNU DJ2000j mallit kolahtivat ensikuulemalta ihan täysillä.
Niin tasapainoinen ja erotteleva soundi, kuin vain voi olla. Tekniikaltaan nämä ovat hybridit. Eli yläpää ja keskiäänet toteutetaan Balanced armaturella ja basso dynaamisella elementillä. Hintakin on näemmä tippunut nykyään alle 300€:n niin ei näin kovatasoista äänentuottajaa voi kuin suositella.
Ainoa varaus on siinä, että mukana tulevat korvalehden sisäpinnalle painautuvat sovitteet, jotka pitävät luureja paremmin paikoillaan vaikka sportatessa, meinasivat aluksi lipsua ja tuppasivat hukkumaan, joten panin klipsin juureen snadin kangasteipin palasen, tuomaan paremmin pitoa. Lisäksi ulkolaidan snadi särmä osui mun korvalehteen epämukavasti, joten pyöristin sitä ujosti kynsiviilalla. Siis kuuloketta, ei korvaa. Lähes vuoden jälkeen, olen vieläkin ihan fiiliksissäni näistä.
Enkä ole ainoa.

Dunujen maahantuoja lähetti mulle niitä edellä mainittuja sovitteita kadonneitten tilalle lisää ihan hyvyyttään ja samalla pakkasi mukaan testiin saman valmistajan uutuusmallin DUNU Falcon-C, dynaamiset kuulokkeet.
No kyllähän minä aina mielelläni uutta kuulostelen. Nämä ovat jotain uutta tekniikkaa edustavat dynaamiset in-earit. Hiilinanoputkirakennetta ja kaikkea. Näistä ei ole kamalasti infoa valmistajankaan sivuilla, mutta sillä luultavasti haetaan jäykkyyttä ja keveyttä elementtiin, mikä on aina tavoiteltavaa. Hyvä metallinen keissi. Vaihdettava kaapeli, joka mulahtaa korvan takaa ja metallinen kuori kielivät ihan ammattikäyttöön soveltuvasta meiningistä. Pysyvät päässä kovemmassakin menossa.
Ja onhan noissa nyt mukava soundi. Snadi bassoboosti tuo voimantuntua ja vaikkei tää olekaan yhtä erotteleva, kuin DJ2000j, niin kyllä nää ihan ylös asti toistavat.
Itseasiassa livemonitorointikäytössä nää on luultavasti soundibalanssiltaan jopa paremmat, kun volume tuppaa nousemaan sen marsustäkin vieressä kovemmaksi, kuin kotikäytössä, niin korva ei rasitu keikan aikana ylä-äänistä samalla tavalla.
Mukana tulee liuta sovitteita, mikä onkin näitten kanssa aika kriittistä. Jos ne ei tulppaa korvakäytävää just hyvin, niin soundi on vähintäänkin outo. Mulle sopivimmat olivat taas kerran ne vaatimattomimmat harmaat silikonitulpat mediumina, tai jopa largena. Mukana tulevat, vähän paremman luokan "spin fit" tulpat upposivat liian syvälle korvaan ja soundi meni ihan paskaksi.
Mutta sitten kaivoin laatikostani fantabulouksen memoryfoamit ja hitto, miten ne asettuivat kertalaakista täydelleen. Tällaiset pitäis ehdottomasti tulla paketissa mukana.
Varsinkin raskaampaan musaan nämä ovat ihan pirullisen hauskat kapineet. Sepulturan uusin ei ole ennen kuulostanut näin hyvältä missään. Näitten hinta asettunee alle 200€:n hujakkaan.
Iem
Vielä lopuksi hehkutan kotimaista alan lafkaa, josta olen vuosien varrella saanut tajuttoman hyvää ja nopeaa palvelua.
Mitään kytköstä ei muuten ole, paitsi asiakastyytyväsyyden osalta. Rakkaudesta lajiin.
Tsekidauta Inear.fi



keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2018

Kuplavloggari

Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, kevät on lähtenyt mahtavan leppoisasti käyntiin.

