keskiviikkona, marraskuuta 26, 2014

Kato moro. Suakin näkee!

No soriiiiii!

Taas on virrannut vettä Tammerkoskessa, vaan ei ole Jazmamies jaksanut blogiansa päivittää.
Olen vielä tässä Kanariffan jäljiltä löysämielisessä pheeliksessä, joten on odotettavissa entistäkin sekavampaa höpinää.


Joo, toudellakin pistäydyimme äkkilähtöhuumassamme vaimon kanssa Puerto De LaCruzissa. Siellä oli huomattavasti paremmat kelit, kuin tällä synkeässä -olispa-ees-lunta -paikassa. Lähtiissä hoidin vielä parikeet kiloa ylipainovaraa ja tungin laukkuuni mm. +6kg:n serranon kinkun, lukuisia makkaralaatuja, erinäisiä kimpaleita juustoja ja tietty punkkua.
Keikkarintamalla piipahdin mm. taannoin tuuraamassa Tuure Kilpeläisen & Kaihon karavaanin etupäässä. Meininki oli pistokeikka Torniossa. Oli sinänsä aika leppoisa pesti, että hyppäsin bändin mukana lentokoneeseen ja saavuin suoraan pelimestoille, jossa herrasmiehet olivat kasanneet valmiiksi ihan kaiken ja then some. Taisin käydä snaremikkiä suuntaamassa pari senttiä. Siinä kaikki mitä lavapuoleen joutu vaikuttaan. Digissäkin oli valmiit säädöt hra päätirehtöörin jäliltä.
Se ei tarvinnut, kuin hienoista puunaamista omien mieltymysten suuntaan ja avot.
Keikkipaikka oli joku uudehko kongressihalli, joka ei luvannut hyvää: Perus iso suorakulmio, valmistettu betonista ja pellistä. Mutta jotain maagillista ne oli siellä tehneet rakennusvaiheessa, koska läjä soi harvinaisen tasaisesti, joka istuimelle. Yhden alamidlekuminan raavin poikkee, mutta muuten ei tarvinnut masteriin koskea.


YO-talolla olen kanssa viettänyt kosolti aikaa. Vuoden vaihteessa vaihtuu omistaja, joka tuo uusia kujeita musiikkiteattereineen etc. Samalla menee järjestelmäkin uusiksi. Alkaa nimittäin se pikkuvikainen Midas vedellä viimeisiään. Tai kyllähän sillä tekee, mutta se vaan jää pieneksi ja recall on multi-iltavedoissa vaan sikakova juttu. Ei se auta. Digiin on siirryttävä. Täytyy ottaa kynä käteen ja asettua suunnittelupöydän äärelle. Sori kollegat, jos puhelin soi ja joku kyselee omituisia.
On muuten luultavasti tulossa sitten kans kamaa myyntiin. Mutta siitä enämpi lähempänä.

Maininnan arvoisia pläjäyksiä talolta lähiaikoina on mm. My First Band. Jumaliste, miten kova hittimaatti ja lavashöypreesenssi! Ja Rönärin miksaus ei jätä kyllä kylmäksi ketään!

Silvennoinen on aloittanut bluesklubinsa talolla,vierailevine solisteineen, joista täytyy mainita mm. Jukka Gustavson - Hitto kuinka hienosti se raapii sormiota ja syvältä! (Ja hitto kuinka kiva sitä Beekolmosta oli punnertaa lavalle!)
Dave Lindholm. Lähtee muuten ja rouheesti! Ja Mikko kuustonen, jonka huuliharppuskilssit tulivat ihan puun takaa!

Yksi erinomaisen mielekäs ilta oli taannoin se, kun talolle tuli kolme rässibändiä (kts. Trash Metal)
Mielekkääksi homman teki se ensinnäkin se, että tämä kaunis tyylisuuntaus muodosti merkittävän osan nuoruuteni soundtrackiä. Ja se, ettei yhdelläkään noista mainioista pitkätukkapoppoista ollut mukana omaa miksaajaa. Mää olen niin kauan tehnyt poppista, reggaeta yms. muuta kevyempää musaa, niin jotenkin kukaan ei ikinä pyydä mukaan heavyhommeleihin. Se on sääli. Mulla on nimittäin kosolti annettavaa siihenkin genreen, vaikken farkkurotsia omistakaan.

Se kävi myös kivasta lämmittelystä seuraavaan viikkoon. Taloon nimittäin tuli bussilastillinen vuohia polttavia ja bändikavereitaan uhraavia perkeleenkätyreitä norjasta. Mayhem oli bändin nimi ja niillä oli mukana lämppäri, nimeltään øerghö ◊zerg tai vastaava. En ihan hahmottanut niitä harakanvarpaita siitä keikkajulisteesta. Pääsin siis miksaamaan heti putkeen bläkkistä!
Mikäs sen ylevöittävämpää?
Mayhemin rumpalihan on jonkin sortin legenda. Olisittepa nähneet kiertuemenagerin ilmeen, kun se tajusi, minkä kokoinen lava meillä on. (Olisko kannattanut lukea lähettämäni venuespeksit?)
"Meidän rummuthan vievät tästä kolmasosan!" No vei ne vähän enemmän, mutta hyvin mahtui. Kanavalistatilastonikkareille tiedoksi, että rumpupätsi oli yks erikoisimmista pitkään aikaan. Asensin kannuihin yhden snaremikin ja seitsemän (7) peltimikkiä. Loput tuli triggereistä. Se on kyllä ihan ymmärrettävää. Jos se basarisoundi-ihanne on se "joulukinkulla vesisänkyä" ja tomarit Phil Collinsilta, niin  aina ei ole ihan perusteltua ruveta metsästelemään sitä soundia mikeillä, geiteillä ja kompuroilla.

Jahas. Nyt loppuu internetkirjoittelu tähän ja rupean laatimaan niitä pahamaineisia suunnittelutöitä yhteen jos kahteenkin instanssiin. Köyhän on tehtävä röitä. Ei auta. Jotenkin se on tienattava rahat uusiin monitoreihin. Ei sillä että nykyiset olisivat huonot, mutta kun takaraivossani siintää eräätkin suomalaisvalmisteiset, jotka ovat kuulemma paremmat, jos eivät jopa parhaat!

...Mistä tulikin vielä mieleeni, että lottokin pitäis panna vetämään Kävin näetsen tuossa taannoin tappamassa aikaani hifikaupassa. Aikani kuunneltuani erinäisiä high end skobeja, joista kaikki oli hyviä omalla tavallaan ja joillain musiikkityyleillä, mutta mikään ei toiminu kaikenkattavasti. Mikä oli ihme, semminkin kun hintaa oli kaikilla naurettavan monia tonneja. Eräskin koaksaalijärkäle toisti klasarin ja akustisen kaman ihan tajuttoman ilmavasti ja kaunihisti, mutta annas olla, kun pani vähänkään popimpaa soimaan. Meni tukkoon koko laitos jo hiljasillakin volilla.
Sittenhän mä näinkin jotain miehenkorkuista piilotettuna sivuseinustalle ja pyysin myyjäressua roudaamaan esille Martinloganin elektrostaattiset paneelit. Musa soimaan ja hetkinen, mihin ne skobet hävis?!? Jäljelle jäi vain musiikki! Äärimmäisen tarkka soundi ja äänikuva. Mm. tämä biisi teleporttasi meikäläisen aika kauas loskaisen Tampereen hifikaupasta.


