Taas mua viedään salista saliin. 2022 edition.

 Ette ehkä usko, mutta mä olen paraikaa matkalla keikalle! 

Kyllä vaan. Pari vuotta siirrelty Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaanin konserttisalikiertue on ihan oikeasti tapahtumassa. Nyt kun me ollaan oltu tien päällä jo pari viikkoa ja alan pikkuhiljaa uskoa että tää on totta, eikä harhaa vainen. Hassua silleen, että alkaa muistua viime konserttisalirundilta nää mestat mieleen. Ai tää oli tällaista. Lopeensa viidessä vuodessa näissä mestoissa on asiat muuttunut hämmästyttävän vähän.

Se on kyllä vekkulia, miten päin persettä tässä maassa osataan välillä suunnitella konserttisaleja. Tai monitoimisaleja, tai mitä nää nyt onkaan. Välillä roudaus on iisi. Perälauta kuorkista alas ja suora pukkaus lastauslaiturilta lavalle. Toisinaan millekään järkevälle ovelle ei mahdu isompi auto, joten tönitään laatikkoa sitten pääovista ja puikitaan niitä saliin jollain hissillä tai invarampilla tms. Ja henksu on yhä edelleen mitä moninaisinta. Välillä vastassa on sellaista istelääkintävahtimestaria, että on parempi olla kyselemättä mitään. Tai voi kysellä, mutta omalla vastuulla: "Hei onks sulla CAT:ia talossa?" "Ei ku mää oon enemmänkin koiraihmisiä". "Aha, no me otetaan oma kaukokaapeli autosta."Onneksi monista paikoista löytyy kyllä ihan perhanan pätevää ja mukavaa teknikkoa. Sitten taas toisaalta, meidän crew on pohjimmiltaan aika vähään tyytyväisiä ja omavaraista. 

"Akustiikka suomen konserttisaleissa" vois olla mun seuraavan kirjan aihe. Välillä on hyvin soivaa isoa tilaa ja välillä ihan kammottavia pikkumestoja. Ja sitten on välillä asiat tosi ihanasti kuten Hämptonin Verkatehtaalla. Eräässäkin nimeltä mainitussa Eino Säisän nimeä kantavassa salissa on niin hämmentävät akustiset ominaisuudet, ettei sitä pysty järjellä ymmärtämään. Se on periaatteessa geometrialtaan hyvin tavanomainen kenkälaatikko, mutta se paiskoo jotenkin ääniaaltoja ihan miten sattuu. Ihan kuin olis jonkin parabolisen randomgeneraattorin sisässä. Joillekin paikoille jotku taajuudet dippaan kymmeniä desibelejä, tosi kapealla Q:lla ja vieressä kaikki on hyvin. Keskellä salia kuulostaa siltä, kuin PA olis vastavaiheessa. Katosta tulee hämmentäviä pisteheijastuksia, joka kuulostaa siltä, että salissa olis joku ambienssimikki, jota ajettais katon kuulutuskaiuttimiin. Ainoo vaan, että katossa ei ole kuulutuskaiuttimia. Piti oikein tarkistaa.

Mutta senkin saa vetokelpoiseksi, kun laskee jokapaikasta kaikki mahdolliset kankaat, screeniä myöten alas ja ajaa esiripun, (tai siis ripun, kun eihän muitakaan rippuja ole, kuin esi sellaisia?) kiinni PA:han. Se esirippu on massaltaan aika merkittävä ja oikeesti jeesaa kummasti siihen "akustiikkaan".

Sellainen merkittävä ihanuus meidän rundilla on, että sain lainaan suomalaisen Sandhill mikrofonipajan ribbonmikit. Pyysin tosi nätisti ja lupasin kato hei vähän näkyvyyttä hei, niin tyypit luovuttivat jalomielisesti käyttööni koko rundin ajalle 4kpl 6019A mikkejä. Jösses ne on huikeat kapineet! Mä olen etsinyt parikymmentä vuotta sitä sellaista yksisarvismaisen mystistä täydellistä rumpujen overhead soundia. Sellasta että se settibalanssi on koherentti ja kivasti nipussa, mutta sitten toisaalta kaikki nyanssit ja yksityiskohdat kuten kapulan osuminen komppipeltiin, kuuluvat vaivatta. Ja lisäksi livehommissa tuo vuotojen hallinta on myös erittäin tärkeää. Se on ihan sama vaikka setti soundais kuinka ihanalta, jos kitarakaappi tai perkussioveijari kuuluu overeista yhtä lujaa kuin se rumpalikin. Ne pari muuta mä pistin perkkaoveriksi ja kitaramikiksi.

Oheisella videolla selitän kapineista ja käytänteistäni vähän enemmän.

On tää kyllä hienoa ryhmää. Tekniikan kanssa yhdessä mennään ja yhdessä tehdään. Pidetään toisistamme huolta ja pheelistä yllä. Lisäksi bändiltä löytyy täys luotto ja arvostus Soittajien henkilökohtaiset lähtösoundit ja bändin keskenäinen balanssi on ihan käsittämättömän hyvä. Jos me joudutaan johonkin kaikuisampaan halliin, johon ei vaan yksinkertaisesti mahdu kovin paljon vahvistettua musiikkia, niin sana vain ja bändi kääntää itseään pienemmälle, säilyttäen kuitenkin intensiteetin. Sit kun pyydän niiltä lisää räyhää, niin sekin onnistuu kyllä.

Ja sama koskee myös mahdollisia tuuraajia. Meillä alkoi nimittäin rundi silleen tosi veikeesti, että ennen ensimmäistä keikkaa meidän kosketinsoittajamme nappasi koronan ja me saatiin siihen parin tunnin varoitusajalla varsin pystyvä kaveri tilalle. Hän ei vaan voinut tuurata kuin pari keikkaa ja sitten tuli puikkoihin toinen kaveri. Helvetin kovia tyyppejä molemmat. Ja sitten heti perään meidän rumpalimme nappas myös tämän samaisen kulkutaudin ja rumpupallille hyppäsi hällekin tuuraaja, sekin samoin parin tunnin varoajalla. Hattu päästä! Jospa loppurundi menis ilman kommelteita. Hah!