Olen suuri vapaa-ajan ystävä ja kun työhommeleilta vaan jää aikaa, alkaa aivoni käymään ylikierroksilla ja kehittää jonkin tosi triviaalin, tahi omituisen kiinnostuksen kohteen.
Viimevuoden keikkatauolla piti näemmä opiskella kaikki kuulokeista ja niitten modaamisesta.
Tänävuonna olen fantisoinut kaasujen erillaisiin impedansseihin pohjautuvia basstrappeja ja selvittänyt mm. vinyylisoitinten sielunmaisemaa ja varsinkin äänivarsien geometrian kummallisuuksia. En niinkään siksi että tavoittelisin sillä saralla jotain hifinirvanaa, koska suoraan sanottuna vinyylin ansiot lepäävät jossain ihan muualla kuin ultimaattisessa äänenlaadussa, vaan koska soittimen mekaaniset ja fyysiset suureet vain nyt rupesivat kiinnostamaan; Miksi tuo on tehty noin ja mihin se vaikuttaa, verrattuna johonkin erilaiseen ratkaisuun.
Ehkä joskus kertoilen näistäkin havainnoista.
Specktral
Viimeviikolla löysin uudelleen erään vanhan lempikompurani ja koska en ole taas yli vuoteen puuhannut yhtään mitään liikkuvan kuvan parissa, niin tekaisin pienimuotoisen videoblogauksen sen tiimoilta.

Siitä tulikin sitten mieleeni, että pitäisiköhän näitä tehdä enemmänkin ja lähinnä siitä kulmasta, että minkälaisia miksausvinkkejä voisin antaa masteroijan vinkkelistä. Kuten esimerkiksi resonanssien metsästelystä kitara tahi lauluraidoilta.

Blogini lukijat ovat pahamaineisen ujoa sakkia kommentoinneissaan, mutta tästä olis kiva kuulla mahd. toiveita. Saa ehdotaa myös aiheita. Ja ajatuksia moisten pätkien pituudesta. Onko 10 min. mahdottoman pitkä aika nykypäivänä, vai pitääkö kaikki tiivistää minuttiin? Minen tiedä. Mä henkilökohtaisesti katselen mieluummin perusteellisen luennon jostain triviaalista aiheesta, vaikka se vähän jaarittelisikin, kuin pintaraapaisun.

Enihow:

tiistaina, maaliskuuta 20, 2018

Alkuvuoden vapaakelluntaa

Tämä vuosi onkin lähtenyt mukavan laiskanpulskeasti käyntiin.

Kamalan huonosti olen blogianikaan jaksanut päivitellä, mutta se johtuu pääosin siitä että tuo keikkailu on ollut tässä alkuvuodesta hyvin satunnaista. Olisinko yhteensä viitisen keikkaa käynyt tekemässä ja niistäkin suurimman osan talonmiehenä.

Noin muuten tämä vuosi on mennyt pääosin masterointihommia tehden, joita on ollut tässä alkuvuodesta hämmästyttävän paljon, semminkin kun vielä tammikuussa kalenteri oli sen osalta aika avoimena. Todella hyvää musaa on jälleen virrannut lukuisilta artisteilta kauttani. Kiitos siitä!

Myös Hellä Hermannin uutta levyä on tullut tuotettua eteenpäin. He kun pyysivät minut taannoin tuottamaan tulevan plättynsä, niin tein mielestäni nerokkaan peliliikkeen ja kilautin pienen pohdinnan jälkeen Finvoxin Risto Hemmille ja pyysin häntä äänittämään. Ja sehän osoittautui tietenkin ihan nerokkaaksi ajatukseksi! Edellisenä päivänä juteltiin puhelimessa, mimmoista soundia tavoittelen ja kummoista kokoonpanoa olis tulossa. Loppuun vielä ohjeistus Ristolta, jotta: "Pyydä lyömäsoittajat ysiksi, muu bändi kympiksi ja tuu itse kun ehdit."
No siinä vähän ennen yhtätoista, kun mun junani minut paikalle toimitti, niin kaikki olikin jo pystyssä ja soundit tsekattu valmiiksi. Taisin siirtää yhtä tilamikkiä vähäsen, sekä virittää snarea. Muuten kaikki kuulosti heti aivan jumalaisen hyvältä.
Tarinan opetus: Kaikkea ei tarvi aina tehdä itse, vaan on järkevämpää pyytää äänittäjäksi se paikan omistaja, joka tietää missä kohtaa salia ne kannut kuulostavat parhaalta, ja mikä mikki on havaittu parhaimmaksi mihinkin. Sekä mihin se sermi kannattaa laittaa, ettei se tai tämä vuoda liikaa, sinne tahi tänne.
Siten on paljon helpompaa keskittyä myös siihen itse tuottamiseen.
Jos olisin vuokrannut saman mestan lockoutina, mulla olis itselläni mennyt samaan hommaan pari päivää, mikä nyt tapahtui virka-ajan puitteissa. Ajatelkaas: 9:00-17:00 studiopäivä!!!
Vox pano