Puoli tuntia meni nopeasti, mutta sitten maltoin painaa stoppia.
"Ok, mä otan nämä! Paljonko maksaa?" Sanalla sanoen: Ihan vi-tus-ti! Samalla rahalla sais melko asiallisen kiesin. Toisaalta mä en halua autoa. Mä haluan loistavan lähikentän lisäksi älyttömän hyvän soffallarötkötyskuuntelun. Just sellasen, jolla vois nauttia siitä musiikinkuuntelusta, mutta jolla voi samalla tehdä myös töitä tinkimättömästi. Jos ens vuonna sais verottajan penäämät rahat makseltua alta pois, niin vois mennä pankkiin hattu kourassa ja...

Ps. (joo joo, alan ihan kohta töihin...) Mulla on ihana vaimo: Ripustin 3-Diffusorit kuuntelupisteen yläpuolelle ja jäin odottamaan mahdollista hellasäröä. Päin vastoin!
"Vau, tuohan näyttää ihan modernilta veistokselta. Tosi hieno!"
Eikä se tehnyt hallaa sille akustiikallekaan ;)

perjantaina, lokakuuta 03, 2014

Kotiuttamista.

Mitä viime postauksessakin vihjasin, niin nyt kertoilen vähän enemmän että what is up, niinkuin Amerikan kotipojat asian ilmaisisivat.


Aika tarkkaan kolme vuotta sitten muutimme Helsingistä Tampereelle, eikä alkuihmettelyn jälkeen ole ollut juurikaan ikävä. Stadi on buli, mutta Tampere on jotenkin vielä kotoisampi tavallaan. Ei niin hektistä menoa, ihmiset mukavia ja pääosin avoimia ja kulttuurikenttä on erinomaisen laaja.
Vielä kun soppaan lisätään nohevia kahviloita, pari paahtimoa, loistavia ravintoloita, musiikkivenueita ja intohimoisesti pyöritettyjä olutravintoloita  ja pienpanimoita,  sekä yksi mainio kauppahalli niin mitä ihmettä sitä voi muuta toivoa? Niin ja hintatasohan täällä on melkolailla mieletön, verrattuna Helsingin ytimeen, joka on puolestaan ihan älytön.

Enihow, meidän kämppämme oli kiva. Tosi kiva! Ja rauhallinen. Ja kun itse saatiin tehdä sinne remppaa ja valita värit seiniin, niin mikäs siinä. Taloyhtiökin oli aivan erinomaisen rauhallinen. Jopa liian rauhallinen. Sitä voisi erehtyä luulemaan jopa kuolleeksi. 75 neliötä kahdelle hengelle oli ihan just sopivasti. Itsellänikin oli kivan kokoinen työhuone, jonka olin akustoinut aivan hämmentävän hyväksi.
Silläpä olimmekin hieman yllättyneitä, kun totesimme, että tuli puolihuolimattomasti irtisanottua vuokrasoppari ja kirjoiteltua uusi.
Nimittäin vaimoni meni internettiin ja näki siellä omituisen asunnon. Sitä kuvailtiin 92 neliöisenä yksiönä, kahdessa kerroksessa. Läpällä sitä sitten katsomaan.
Osottautui että se on kerrostalon kahdessa alimmassa kerroksessa ja alakerta on alun perin tehty liiketilaksi. Talo on rakennettu vänkästi rinteeseen, joten meillä ei ole kuin yksi yhteinen seinä naapuriin. Ja siellä alakerrassa ei ole edes yläkerran naapureita kanta-astumassa, paitsi itse.
Iso avokeittiö, mukavan kokoinen makkari, suuri lasitettu parveke, oma terassi ja parin minutin kävely kaupungin puutarha-alueelle, painoivat nekin vaa-assa, melkolailla.

Niin ja se alakerta! Oma kylppäri, paljon säilytystilaa, kiva huonekorkeus ja laskutavasta riippuen 22-30 neliötä tilaa temmeltää.
Alun perin vaimo oli lykkäämässä minut yksinäni koko tilaan, mutta minulla oli visio!
Halusin vihdoinkin masterointi/miksaushuoneen, joka on kotoisa. Varsinkin juuri masterointihommissa olen kaivannut eläväistä huonetta ympärilleni. Tokikin hyvin akustoitua ja vasteeltaan tasaista, mutta muuten mahdollisimman epästudiomaista. Lähikentässä ja luureilla tehdään mikroskopia, mutta suuret linjat piirrellään sohvalla mukavasti löhöten ja musiikista fiilistellen. Niinhän sitä valtaosa musiikin rakastajista kuitenkin musiikkinsa naattii: Kotona mukavasti köllötellen, eikä toimistotuolissa koneen ääressä niska jäykkänä kököttäen.
Vielä kun nykyään voi kaikkia laiteita hallita etänä, niin mikään ei ole esteenä visiolleni.

Koska huone on verrattain kookas, on se mahdollistanut kuuntelun optimaalisen sijoittelun niin, että jo lähtökohtaisesti vältetään kaikki isommat huonemoodit.
Alkutilanne löytyi hienosti perus matematiikalla. Mutta koska paikka ei ole suljettu hermeettinen kuutio, jonka kaikki seinät käyttäytyvät akustisesti samoin, piti kuuntelupaikkaa ja kaiuttimien suuntimaa rukata, vingutella ja fiilistellä pari päivää. Sitten taas kalibroitiin, vinguteltiin, mittailtiin ja siirreltiin ja mittailtiin ja suhisutettiin ja mittailtiin ja siirreltiin ja... Desibeli sieltä ja pari tuolta. Avot että alkoi näyttää mainio alkutilanne vielä hienommalta. Sain rakennettua myös sen vuosia suunnittelemani takaseinähajoittimen, joka koostuu hieman seinästä irti olevasta ja tanakasti täytetystä kirjahyllystä ja parista tubetrap-pylväästä. Tämä sekä torppaa, että hajottaa ääntä. Lisäksi se sivistää ja näyttää erinomaisen hyvältä. Visioissani on siintänyt vuosia myös koivuklapeista rakennetut diffuusoriseinät mutta ne olisivat jo vähän turhan hankalat toteuttaa. Tämä on kuitenkin kerrostalo ja mm. paloturvallisuusasiat on otettava huomioon. Kuinka tylsää!
Nyt voikin jo työskennellä ihan täysillä ja pari miksausta olen jo ehtinytkin. Vieläpä onnistuneesti. Vähän pitää vielä laskeskella ja värkkäillä mm. diffuusoreja, joista mm. ramppimalliset vaikuttavat erinomaisen mielenkiintoisilta ja hoitaa kattoheijaste poikkeen, joka aiheuttaa isoimman kuopan vasteeseen. Mutta kaiken kaikkiaan, tehtävää ei ole enää kosolti.
Studio

                                    Kissanhännän nostatusta:

Jos sulla on biisi/biisejä, jotka kaipaavat miksaamista tahi masterointipuunaamista, niin täältä pesee.
Hintani ovat varsin kohtuulliset, laatu erinomaisen priimaa ja kaikelle on tietty tyytyväisyystakuu.
Musiikkigenrerajoituksia en tunne; Kaikkea on tullut tehtyä yhtä pieteetillä, metallista oopperaan.
Sellainen erityisalue multa vielä löytyy hihastani, että kun olen operoinut ikäni konemusapuolella, niin mulla on siitä kentästä ja sen estetiikasta melkomoinen kokemus/näkemys ihan kansainvälisellä tasolla. Lisäksi liveteknikkona tiedän, miten sen energian saa parhaiten välittymään myös klubi / yms. PA -tyyppisiin äänentoistoympäristöihin. Niin ja tietty tarvittaessa mulla on 10 min. matkan päässä itse tikkiin virittämäni autenttinen ranskalais PA, jolla voi käydä toteamassa asian tositoimessa, jos niikseen. :D
Failit liikkuu nykyaikana näppärästi netin ylitse, mutta jos läsnäolo kiinnostaa, niin täällä on ihmisen ihmeen hyvä olla. Keitän myös melko kelvollisia kahvikupposia.

Meilaa: jazmanautÄTgmail.com, niin juonitaan tarkemmin.

Joku kaunis päivä saan vielä tehtyä nettisivut palveluistani. Sitten sinne vissiin pitäisi panna lista referensseistä. Vekkulia vaan, etten ole ikinä vaivautunut pitämään mitään kirjaa mm. niistä lukuisista  masteroimistani artikkeleista, joita viimeisten viidentoista vuoden aikana olen touhunnut.

Ja jokupäivä mä kerron vielä toisesta lempihuoneestani: Avokeittiöstämme!

torstaina, syyskuuta 18, 2014

Kuukauden valitut palat.

Jaa, mutta onkos se mennyt taas kokonainen kuukausi, kun sitten viimeksi...

Aina toisinaan sitä miettii Facebookin mielekkyyttä. Sen hupi/hyötysuhdetta. Ja vaikken pidäkkään Edisonin, tuon vanhankoulun kapitalistin -aika on rahaa -vertausta elämäni kiintotähtenä, niin kieltämättä ko. somen ilmentymään saa uppoamaan varomattomuuttaan välillä yllättäviä aikasummia elämästään.

Taas tätä pohtiessani panin kuitenkin kaveripiirille tiettäväkis, että keikoille saa pyytää ja kukas heti tarttuikaan syöttiin, jollei itse Nopsajalka. Homman nimi oli tuurauskeikka ja paikkakunta Pori.
Loistoryhmää, tulin pian huomaamaan. Jonkin yksitystilaisuuden vuoksi meidän tsekkimme piti tehdä kuleksimasta jo melko aikaisin, jonka johdosta  jäikin luppoa kosolti. Saunan jälkihien seasta en voinut olla kuulematta, miten kämppäkaverini suunnitteli frisbeekolfikierrosta kirjurinluodolla. Minähän siihen tarttumaan ja kyselemään, että josko hällä olisi ylimääräisiä kiekkoja muassaan. Ai että oliko?!!
Mies on kuulemma harastanut lajia semitosissaan jo melko monta vuotta, ja sen kyllä huomasi.
Itse tämän vuoden noviisina, opin kyllä aikalailla tekijämieheltä. mm. pystyheittoa en ollut kuunaan edes kokeillut. Muutama sellainen koriksesta tuttu pheelis, kun esine irtoaa käsistä ja vain tietää, että nyt menee perille tunne, tuli koettua. Ja se on kuulkaas hieno tunne se!

Itse keikkahan oli Kinossa. Tuttu paikka ja ihminen. PA:sta olen maininnut useamminkin aiemmin.
Tiskinä oli älläsysistä poiketen soundcraftia. Ei hassumpi sekään nytkään. Porukkaakin tuli paikalle oikein kivasti ja oli vekkulia huomata, että Nopsallakin on aika pirun innokas fanipohja. Oli mukava miksata välillä muutakin kuin Jukka Poikaa, jolta mulla ei ole jäänyt juurikaan aikaa käydä muiden mukana.

Niin no onhan tietenkin YO-talon talkkarin hommat. Niistä voisin nostaa yhdenkin reggae soundsystemin esille, joka oli kaikessa hämmentävyydessään toudella kunmallinen. Tuli kyllä sellaista autenttista soundsystem-mikseriä paikalle, joka olis pitänyt kytkeä jamaikalaisen PA-stäkkäyksen mukaan. Mainaan että siinä oli omat kaistansa ulos niiin ylä-keski-ala ja subitaajuuksillekin.
Noh en sitten ruvennut sen kanssa touhuamaan. kas kun meidän Nexoissa on ihan omat prossut vahvariin integroituna. Tuli siitä ihan sitten summakin ulos. Monona tosin. Ja tietty kaikki muutkin DJ-yms. kamat piti välttämättä kytkeä ko. laitteen lävitte. Ja olihan siellä sitten helvetillinen brummikin tottakai välissä. Paikansin heti mistä se tulee, mutta meni kutenkin toistakymmentä minuttia, ennen kuin sain ääneni kuuluville sen säätäjäkerrostuman lävitte. Ja ei, ei ollut meidän vehkeissä.

No näitä on aina välillä. Ihan varmasti oon itsekin nuorempana ollut ehdottelemassa todella kummallisia äänentoistoratkaisuja bileissä. Monesti jopa järjestävän tahon nimissä. Osa on toiminut ja hyväksi havaittu. Osa ei. Pääasia oli taas tälläkin kertaa se, että jengi viihty ja pippalot olivat erinomaiset.

Toinen nosto on Die so Fluid, joka aloitti Suomen klubikiertueen Tampereelta. Itse en päässyt puikkoihin, mikä olis harmittanut, jos soundi ei olisi ollut vallan kunnossa puikottavalla.
Erinomainen trio! Kaaoksen ystävät oli lämppärinään ja heidät nappuloin. Niillä oli hetkensä. Vähän kun tiukentavat ilmaisuaan, niin johan lähtee!!!

Kuukauden kohokohta oli kuitenkin Raappanan & Sound Explosion Bandin Köpiksen keikka. Siellä oli Skandin[iavia]n Reggae festivaalit, johon menimme osan bändistä kanssa jo päivää aiemmin. Tarkoitus oli mennä ihan sinne festareille asti pheelistelemään. Keskustasta matkaa mitattiin lähinnä kilometreissä. No sade yllätti turistit ja mehän istuskeltiin suurin osa illasta paikallisessa kivijalkakuppilassa. Välillä kutsu tuli juhlimaan kanavanrannassa olevaan botskiin, josta yritimme vielä kerran taksia, mutta turhaan. Ajauduimme takaisin siihen sarjakuvien karikatyyrimäiseen baariin polttelemaan sisällä tupakkia ja ihmettelemään paikallista pyöräilykulttuuria, joka oli sanalla sanoen mahtavaa! Jossain vaiheessa Lotina kävi jossain kellarikomerossaan, puhalsi pölyt pois pullosta ja saimme vihdoin myös lasilliset viiniä.

Seuraavana aamuna oli keli mitä mainioin ja iltapäivästä pakkauduimme tila-autoihin, joilla matkasimme vihdoin festaripaikalle. Siellä oli heti teknikkoa käsipäivää tarjoamassa. Itse hyökkäsin samoin tein etupäähän tutustumaan kasariyamahaan, joissa on välillä aina vähän aivojen-niksauttamista: "Ai tää menee tälleen!"
Ei siinä mitään. Soundi toimi. Onneksi sai virittää soundin, vaikka vieressä bändi vetikin. Ympäristö oli teltta ja PA. vanhan polven vertikaali-array Lacoustic. Kaikki ei ymmärrä sen hienoutta, mutta minä jotenkin tykkään. Vähän sama homma, kuin Nexon alphasarjan kanssa. Se on iso, hankala ja siinä on karvakyljet, mutta se soi kaunihisti. Paitsi tämä nimenomainen setti ei ole, eikä sen tulisikaan olla karvakylkinen.
Keikka oli komea. Ainoa ongelma oli paikallisen backlinetoimitajan snare, joka virittyi heti keikan alusta johonkin kummalliseen resonanssiin, joka kuulosti ihan kierrolta. Kiikutin Jokelle lavalle roudista, jotta demppailis sitä, muttei se ihan sillä. Noh gatella loput ja maaliin päästiin.
Keikan alussa hieman flegmaattinen etupäänseppä teki jo tuttavuutta ja yritti kovasti tyrkyttää miehekästä spliffiä suuntaani. Kiitin kohteliaasti ja ilmoitin olevani töissä.