Jaa, mitäs muuta? Fendi kehui tuossa taannoin erästä limitteriplugaria ja demosikin sitä pikaisesti läppäriltään ja vaikka se kuulostikin ihan pirun hyvältä, niin se oli ominaisuuksiltaan vähän liian rajoittunut mun masterointitarkoituksiin. No eipä mitään, nyt sama Japanialaislafka on julkaissut plugaristaan monipuolisemman version, jossa onkin jo ihan eritavalla säätövaraa. Muunmuassa jo pelkällä ylinäytteistyksellä voi muokata soundia yllättävän paljon. Se jotenkin kivasti vaikuttaa transienttitoistoon ihan eritavalla kuin mikään muu. Sitä on aika vaikea kuvailla, vaan se pitää kuulla itse. Ja korkeampi näytteistys ei välttämättä tarkoita aina parempaa. Tässäkin tapauksessa näitä hommia tehdään korvilla, eikä silmillä.
Se, mikä on taas vekkulia näin hyvin ja tarkkaan insinöröidyssä limitterissä, niin kapineen "bias" -säätö taas ei vaikuta mihinkään, vaikka manuaali lupaa vähän lisää lämpöä. Noh lämpöähän se on tietty lumelämpökin. Aina saapi olla tarkkana. Jaa niin mikäkö tämä ihmelimitteri on? Tämmöinen.

Edit: 
Olen käynyt nyt taajaan kirjeenvaihtoa firman pomon kanssa tuosta bias säädöstä, eikä asia ole ollenkaan niin yksinkertainen, kuin ensikokemalta ja tutkimalta tuntuisi.
Atsuto kirjoittaa:
"In digital signal processing, perfect signal processing is relatively easy to achieve, because it is implemented by calculation (mathematics). In contrast to this, the same thing becomes very hard in analog signal processing. Perfect signal processing in digital is almost nice but sometimes boring, so I decided to introduce managed incompleteness to Invisible Limiter G2 algorithm."

Keskustelumme on paljon pidempi ja syväluotaavampi, mutta tämä kiteyttää olennaisimman.
Jatkan tutkimuksia.

Studio

Hyvistä jutuista lisää sen verran, että ehdottomasti parasta elämässäni on toi mun vaimoni.
Tiedättekös, kun miehensä täyttää 42 vuotta, niin mitä vaimo hommaa hänelle lahjaksi?
No tietenkin Legoja!
Paketista putkahti tommonen Apollo Saturn VI raketti. 
Aattelin, että vois perjantain kunniaksi vähän alotella ujosti projektia ja kas, sehän olikin jo viideltä aamuyöstä valmis!
Tää oli kevyesti mahtavin legokokemus ikinä. Niin paljon nerokkaita ratkaisuja ja pieniä yksityiskohtia, joita ei edes näe muut kuin rakentajat itse. Tuossa on mm. kaikki kantoraketin kolme vaihetta, jotka kans irtoaa toisistaan, sekä laskeutumispodit vaiheineen. 


Oikein avaruusnörttien märkä unelma kaikenkaikkiaan. Niin ja ultimaattisena kirsikkana kirsikkakakun päällä, tuossa on 1969 palasta, mikä on sama, kuin Saturnin laukaisuvuosi! 
Tota täydentää kivasti vielä aiemmin Lontoonreissulta hankittu Women of NASA -setti


29101421_2005957419425857_3837654376707840736_n

maanantaina, maaliskuuta 12, 2018

Faktoja ja myyttejä

Toisaalla internetsissä, Arny Grueger, erittäin kovan luokan audioinsinööri ja hifiyhteisöjen vihaama objektivisti kirjoitti äskettäin aivan erinomaisen osuvan ja selkeän postauksen audiolaitteista ja niiden koetuista eroista ja sudenkuopista. Vaikka ukko on vähintäänkin kärkäs kieleltään ja snadisti kärttyisyyteen taipuvainen vanha jäärä, jonka kanssa itselläkin on ollut välillä napit vastakkain, ei miehen ymmärrystä ja tietämystä alan tiimoilta voi sivuuttaa. Ja vaikka tämä on suunnattu enemmänkin hifiyhteisöille, samat lainalaisuudet pätevät myös studiopuolelle: Luultavasti se behringerin satasen DAC on suunniteltu ja toteutettu huomattavasti paremmin kuin ylihypetetty, kymmenen kertaa kalliimpi hifilaite. Mikä on todella helppo tarkistaa spekseistä. Nykyään edullisetkin kamat ovat aivan todella hyviä, verrattuna esim todella kalliisiin pro-vehkeisiin, vielä 15 vuotta sitten. Eli musanteko ei pitäisi olla enää laitteista kiinni. Luvallansa kopion tämän erinomaisen selkeän ja osuvan tekstinsä tänne:
amphion2


Some comments on measurements and such:
All music is composed of a combination of pure sine waves at various frequencies and amplitudes. Therefore, all possible errors in reproducing and/or storing a signal fall into 1 of 4 categories because a signal is a single function (amplitude) of a single variable (time).
(1) Linear distortion commonly characterized using the terms or tests: bandwidth, frequency response, phase response. This changes the size of one or more of a signal's frequency components. Linear Distortion *does not* add new frequency components that were in the original signal.
(2) Nonlinear distortion commonly characterized using the terms or tests: THD, IM, Jitter, FM distortion. This changes the shape of one or more of a signal's frequency components. Nonlinear Distortion *does add* new frequency components *that are related* to those originally in the signal.
(3) Random noise commonly characterized using the terms or tests: SNR, Dynamic Range. This adds new random frequency components that are *not necessarily related* to those in the original signal.
(4) Interfering but non-random undesired signals commonly characterized using the terms or tests: Hum, EMI, RFI. This adds new non-random frequency components that were not necessarily in the original signal and *that are generally unrelated* to the ones that were there.
*Everything* that goes wrong with an audio signal fits into one of these categories, there can be none else, and they are all independent of each other. For example, frequency response variations can increase or decrease with no change to hum and noise. However, the same problem such as a bad part or a bad design can cause more than one of them at the same time.
Common related audiophile myths and answers:
• "Imperfect DA conversion and inadequate filtering could lead to an incomplete signal with little distortion and inaudible noise, but still incomplete."
Missing data in an audio signal whether analog or digital is generally very audible as an Interfering Signal. It most commonly sounds like clicks or pops. It can't be very subtle because when data goes missing suddenly and briefly, the signal goes from being there, to not being there, and the transition is like part of a square wave. The louder the signal, the larger the click or pop, and if the signal is a low-frequency sine wave, then the clicks and pops stand out particularly strongly.
• "If it is only loudness differences, it would be really easy for manufacturers to start a new kind of loudness-war to support sales."
The availability of more loudness is well known as such things as amplifier power and loudspeaker power handling capacity or efficiency. The influence of these things on sales is such that they are common specifications that are advertised for gear.
The audibility of differences in loudnesses is so commonly appreciated that just about every audio system has a volume control for changing it.
Unless you take special steps, any two pieces of audio gear you compare will gravitate naturally towards playing at a different loudness. If you try to match these differences using your ear, you will find it to be time-consuming and inaccurate.
"If you match levels by ear, you will hear the remaining level differences by ear" If you are serious about matching levels, you can do it with precision equal to hundreds or thousands of times less than the smallest change you can hear with just a PC with a cheap audio interface and freebie analytical software, or a cheap DVM and the ability to play simple digital files or CDs or DVDs you can burn for yourself or purchase inexpensively.
When level differences are small, they are not perceived as differences in level, but as subtle, almost indescribable audible differences. If you compare something to itself but with slight level differences, you will generally be able to distinguish the sound of the device from itself, just playing at a slightly different level and how silly is it to prefer something because its volume control is set a little bit differently?
• "It is entirely possible for equipment to measure exactly the same and not sound exactly the same."
Perhaps in 1950 or even sometimes in 1960. Audio measurements are not a fixed thing, but something that is constantly changing and improving, just like the rest of science.
The biggest innovation in audio measurements was the ready availability of computer-based measurements based on a mathematical analysis procedure called the FFT and it being married to computer graphics. This particular revolution was pretty well established in the late 1960s. Today you can take a $200 computer or cell phone and combined with free software, duplicate or exceed tests and measurements that required from one quarter to one-half of a million dollars in 1975.
• "All that is saying is that for that particular measurement, there is no perceptible difference. Real soundwaves in complex dynamic passages are much more complex than recorded measurements. Our hearing is even more complex than that."
All music is composed of a combination of pure sine waves at various frequencies and amplitudes. All of the 4 errors I listed above change the frequencies and/or amplitudes of those sine waves that make up all music. FFT analysis can recover the frequencies and amplitudes of even the most infinitesimal changes in frequencies and amplitudes. Today, we can readily discover and quantify those errors even when they are thousands of times less than what the ear/brain can reliably perceive. This is easy to demonstrate with simple, readily available tools if you know what you are doing.
• "You just can't reduce differences between components to comparing distortion numbers... There's a LOT more to it than that."
Finally, a non-myth. Please see my former comments about there being 4 possible kinds of errors in reproducing or storing audio signals.
Do any of these statements contain an amount of truth?
Generally No, as already stated above.
Could it be that it's not just loudness and bias that makes one audio component sound better than another one?
It could be.
However, it almost always is simple, trivial things like mismatching loudness, time delays between auditions, and using different music or different segments of the same piece of music in the comparison, or preconceived notions and biases that is why people perceive audible differences between reasonably good audio gear.
The proof of this assertion is that almost every time we make those issues go away with good experimental procedures, the reliable perceptions of audible differences also go away.
Please notice that without the existence of reliable audible differences, preferences are meaningless.
Do DAC designers tamper with EQ to make one pre pro's sound 'cleaner' than another one's (e.g. some companies include different filters with their DACs).
Yes. IME, one rather bad villain with this habit of making outlandish claims based on building gear with parts missing so as to create audible frequency response differences calls himself "Limpiazator" or some such.
Or is it all again part of the subjectivists' mythos and
Measuring frequency response is relatively easy and in general, I do it as part of setting up a listening experiment, as does any other worker with any pretensions of doing scientifically reasonable work.
Almost all modern audio gear can be reasonably easily adjusted for flat enough frequency response and low enough noise and distortion to be indistinguishable from other competitive gear, and also a simple short piece of audio cable. Proper procedures are almost always not ever used. Therefore the subjective opinions that you read most of the time on most audio forums are not worth the dynamite to blow your nose except as cultural artifacts.
Should I stop listening?
No, you should start engaging your brain when you listen and follow the example of say, Ethan Winer, just to mention a name that you might be familiar with. This is the opposite of following the example of say Michael Fremer, again to just mention a name you might be familiar with.