Keikan jälkeen nautimme takahuone antimista ja väistelimme keikan aikana alkanutta sadetta. Sitten olikin aika tutustua illan tarjontaan ja huh, miten kovia artisteja ja bändejään, jotka oli kasattu taustalle suurimmaksi osaksi eurooppalaisista. Ihan mahtavaa. Väitän, että reggaeta ymmärtämättömätkin, jopa vihaavat, mutta asiallisen musiikkitajun omaavat ihmisetkin olisivat viihtyneet loistavasti!
Ja jumaliste alueella operoivia ääniseppiä! Otin opikseni montakin kikkaa.
Sade senkun kasvoi ja kohta lätäköitten väistely oli turhaa. Siellä sitä sitten kahlattiin kirjaimellisesti nilkkoja myöten vedessä. Onneksi paikka oli entinen tehdasalue, joten mutavelli puutui tyyten.
litimärkänä päästä varpaisiin meni aamuyöhön, kun kyydin saanti alueelta oli totaalisen haikeaa.
Onneksi oli lämmintä, hyvää musaa, seuraa, takahuonejuomia ja...


kerrankin tilan täyttää enemmän teksti, kuin kuvat. On nimittäin muutto takana, kaikki kamat  laatikoissa ja laatikot hukassa, mutta pinoissaan. Uusi paja valmistuu samalla. Rakennan miksaamo/masterointitilani erinomaisen olohuonemaiseksi. Tänään olen saanut jo sijoittelun öbaut paikalleen ja mittailtua soundin +- kolmen desibelin sisälle. Vielä pitäisi ruuvata akustiikka puolet pienemmän hajonnan sisään ja avot. Mutta siitä tuonnempana lisää.

Niin juu sekin vielä, että käytiin taas Oulussa Staalinin Urkujen kanssa soittohommissa. Freetä kansalle taiteitten yönä perkele! Oli lystiä, vaikkakin piipahdus oli pikainen. Keikka napattiin muistikortille, sekä tikulle, jonka summa on kuunneltavissa tästä. Vuolukan tiskisoundi ja Zoomin H2 oma mikitys kimpassa.
Ja mun bassoni ei sitten ole hetkeäkään epävireessä. Se nyt vain sattuu olemaan nauhaton.

maanantaina, elokuuta 18, 2014

Kesä 2014 tiivisteenä

Lämpötilat ulkotilalämpömittarissa ovat laskeneet turvalliselle tasolle, joten uskaltaudun jälleen palaamaan blogistaniaan minäkin.

Kesä on ns. "Taputeltu", sekä "Purkissa". Keikkoja oli siinä mielessä lukemattomia, etten vaivutunut pitämään määristään tarkempaa kirjaa. Suomi tuli kyllä taas vähän tutummaksi. Mm. Himoksen festarikylä areenoineen alkaa oleen jo kotiseutua. Kuskimme laskeskelikin, että parissa vuodessa olemme käyneet siellä yksitoista kertaa, joista tänä vuonna neljästi.

Nyt en jaksa ihan jokaisesta keikistä erikseen kirjoitella.Mainitsenpahan vain muutaman yksityiskohdan riennoista. 
Kaiken kaikkiaan täytyy heti mainita, että Suomessa on kyllä ihan mahtava keikkailla. Suurimmaksi osaksi puitteet on mitä parhaimmassa jamassa ja vastassa on pääsääntöisesti ihan hemmetin mukavaa ja pätevää teknikkoa ja lavahanua/hanutarta.

Kokkola täytyy nostaa esiin. Se on jännä miten suomenruotsalaisilla seuduilla on jotenkin rennompi lähestyminen tuohon byrokratiaan ja sääntöihin, kuin suomensuomalaissa pitäjissä. Ei siellä oltu mitään kalja-aluetta erikseen aidattu, vaan jengi hengas tuoppi kädessä lavan edessä. Eikä kukaan tullut valittamaan jos sattui sellaiseen perisyntiin hairahtumaan, kuin tupangin polttoon.

Järjestäjä meinasi tosin hermoilla ehtimistämme, kun meille oli annettu naurettavat 15min vaihtoaikaa. Noh me tultiin puolituntia aiemmin mestoille ja tehtiin nopea kasaus/tsekki, kun se kerta oli homman nimenä. Sen verran siinä oli säätämistä kuitenkin, että aloitus venyi minutin. Mutta me luonnollisesti kompensoimme soittamalla minuutin vähemmän.
Lähtöä vähän jarrutti poistumisportille lysähtänyt ilmatäytteinen asia.


Kuopion jokakesäiset viinifestivaalit ansaitsevat myös maininnan. Muutenhan siellä on aina kaikki ihanasti. Bäkkärillä meistä pidetään hyvää huolta ja teknikot osaavat hommansa. Ympäristöviranomaiset vaan ovat lätkäisseet desibelirajaksi huikean 90dB, mikä taas alkuun meinasi huolettaa, mutta huolellisella tviikkauksella ja napakalla jarruttelulla, taisin jäädä vähän siitäkin.

Imatran bigbandfesteilläkin meillä oli slotti. Teltassa oli vastassa vanha mutta itselleni uusi tuttavuus, Digicon D5, jossa arvostin kovasti selkeyttä. Neuvoa täytyi kysyä vain effojen valikkohässäköissä.
Takahuoneeseen tuli keikin jälkeen vanhuksia, jotka olivat mukavalla tuulella.

Pro-tip: Jos Imatralla on nälkä, niin menkää kaupunginhotellin ravintolaan. Aivan todella hyvää sapuskaa ja palvelua!


Lahden Summerupissakin kävimme. Tunsin itseni vanhaksi, huvittuessani homogenisetä teinityttömassasta; Kaikilla oli jaloissaan mikroshortsit, joiden olemattomia lahkeita he yrittivät alituiseen nykiä alemmas, ettei perse näkyisi. Näkyi perseitä.

Petri oli virittänyt PA:n niin että tuntui! Jumalauta sitä reservissä ollutta botnea. Ihan käsittämättömän tiukasti meni ihan naurettavan alas! Enpä muista milloin olisin viimeksi joutunu tässä bändissä virittelemään basariin alapäänleikkuria.

Oulun Rotuaaripiknikistä jäi mieleen lavan kattorakenteen ennenaikainen keikkasensurointi.
Onneksi lavamiehistöön kuului hämähäkkimies, joka oli hujauksessa katolla, kiskomassa pressua edestä. Tap tap!
Sekin jäi tavallaan illemmalla mieleen, että Never Grow Oldista sai hanasta Brewdogin Päiviä, joka oli ihan älyttömän herkullista IPA:a. Kolmannen jälkeen toshin piti kyshäistä, että kuinkash vahvaa thämä olikaan? Reilu kahdeksan prosenttista, oli vastaus.

Oulussa oli niin hyvä tunnelma, että kävimme siellä vielä toisenkin kerran. Sillä kertaa päiväkeikki oli Qstockissa ja homman nimi oli nopeus.

Lähdimme nimittäin välittömästi keikan jälkeen ajamaan vaihteeksi Himokselle, jossa meillä oli vielä alkuyön slotti. Oli erikoista soittaa myöhään. Kaikki muut kesän keikat osuivat päiväsaikaan.

Kuvassa vielä tunnelmia Himoksen etupääntalkkarin fiiliksistä. Tehtäköön kaikille tiedoksi, ettei kyseessä ole piittaamattomuus, tai kiinnostuksen puute. Päin vastoin. Äijät ja mimmit ovat painaneet piiitkiä päiviä koko kesän putkeen ja unta on otettava kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Jos se tilaisuus käytetään silloin kun mä olen puikoissa, niin otan sen luottamuksen osoituksena.
Kiitos vielä Himosposse. Olette parhautta!

Tammerfestissä oli kotikenttäetu. Ensin näytti pahalta, meinaan että tuli melko jyrkkä sadekuuro siihen kärkeen, mutta kyllä se siitä keikkaan mennessä selkeni.