tiistaina, tammikuuta 16, 2018

Vinkkejä kevyeen kenttähifistelyyn

Noin vuosi sitten aiheutin pienimuotoisen paskamyrskyn vesilasissa, tutkimalla erilaisten kaiutinkaapelien eroja, sekä sokkokuuntelussa, että mittailemalla.

Silloisia toimia voi tankata tästä ja tästä.
No hifipalstoillahan repesi riemu sekä raivo ja eräskin Tamperelainen jälleenmyyjä päätti ottaa asian henkilökohtaisesti ja haukkui sekä minut, että laitteistoni maan rakoon. Luonnollisesti tuntematta minua tai laitteistoani. Suurella tivaamisella pyysin häntä järjestämään tiloissaan, valitsemallaan laitteistolla sokkokuuntelutilaisuuden, johon hän lopulta suostuikin. Päätin tämän riittävän osaltani toistaiseksi ja poistuin hifiryhmästä. No nyt vuosi episodin jälkeen ajattelin liittyä ryhmään takaisin ja kysellä kuulumisia, vain havaitakseni että minut on bannattu koko mestasta. En edes tiennyt, että jonkun joka on jo poistunut paikalta voidaan bannata. No näin toimitaan hifiryhmissä ja Kittilän kunnanvaltuustossa. Toden sanoakseni en ole yllättynyt.

No vuosipäivän kunniaksi on taas aika hämmentää vesilasia.

Koska olen käyttänyt hyvinkin jo yli puolet elämästäni sen tutkimiseen mitä on hyvä ääni, miten sitä tuotetaan, taltioidaan ja toistetaan, on minulle muodostunut asioista mielipiteitä.
Ja mikä aina parempaa: Tietoa. Vieläpä tutkittua tietoa. Niin empiiristä kuin teoreettistakin.
Tältä pohjalta esitän muutamia huomioita ihan kotihifin saralta, jotta muiden olisi helpompaa lähestyä hyvää ääntä ja rakentaa kuuntelusysteemiään, ilman että täytyy painia epäoleellisuuksien kanssa; Tässä hommassa on niin paljon muuttujia, että kannattaa keskittyä siihen mikä oikeasti vaikuttaa lopputulokseen.