Me jäimme keikin jälkeen vielä Vaimon ja parin frendin kanssa hengaamaan bäkkärille, mikä oli ihan hyvä juttu, koskapa armoitettu basistimme unohti vaihteeksi kakkosbassomme lavan taakse.
Minähän hoidin sen sitten tietty joviaalina kaverina "talteen".


Kesän päätti Hämeenkyrön Hämyfestarit. Oikein lupsakat pikkukemut. Jotenkin kaikilla oli niin kova täpinä päällä, että ihan ilman mitään varsinaista syytä ja lähinnä vain tekemisen ilosta, teimme sen sorttisen pikaroudauksen, että viimeisen soivan nuotin ja bussin liikkumisen välissä, kului aikaa vain 10 minuuttia. Aika hyvin yksitoistahenkiselle ryhmälle.

Jazmanaut ja Sound Explosion Band kiittää ja kumartaa!!!

tiistaina, heinäkuuta 08, 2014

Terkkui mm. Turkkusesta

Vähän niinkuin hoppu.

Sikspä tällä kertaa vähemmän tätä tämmöstä tekstintuottamista. Antakoon videonpätkän kertoa, mitä tässä on lähiaikoina tullut puuhattua aika taajaan.
Soundi suoraan tiskistä ja päräyttävä kameratyöskentely kuuluu mikserin päällä lepäävälle järkkärilleni. (Siis Canonin järkkkärille, ei sellaselle kanarianlinnulle)

keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2014

Italian PA ja Pizzaa

Pitää vähän kiristää päivitystahtia, ettei pääse tulemaan pahempaa sumaa.

Toissakuussa käytiin tekemässä kesän ensimmäisiä J-P:n keikkoja mm. Ylöjärvellä.
Siellä oli hommat lähteneet vähän käsistä. Kun haastattelin paikallista järjestäjää, siinä bäkkäriltä eväitä bussiin kiikuttaessamme, oli ko. häppeninki kuulemma alkanut joskus puutalonsa pihalta kotibileistä, jossa soitti joku punkkibändi. Nyt oli kuka ties, vaikka kuinka mones (kymmenes?) vuosi ja sirkusteltassa satoja ihmisiä ja ihan oikea lineuppi ja hommat leppoisasti kohdillaan. Niin paljon kun isoista festareista tykkäänkin, niin vielä kivempaa on tämmöiset pienet, silloin kun hommat natsaa ja tekniikka toimii. Intiimi, mutta pro!

Seuraavan kuun alussa käytiin kaarinassa, jossa homma oli siirretty teltasta ulos. Viime vuonna satoi kuin saavista, mutta nyt onneksi aurinko helli. Viron pojat oli taas skarpanneet pykälän ja homma hoitui entistäkin tehokkaammin. Paljon oli käsiä pystyssä jo sisään tullessa. Erityismaininta just ko. tilaisuuteen paikalle toimitetulle uudenkarhealle RCF:n linjasäteilijälle ja Italialaiselle systeemi-insinöörille, joka oli tullu kouluttamaan tilaajaa ja pannut stäkin aikalailla loistavaan iskuun.
Enpä oo ko. Italialaisvalmistajan isompiin setteihin ennen törmännytkään, mutta nyt jäi kyllä sen verta hyvä maku suuhun, että odotan jälleen näkemistä ilolla.

Uusi aamu ja luppoa Stadissa. Keikalle läksisimme vasta iltapäivällä ja silläpä lähdinkin metsästämään kesäpaitaa. Havaiji oli mielessä ja myös jonkinlainen visio siitä, että millainen.
Matkahan kävi luonnollisesti viiskulman Garagelandiin, jossa ko. paitoja olikin sitten melkoinen valikoima. Puhutaan siis metreistä, eikä kappaleista! SWÄG!!!

Vähän mäenlaskua tähtärillä ja Kouvolaa kohti. Siellä oli joku hotellirokki ja satoi. Mua ei haitannut, olihan uusi paitani sen verran mieltä ylentävä asia. Keikkapaikkana teltta, mutta kun ukkelit olivat virittäneet Pa:n tikkiinsä, niin eipä siinä mitään. Vielä kun laitos oli selän takaa auki, niin sen parempi. Meitä ennen lavalla soitti Egotrippi ja huh, miten tiukka bändi se onkaan. Ja huh, miten hyvällä soundilla tulivatkaan!


Jaa, mutta olenkos mä teille hehkuttanutkaan, että kuka tekee Suomen parhaat pizzat?
No sehän olen tietenkin minä itse! 
Vuoden päivät olen tässä koekeittiössäni vääntänyt erityyppisiä pohjia, erityyppisillä metodeilla ja jauhoilla. On ollut nollanollatipoa ja sen sellaista spesiaalia. Eri nostatusmetodit on käyty läpi, kuivahiivasta tuoreen kautta hapanjuureen.
On ollut Paistokiviä, rautapannuja, leivinuuneja ja whatnottia. Mutta lopulta kiertokulku on palauttanut minut aikalailla alkuun. Metodit on toki saaneet syvyyttä ja tietämys on lisääntynyt, kuten tuskakin, mutta ei se hyvän pizzan tekeminen mitään rakettitiedettä ole.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se hyvä pohja. Siitä ei pääse mihinkään. 
Toisekseen hyvät raaka-aineet merkkaavat... tietenkin. Mutta yhtälailla tärkeää on myös raaka-aineiden määrä. Tässä asiassa ei kannata kuunnella Ynkkää. Vähemmän on todellakin enemmän. 

Kastikepohjiakin olen tehnyt jos jonkinlaisia, mutta palannut siinäkin ihan vain hyvälaatuiseen tomaattimurskaan. Muttia saa lähes joka kaupasta. Go for it! 
Ja ne juustot tulee pohjalle. Ihan perus edam/emmentaali/gouda, whatnot on oikein mainiota. 
Jopa halpis xtra pizzajuustosekoitus on yllättävän hyvää, kunhan muistaa taas sen että juustoa ei panna liikaa JA lisäksi sekaan revitään asiallista mozzarellaa. Huom: Revitään! Valmiiksi jauhettu mozzarella sisältää jauhoja ja paakkuuntumisen estoaineita ja on sitämyöten kolmannekseltaan fuulaa.
Loput täytteethän onkin sitten itsestä kiinni. Henk koht. heittäisin päälle vaikka vähän parmankinkkua, tomaattikastiketta ja jotain Tannisen chilikastikkeista aksenteiksi. Tomskua päälle ja loraus oliiviöljyä. Ahhh!

Jaa niin se pohja. Kynät esiin lapsukaiset, täältä pesee:

                     JAZMANAUTIN PERUSPIZZAPOHJA (2 kpl.) 

1 tl kuivahiivaa
250g kädenlämpöistä vettä.
- Liota hiiva veteen.
1 tl Sokeria.
1 tl Suolaa
Loraus oliiviöljyä
350g/5dl Vehnäjauhoja.
Ihan perusjauhoista tulee oikein mainiota. Italialaisista Tipo 00 erikoishienoista tulee vähän parempaa, mutta se on pirun kallista ja vaikeasti saatavissa.
Itse käytän monesti durum vehnäjauhoja ja perus vehnäjauhoja sekaisin 2/1 suhteessa.

-Vaivaa kimmoisaksi ja nostata tunti. (Koneella noin 10min. Käsin noin 20min.)

Nonni, nyt on kasassa mainio pizzataikina ja tällä pääsee niin periaatteessa, kuin käytännössäkin jo maaliin. MUTTA!!! Kun ruvetaan tekeen kunnolla, niin...