Kesthousepanorama Valmis SMLR

Tila ja akustiikka.

Kaikki lähtee siitä, millaiseen tilaan kaiuttimet sijoitetaan ja miten ne kaiuttimet tähän tilaan sijoitetaan.
Avainsana on symmetria. Turhan usein näkee että toinen pönttö sijaitsee huoneen nurkassa ja toinen keskellä huonetta. Toisin sanoen nurkka voimistaa moninkertaisesti toisen puolen bassoja ja viereisestä seinästä tulee todella ilkeitä etuheijasteita, jotka aiheuttavat äänen liuskoittumista, eli kampasuodinilmiötä = outo ja paska soundi. Muodosta siinä sitten stereokuvaa ja tasaista taajuusvastetta.

Suosittelen lähtökohdaksi, että otat kaiuttimia ainakin puoli metriä (enempi parempi) irti takaseinästä(kin), ettei sen läheisyys sotke bassotoistoa ja sijoitat ne suhteellisen symmetrisesti sivuseiniin nähden.

Jostain kumman syystä hifipiireissä liikkuu sellainen huhu, ettei kaiuttimia saisi sijoittaa ikkunoiden eteen. Mä väitän ihan päinvastaista: Kaiutin ei joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta säteile ylempiä taajuuksia taaksepäin ja bassot hulahtavat yleensä lasi-ikkunasta lävitte, joten ikkuna toimii erinomaisena bassoansana.
(Poikkeuksena ehkä joku nollaenergiatalo, joka on ilmatiivis. Tätä pitäiskin tutkia.)

Ja yritä mahdollisuuksien mukaan muodostaa kaiuttimista ja kuuntelupisteestä tasasivuinen kolmio. Hyvin usein näkee ihmisten laittavan kaiuttimensa aivan liian lähelle toisiaan. Sitten kun näitten luona levittää vähän kaiuttimien välistä etäisyyttä ja stereokuva aukeaa, niin ilmeet on monesti näkemisen arvoiset.

Nopea akustointi käy yksinkertaisimmillaan niin, että panet paksun maton kuuntelupisteen ja kaiuttimien väliin tappamaan pahimmat heijastukset lattiasta ja sivuseinille akustolevyt tai paksut verhot niistämään pahimmat ensiheijasteet. Paikka löytyy niin, että kaveri kuljettaa seinää pitkin peiliä ja kun näet kailottimen, niin se vaimennus sitten siihen. Pään taaksekin olisi hyvä panna jotain vaimennusta. Ryijyt on aikavarmasti kehitetty just siihen tarkoitukseen aikoinaan.

Pari oikein mainiota artikkelia aiheesta: Alan gurun erittäin pätevä englanniksi ja peruspätevä suomeksi.

Kaiuttimet

Tämä on akustiikan ohella ehkä merkittävin ääneen vaikuttava osa-alue.
Tähän on vaikea sanoa mitään tosi yleispätevää tai helppotajuista. Mutta kaiutinta hommatessa ottaisin huomioon ainakin sellaiset asiat, että jos asut pienessä kerrostaloasunnossa, niin siellä betonikuutiossa bassot tuppaavat väistämättä korostumaan, varsinkin jos kaiuttimet on vähän pakko pukata seinän lähelle. Sellaisessa tilanteessa panostaisin kohtuullisen kokoisiin jalustakaiuttimiin. (jotkut puhuvat hyllykaiuttimista. [bookshelf speakers] Sama asia.)
Keskialuetoisto on äänen kannalta ykkösprioriteetti. Siellä on eniten tärkeää informaatiota. Humiseva basso vain peittää sitä alleen.

Basso on ihanaa. Rakastan bassoa, mutta sillä tuppaa olemaan niin pitkät aallonpituudet, että sitä on aika pirun haastava saada ruotuun ilman mittalaitteita ja että tietää mitä tekee. Jo 50 herzin aallonpituus on 6.7 metriä!

Yksi kikka mm. subbarin sijoittamiseen on sellainen käänteismaailmallinen tapa, että istuttaa sen kaiuttimen siihen kuuntelupisteeseen ja konttailee sitten (mieluiten mittamikin kanssa) seinustan viertä ja siinä missä se kaiutin tarjoilee tasaisinta ääntä, niin siihen lykkää sitten sen subbarin. Mutta subikin on hyvä pitää ainakin suurinpiirtein samalla linjalla kaiuttimien kanssa, ettei vaihesovitus (= aika), mene ihan häneksi. Toisinsanoen, ettei bassotaajuudet tule ennen tai jälkeen pääkaiuttimia.

Jos vain mahdollista, ota aina kaiuttimet koekuunteluun kotiisi. Sillä vasta omassa tilassa sen huomaa, sopivatko just ne sinne sun huoneeseesi.

Niin ja hyväksihavaitut kaiuttimet pitävät hyvin pintansa ja kestävät aikaa. Jos vain komponentit ovat hyvässä kunnossa, niin kymmenen vuotta sitten hyvin suunnitellut kaiuttimet ovat hyvin kilpailukykyiset vielä tänäkin päivänä.
Fysiikanlait eivät ole hapantuneet miksikään. Itse hommasin taannoin telkkarin kylkeen alta kolmella sadalla vanhemmat huippukaiuttimet, jotka aikoinaan maksoivat pitkälti kolmatta tonnia. Erittäin hyvin kuuluu.
Kun tsekkaat käytettyjä, niin paina varovasti elementtejä sisään (paitsi diskanttia tietysti), jos ne liikkuvat vaivatta ja rahinoitta, eikä niissä näy ulkoisia hapertumisia tms. ne luultavasti on bueno. Sitten painat musiikin kanssa korvan kunkin elementin lähelle ja kuuntelet, onko soundi koherentti. Jos, niin ollaan jo hyvillä vesillä.

Vahvistimet

Hyvin suunniteltu transistorivahvistin ei kuulosta miltään. Vahvistimen tulee vahvistaa sen läpi syötettyä ääntä, muuttamatta sitä piiruakaan. Tämä on peruslähtökohta.
Hyvät speksit ovat seuraavat:

20 hz to 20 Khz +/- 0.1 dB, ‹0.01% säröä, ‹100db-s/n, korkea impedanssi sisään ja pieni ulos ja vähän liikaa tehoa

Näillä pääsee maaliin komeasti.
Entäs sitten ne putkilaitteet? No ne näyttävät helvetin hienoilta ja lämmittävät kivasti niin tupaa kuin ääntäkin. Pukkaavat pääsääntöisesti aika vähän ääntä ulos ja senkin enemmän tai vähemmän värittyneenä. Monet tosin tykkäävät siitä vähän pehmeämmästä soundista, jossa on mukana kivasti harmonisia särökomponentteja. Mullakin on keittiösetupissa putkivahvain siitä syystä, että se näyttää todella hienolta, pehmentää snadisti kirkkaita kaiuttimia ja oli halpa.

Joo ja kyllä putkilla voi toteuttaa tehokkaan ja täysin transparentin vahvistimenkin, mutta miksi? Transistoritekniikka jyrää siinä hommassa putket mennen tullen.

Entäs sitten eri vahvistintyypit A, B, AB, D..? Väitän vakaasti, että jos edellä listaamani asiat täyttyvät, kaikki vahvistimet kuulostavat samalta. Itse suosin hyvin suunniteltuja D luokan vahvistimia. Ne on pieniä ja syövät hyvin vähän sähköä.

DAC

Digital to analog converter. Muuntaa siis digitaalisen ohjelmalähteen analogiseksi.
Jos sulla on esimerkiksi tietokoneessasi hyvälaatuinen ulostulo, niin linjasignaalilla se on hyvin todennäköisesti ihan mainio. D/A konversio on lopensa aika yksinkertainen muunnos, jonka toteuttamisessa ei pitäis olla nykytekniikalla mitään ongelmia. Jos haluat paremman, niin osta.

Mulla oli taannoin kovassa testissä JDS labsin alta sadan euron DAC, jota vertailin studioni pro luokan DA muuntimiin, enkä mä suoraan sanottuna saanu niistä korvinkuultavia eroja esille.
Tämä on kieltämättä tabu aihe masteroijien keskuudessa, mutta sori nyt vaan. Digitekniikka nyt vaan on ihan järkyttävän kovalla tasolla nykypäivänä. En keksi perusteluja, miksi kotiin pitäisi hommata tonnien DAC.
Studiohommissa on sitten eri tarpeet, mutta äänenlaatukysymys se ei enää pitkälti ole.
Nyt joku nostaa taas mielessään esille jitterin. Jitter on yksinkertaistettuna huojuntaa. Se on tänäpäivänä ensinnäkin ihan helvetin pientä ja toisekseen ihan helvetin hiljaa. Esim. yllämainitussa DAC:issa se on -116dB. Se on vähän se. (Suhteuta se siihen että rokkiklubissa hevibändi vetää ihan liian lujaa, siis todella lujaa ja ohitsesi kävelee muurahainen.)