-Jaa taikina kahteen osaan, pyöritä palloiksi ja pane ne kannellisiin astioihin, joissa on kohoamisvaraa.
-Sitten panet purkit jääkaappiin ja annat ässehtiä yön yli. Seuraavana päivänä otat taikinan lämpiämään noin tunnin ennen valmistusta.

Kas tätäen saat taikinaan loistavan sitkon ja valmiin pizzan reunaan kunnon ilmakuplat ja  rapeuden.
Lisäksi pohja on maukkaampaa ja hyvällä tavalla happamempaa.

Vielä sananen paistamisesta: Lyöt uuninpellin tai paistokiven uuniin ja lämmität sen niiiin kuumaksi, kuin vaan vehkeestä lähtee. Rakennat pizzan leivinpaperin päälle ja lirvautat valmiin lätyn suoraan kuumalle pellille. Siten kun reunat ruskettuu nätisti, niin alkaa olla valmista.
Pro-tip: Mieluummin vähän yli, kuin ali!  

Itselleni on tulossa uuniin viiden millin teräslevy, joka on lämmönjohto-ominaisuuksiltaan superiööri paistokiveen verrattuna.                    

keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2014

Raskaiden asioiden äärellä

Heipä taas kullanmurut. Kesä on yrittänyt puskea päälle ja touhua senkun riittää.

Joutalolla kävi tässä jokin aika sitten oikein sellainen heavymetallibändi, tai oli niitä useampiakin, mutta niistä tämä ruotsalainen oli kuulemma maailmalla kovin suosittu. Tämä The Unguided orkesteri oli sen verta hyvä paketti, etten ihmettele yhtään suosiotaan. Se mikä minun kannaltani oli vekkuleinta, niin äänimiehenpuutteessaan minä itse jouduin/pääsin metallihommiin. Moisia en olekaan ennen tehnyt monestikaan. Varsinkaan ko. tason orkesterille. Sujuvasti olen kyllä kuunnellut, varsinkin levyiltä ko. musiikinlajia. Valitettavasti suurimmalla osalla metallikeikoilla, varsinkin ulkomaalaisten bändien kohdalla, on lähinnä vituttanut ne soundit.

No nyt pääsin sitten ihan ite tekemään, niinkuin parhaaksi näin. Ensinnäkin kaivoin ihan mahdottoman lätinän basarin yläpäähän ja kunnon jysäyksen botneosastolle. Eli mekaanisen kirjoituskoneen ja pesäpallomailalla rintaan -yhdistelmän. Muutahan ei metallibasarista tarvitakkaan.
Noh kohta tulee bändin nokkamies pyytämään lisää lätinää basariin, joten kävin sijoittamassa ylimääräisen 112:n basarin sisään. Sitten lähin boostaamaan yläpäätä, kunnes hevanderit rupesivat nyökyttelemään hyväksyvästi. Vielä kompuraa perään ja kas. meillä oli maltillinen +14dB:n lätinäsoundi yli neljän kilon. Loppubändi olikin sitten perushommaa, eli musiikin vahvistamista. Ja täytyy sanoa, että kun koko loppubändi kaahaa täysillä, niin ei se basari sieltä muuten olisi potkinutkaan.
Oppia ikä kaikki.
Oli muuten kaikin puolin hämmentävää, kun taloon tulee kolme bändillistä heviukkoja, joista ekat ovat paikalla jo puoli tuntia etuajassa. Kukaan ei ole kännissä, eikä lavalla tiluteta koko ajan marsustäkit täysillä!??! O tempora, o mores!
Häntää siinä nostelin keikalla itsekseni aikani, kunnes yleisön edustajiakin tuli kiroilemaan soundeja positiiviseen sävyyn. Oli lystiä. Erilaista, mutta lystiä!


Riikin

Ja muikeita teknisiä uudistuksia on ripoitellut, kuten maahantuojan modaamat jakarit Microwedge-monitoreihimme. Meinaan että ko. pikkupöntöt ovat toimiessaan ihan mahdottoman tyydyttävät kapineet, mutta niitten jakosuotimissa on suunnitteluvirhe ja ne kärähtävät helposti. Optimaalisessa tilanteessa ne vain mykistyvät, mutta toisinaan ne vaan alkavat käyttäytyä ja soundata jotenkin oudolta. Niitä sitten ollaan yritelty fiksailla, kunnes hokasin kilauttaa maahantuojalle ja avot. Nehän oli rakennelleet jakarin kokonaan uusiksi ja pitäis kestää!
Pommeja toki on matkassa. Jos vain meinaa hoidella uudet sälät itse paikoileen, niin täytyy ottaa pari asiaa huomioon: Kas kun wedgeähän on paria erilaista elementtikokoa. Sen lisäksi elementtejä on saatavissa normaalina, sekä neodynaamisena. Tämän lisäksi pakkaa sekoittaa vielä se, että koaksiaalielementtejä on eri ohmisia ja vieläpä niin, että pillin ohmit on eri, kuin sen alapääelementin. Eli pitää olla tarkkana, minkä mallin kanssa ollaan tekemisissä.

Noin muutenkin on tullut elettyä, paitsi työn kautta.
Olen korkannut tämän kauden poikittaisliikenteenkin alamäkilautailun parissa. Pari tuntia kun pisti lautaa tähtärillä poikittain, niin voin taas sanoa vilpittömin mielin että AUTS! Ei sillä että olisin kaatuillut, vaan löytyi taas käyttämättömiä lihasryhmiä. Mm. nivuset oli kolme päivää niin hervottomassa kunnossa, että seisomaan nouseminen oli vempulaa, kun meinas raajat pettää.


Taas tuli ostettua puolihuolimattomasti uus lauta (kun kerta halvalla sai). Tällä kertaa omistukseeni siirtyi täysin heräteostoksena Lushin Kishiwa. Siinä missä esim. jo taloudesta löytyvä suurikokoiseksikin haukuttu Bamboo pinneri on surffilauta, niin tämä on todellinen valtamerihöyry. Siinä oli valmiiksi kiinni Holeyn trukit, sekä keltaiset kovat ja pienet stimuluksen renkaat, jotka ovat ilmeisesti tulleet completessa vakiona. Mutta nehän lähtivät samoin tein vaihtoon. Trukeiksi kun pisti sabret pienillä viistopaloilla, niin ensinnäkin  lauta kääntyy paremmin ja mikä tärkeintä, on paaljon vakaampi, kuin reikäjuustoilla. Lisäksi nakeiksi tuli 80a monster hawgsit. Avot, että kruiserointituntuma parani kertalaakista! Minille on voi ko. lautaa kuitenkaan suosittaa. Ollie sillä kyllä poppaa, mutta hieman raskaanoloisesti.
Kishiwa


maanantaina, toukokuuta 26, 2014

No mitä nyt taas?

Hengissä ollaan! Välillä ei vaan ehdi, toisinaan ei hotsita ja usein ei taas vaan saa aikaiseksi.
Mutta pikakelataas vaihteeksi, mitä sitten lapinreissun jälkeen on häppenöitynyt.

Tavastia tapahtui. Kyseessä oli perinteinen kahden keikan ilta, alkuillan junnukeikkoineen. Ja siitäkös Jazma tykkää. Antti oli meitä vastassa ja jotenkin normaaliakin paremmalla tuulella. Leppoisaa virittelyä ja tsekkailua. Olin mennyt hetkeä aikaisemmin ostamaan Espoolaiselta herätteenä uuden lonkkarin, kun halvalla sain, mutta sitä en kuitenkaan ehtinyt saamaan ko. reissulla haltuuni, yrityksistä huolimatta. Joten olin hämmentävästi stadin keväässä liikkeellä ihan jalkamiehenä!
Mutta eipä siinä. Keikat meni mitä mainioiten. Yöksi Helkaan, joka oli uudistanut kahvikoneensa. Nyt aamupalaltaan saa luokattoman kuran sijaan joko tummaa, tai vaaleaa hieman alle keskinkertaista litkua. Edistystä se on vähäinenkin edistys. Löytyi muuten se lapissa hukkuneena ollut muuntajakin. Se oli ihan vallan kiinni mun räkin pistokkeessa. Doh!