Piuhat

Jos ne ei ole ihan paukkulankaa, niin ne on ihan hyvät. Älä osta halvinta. Osta toiseksi halvinta.
Tarkista parin vuoden välein, ettei liittimet ole hapettuneet.
Ja tsekkaa että kaiutinpiuhoissa on polariteetti oikein päin! Yllättävän useasti tulee vastaan settejä ihan random paikoissa, kaupoista kavereihin, joissa toisen kaiuttimen piuhat on väärinpäin. Eli soundi on jotenkin tosi vekkuli, mikään ei paikannu mihinkään ja basso on täysin ponneton.

Ja jos siinä paukkulankapiuhassa ei ole värikoodattu, että kumpi on kumpi, niin monesti toinen puoli on pyöreäkulmainen ja toisessa on terävämpi reuna.

Ja muista, että jos sun mielestäsi piuhoissa on muitakin kuin esteettisiä eroja, niin paino on sanoilla SUN MIELESTÄSI. Ja se on ihan ok. Objektiivisia näyttöjä aiheesta ei ole vieläkään vuonna 2018.


Jalustat

Kaiutinjaloissa tärkeintä on se, että kaiuttimien diskanttielementit osuvat korvan korkeudelle, eikä ne kaadu. Thäts it.
Hyvin suunniteltu kaiutinkotelo ei resonoi ja tätämyöten siirrä ääntä runkovärähtelynä rakenteisiin. Hyvin suunniteltu kaiutin on myös niin tukeva, ettei se lähde liikkeelle kun kaiutin liikkuu. Elementin liike-energia on muutenkin mitättömän pientä kaiuttimen massaan nähden. Asiaa on tutkittu aika paljonkin niin kiihtyvyysanturein, kuin FFT mittauksin. Ethanilla on jälleen kerran harvinaisen hyvä esitys aiheeseen.

Jalustojen piikit on kokolattiamattoja varten, eikä niillä ole äänenlaadun kanssa mitään tekemistä. Itseasiassa esimerkiksi Dynaudio kehottaa välttämään piikkejä lautalattioilla, koska ääni voi saada lautalattian resonoimaan, joka voi taas johtua piikkien kautta jalustaan ja sitäkautta takaisin kaiutinkoteloon. Eli jos eristämiselle tulee tarvista, niin eristä vaikka ikean silikonisilla pannulapuilla tai halkaistuilla squash palloilla. Testattu ja hyväksihavaittu skene.

Hi-Res

44.1/16 bit on enemmän kuin tarpeeksi kattamaan ihmisen kuuloalueen ja vähän ylikin. Korkeampia näytteistyksiä käytetään toki studiossa, mutta se on ihan eri geimi. Siellä muokataan sitä ääntä välillä hyvinkin radikaalisti ja monet prosessointialgoritmit toimivat tarkemmin korkeammilla näytteistyksillä. Loppukäyttäjälle niistä ei ole mitään iloa.

Ja tässäkin yhteydessä tohdin sanoa, että 320kpbs MP3 on ihan pirun hyvän kuuloinen formaatti. Kyllä siinä on eroa pakkaamattomaan, mutta onko ero merkittävä kasuaalissa kuuntelussa?
Testaa itse. AAC on vielä parempi.

Mittalaitteet

Jos kiinnostaa tutkia oman äänentoiston ihmeellisyyksiä tarkemmin, niin behringerin tai superluxin viidenkympin mittamikki on normikäytössä aivan todella hyvä. Ilmais-softaksi erittäin hyvä on Mäkille ja PC:lle Room eq wizard. Tai huntilla mäkille käyttämäni Fuzz measure.
Netti ja varsinkin youtube on täynnä opastavia ystäviä.
Toisaalta usko tai älä, kännykkäkin voi toimia aivan mainiona apuvälineenä. Itselläni on iphonessa muutaman euron analyzer softa, joka on hämmästyttävän mainio ja osaa panna puhelimen mikin kalibraation kohdalleen.

Minipod

Niin ja mikä tärkeintä: Nauttikaa siitä musiikista!