Seuraavana päivänä Seinäjoen rytmikorjaamolle, jossa ilmeisesti puhaltavat uudet taloushallinnolliset tuulet. Vai miten muuten on selitettävissä, että paikanpäältä soittaa hieman nolon oloinen teknikko, että monitorit pitäis vetää etupäästä, kun heillä ei enää ole monitoritiskiä. Moisen nyt ymmärtää jossain pikkumestassa, kuten Lahden Torvessa, tai Kuopion Henkassa, muttei niinku mitenkään tollasessa tuhannen ihmisen kapasiteetin omaavassa hallissa. Ensinnäkään niin kaukaa ei voi kommunikoida bändin kanssa suuntaan, eikä toiseen. Ei edes huitomalla, saatika verbaalisesti. Sitten toisaalta, jos lavalla tulee jokin hätä, niin bongaappa se kaukaisuudesta välittömästi, saatika lähde yleisön läpi korjaamaan. Noh soitto ohjelmatoimistolle, jotka ottivat yhteyttä etiäpäin ja heiluttelivat sopimuspapereita ja kas, meitä oli vastassa iloista yllätystä, niin siinä etupäässä, kuin lavapäässäkin.
Nyt täytyy painottaa, etten oikeesti tiedä, mitä siellä oikein säädetään? Mutta oli mitä oli, niin on aika typerää pihistää livemusamestassa siitä välttämättömästä esitystekniikasta.
Keikan jälkeen luonnollisesti piipahdus Momon baarissa, jossa juteltiin paikallisen lihaniskan kanssa pikaluistelusta (!?!!?)
Rytmikorjaamo
Seuraavana päivänä takaisin Tampesteriin ja illaksi Jou talolle vahtimaan junkkakemuja. Yleensä moisissa riittää, että lyö monitorit ja di-boxit lavalle ja avaa hanat. Noh mulla on sellanen fiksaatio, että menen kuitenkin aina vähän aiemmin laittaan kaikki kuntoon ja varmistamaan, että homma futaa.
Yleensä se on turhaa, muttei aina. Niinkuin nyt, kun ihmettelin PA:ta ponnistaessani, että miten on jotenkin epämääräinen botne? No olin joskus aikapäiviä sitten tarvinnut vaiheenkääntöpiuhan monitoreille ja lykännyt sen sitten kiireissäni jonnekin kaapin perälle jatkotoimenpiteitä varten. Noh sinnehän se unohtu ja tämä merkkaamaton piuha oli sitten eksynyt mystisesti yhden subin perään. Onneksi sen siitä bongasin, ennen kuin ihmeempää ehti alkaa. Toisin sanoen, mitään ei voi tehdä liian idioottivarmaksi. Kaikki, jopa omat hommat kannattaa tsekata vähän turhankin hyvin.

Ilta oli harvinaisen hiljainen. Syykin selvisi, kun törmäsin Fanniin baaritiskillä: Hän oli tullut tekemään tekniqueta tikkutehtaalle hallireiveihin ja kuulemma kaupunki oli muutenkin täynnä tapahtumaa. Rikun bileet on aina silleesti iisejä, että hän tietää mitä tekee ja illan vikaa DJ:tä ei ikinä tarvi kehottaa dikkiotsassa himmailemaan, vaan musa loppuu aina ajallaa, plus tietty se yks ylimääräinen anthem. Kotiinlähtötunnelmissa Fannifidacharlotta tulee vielä kysyyn, että lähdenkö messiin sinne tikkutehtaalle, siellä on kuulemma tulipalo! Väsymykseni karisi samoin tein, onhan Oulu geeneissäni; Jos jossain on tulipalo, sitä on mentävä katsomaan! Hieno oli savupatsas. Yhden bissen siinä kulutin rave-ihmisiä ja palomiehiä katsellessani ja tallustelin auringon noustessa pehkuihin.

perjantaina, huhtikuuta 25, 2014

#Lappikuvahaaste

Jokavuotinen hiihtokeskusrumba on taas takana

Tänä vuonna se tosin oli kosolti lyhyempi, kuin viimevuotinen kahden viikon rykäisy,
mutta olipahan sitä tässäkin.

Osa porukasta, kuten bussikuskimme, lähti jo edellisnä vuorokaunna ajeleen pohjoiseen, mutta fiksummat hyppäsivät lentomakoneeseen ja yhyttivät bussin Rovaniemellä, jossa puolittain tuurilla, osittain onnella onnistuimme väistämään purevan ja lyövän joulupukin.


Bussissa odotti kaameus: Lentokoneiden kaffiin yllättäen pettyneenä ja ABC-"kahviloiden" laadun tietäen, suunnittelin keittäväni viime syksynä hankkimallani bondagekeittimellä oitis kupillisen.
Mutta oih ja voih; Halpa oli hajonnut.


Vaan eipä hätä ollut nimeksikään tämän näköinen. Minulla oli backup plääni, eli vaimoni reppuun pakkaama kahden kupin suodatinkahvi -inda box. Ah. Luomua sumatralta. Nerokkuutta!



Bussi kulki samoin tein Levin Hullu poro arenalle, jonne oli taas ihmeen hyvä ihmisen asettua. Etupäässä oli hyvä tiski korvattu vielä paremmalla ja kyllähän siellä kelpasi taas vetää.
Bändikin innostui oikein kehittelemään instrumentaalipotpurin omaista keikkaintroa, josta ohessa todiste:



Seuraavana aamuna hyökkäsimme maailman vähiten rakastamaani keikkapaikkaan, eli Rukan Pisteeseen. Ai mikäkö siinä mättikään? Mm. "Joo nyt tulee 110% varmuudella apukädet paikalle"
Eikä tullut nytkään. Baarissa on ne miljoona porrasta roudatessa, vastassa humalaista hiihtokansaa, jotka ei-muuten-väistä.
Roudauksen jälkeen pitää pitää tauko, kun siellä on disco ja bilebändi. Sitten jatketaan soundcheckiä, jota siivittää humalaisten huutelu. Niin ja mikseri on perimmäisessä nurkassa, josta ei näe tai kuule mitä lavalla tapahtuu ja bäkkäri on parvi, jossa on kauhea meteli. jne. jne. Saitte varmaan kuvan.
Ja moista ei myöskään avita se, että äänifirman edustajat unohtaa monitorisplitin ja koko tönöstä menee sähköt kesken vedon. Vieressä syntyi vielä harvinaisen asiallinen turpaanvetotilanne, jossa mm. paitamyyjien kamat lentelivät pitkin tupaa jne...
Se mikä taas on mestassa hienoa, on ravintola ja ravintolahenkilökunta! Ai saattans että oli hyvää kuhaa tyrnikastikkeella ja sitruunaperunamuushilla!!!
Niin ja itseasiassa se itse keikkakin meni ihan mainiosti. Lukuunottamatta tietty sitä 5min sähkökatkosta.

Tsekissä muuten huomasin, että uudenkarhean Malekkon jousipurnukan virtalähde on mennyt hukkeluksiin, sitten lahden keikan. (Ei edes ollut, se oli kiinni räkkini virroissa) Siihen hätään ei ollut uuden 9v muuntajan saamisesta toivoakaan. No mutta onneksi runpalillamme oli yksi rikkinäinen mukana, josta askartelin macgyverismin avulla virran vekotimeen, joka palvelikin loppukeikkojen ajan oikein mainiosti.


Löytyihän sitä luppoakin sen verta, että sujahdimme poikain kera rinteeseen. Minäkin!
Parin laskun jälkeen totesin, että onpas rasittavaa puuhaa ja pistäydyin hakemassa rinneravintolasta piristystä. Viel pari rinnettä ja totesin, että ei tuo lumihomma vaan ole mun juttuni. Eihän se edes satu jos kaatuu, toisin kuin asfaltti. Mutta tulipahan taas testattua.

Taas valkeni päivä ja suuntima kävi kohden Rovaniemen tivolia. Siellä ei ollut mikään muuttunut sitten parin vuoden takaisen viimekäynnin. Mitä nyt purku-uhka vaivasi.
PA oli sama retrovintage Zeck, jolle piti tehdä vähän louhintatöitä, jotta tuli hyvä.




Vuan eipä siinä. Oikein mainio keikkihän siitä urkeni ja lappilaiset tanssivat ja kuulemma ihan tykkäsivätkin, eivätkä vain vieraskoreuttaan läpytelleet siinä käsiään yhteen.



Päiväni murmelina -tyyppisesti läksimme seuraavana aamuna Levin Hulluun poroon.
Poissa ollessamme, tuvassa oli käynyt Yö ja Vartiainen ja heillähän oli omat tiskit muassansa, mikä ei varsinaisesti haitannut. Kaikki oli siis sitämyöten samoissa säädöissä, kuin lähteissä.
Kamat pystyyn ja mitäköhän sitten keksittäis? Mennään vaihteeksi syömään! Siellä meidän sydämiämme sykähdytti ihq:t mietelauseet, kuten oheinen:


Loppuaika menikin sitten oikein rattoisasti omia mietelmiä kehitellessä, jotka ns. "saavat sun sielus hymyään"


torstaina, huhtikuuta 03, 2014

Kahvia kehiin

Viime viikonlopun keikkarintama oli vain yhden keikan levyinen ja sekin Lahden Finlandiaklubilla, mikä oli hyvä asia muuten, mutta bloggaamisen kannalta vähän tylsä: Kaikki meni loistavasti, henksu on mahevaa ja yleisö nohevaa. Viimeksi mainitsemani malekkokin vaikutti hyvältä. Jatkamme kokeiluja sen parissa.

Silläpä päätinkin keskittyä tällä kertaa elämänlaadulliseen hifistelyhankkeeseeni, joka kulkee nimellä:

    Täydellisen kahvikupposen metsästys.


Oheisessa kuvassa luuraa keittiöni aamun avaimet. yleensä naatiskelen päivässä pari kuppia kahvia, ja silläpä haluankin niitten olevan laadultaan parasta mahdollista. Jos joku pitää hommaa älyttömänä runkkaamisena ja turhanpäiväisenä hifistelynä, niin hän on aivan oikeassa. Helpommallakin saa ihan hyvää. Mutta jos jaksaa vähän paneutua aiheeseen ja ottaa kahvin nautintoaineen kannalta, niin asiasta on paha löytää mitään vikaakaan; Koff tekee ihan mainota peruslageria, mutta Brew Dogin Punk ipa houkuttaa itseäni enemmän.

Nyt keskityn vain eri kahvinkeittometodeihin ja jätän itse kahvipavut toiseen kertaan, koska... noh, se on suo johon upota ja se on melkomoinen makukysymys, että millaisesta kukin tykkää ja milloin ja miksi ja mitä ja kuka ja häh ja...
On papuja ja papuja, on paahtoasteita ja jauhatuskarkeuksia. Mulla on tälläkin hetkellä kellarin viileydessä ja pimeydessä sen kymmentä sorttia pirkanmaan paahtimon papuja. Mutta sanottakoot, että perus arkipapuni on Pellinin 100% arabica espressopavut, jotka taittuvat sopivalla jauhatuksella melkolailla tilanteeseen, kuin tilanteeseen. Lisäksi vaimo saa sitä Punnarista henksuhintaan kilon säkin, aina kun tarvin. Moniin ko. liikkeisiin on muuten ilmaantunut jauhattimiakin, joilla pavut saa pieniksi, jos ei ole vielä omaa myllyä.

Tajuttuani kaksi fundamentaalista asiaa, heräsi aikoinaan sisäinen kahvihifistini. Tämä myös lopetti ainaisen ihmettelyni siitä, miksi keittämäni kahvi oli toisinaan ihan taivaallista ja toisella kertaa kitkerää happoa? Nämä ovat:
-Veden lämpötila. Optimi on siinä 95 asteen tuntumassa. Liian kuuma vesi kitkeröittää kaffen ja liian kylmä ei uuta puruista makuainehia.
Jos vedenkeittimessä ei ole termostaattia, niin kiehauta ja anna seistä ´bout minutti, niin lämpö tippuu sopivasti.

-Kahvin ja veden suhde. Tämä taulukko hyvä lähtökohta. Keittiövaaka on varsinkin alussa ystävä. Rutiinilla se oma kuppi menee sitten ilmankin. Mutta karkeistettuna yksi kukkurainen ruokalusikallinen kahvia, on noin 11 grammaa. Ja sellainen perus Väyrysen kampanjamuki vetää noin 250g vettä. Nämä yhdessä, on lähtökohtaisesti parhautta.

Jo lähtee jo elämänlaatu paranemaan. Tämän jälkeen kun rupeaa vielä hankkimaan kahvinsa papuina, ostaa oman grinderin ja ottaa haltuun jauhatuskarkeuksilla kikkailun, niin avottia!

Okei. Palataas kuvan vekottimiin.

Vasemmalla on viiskeetluvulla hyvin yleinen, mutta sittemmin unhoittunut kahvinkeittoväline, jota mm. siphoniksi kutsutaan. Näyttävä kapine, joka keittää myös hyvät ja puhtaan makuiset sumpit. Pannun alaosaan pannaan vesi ja yläosaan höppeet. Kannu tulille ja kun vesi rupeaa kiehumaan, puskee paine vodan ylös purujen sekaan, jolloin pannu otetaan tulilta. Kun alaosa sitten jäähtyy, niin alipaine imaisee uuttuneen kahvin suodattimen läpi takaisin kannuun. Erittäin laboratoriomeininki. Ekalla kerralla melko pelottavakin kokemus. Omani on kirppikseltä, joilta noita löytyy yllättävänkin usein ja halvalla, kun kukaan ei tiedä, mitä ne on, eikä niissä kerta ole Iittalan leimaakaan. Omani on aika vähäisellä käytöllä, lähinnä kokonsa vuoksi. Välillä kun on vieraita, niin tällä voi hifistellä ihan showcase mielessä.


Toinen vasemmalta on varmaan kaikille tuttu pressopannu. Purut pohjalle, vesi päälle, pieni venaus, kahva pohjaan ja avot. Erinomaisen helppoa, nopeaa ja täyteläistä kahvia.



Seuraavana kuvassa on etualalla harvinaisen perinteinen suodatin tiputin, jollaisella jo muinaiset kreikkal... Vanha keksintö uudelleen paranneltuna. Kyseinen peli on Hario V60 dripperi, ja se on itselläni se johon käteni ensimmäisenä aamulla kurkottaa. Huolella tehtynä vanha kunnon suodatinjauhatus on vaan mielestäni ihan ylivoimaisen herkkua. Kuvan kapine, on Japanialainen versio siitä iänikuisesta muovisesta kikottimesta ja tehty porsliinista tai vastaavasta keraamisesta diudista. Lisäksi siinä on kaikenmaailman ilmasuuntaimia, ja mikä tärkeintä, yksi isohko reikä pohjassa, joka takaa optimaalisen uutosajan. Lisäksi hyvään lopputulokseen vaikuttaa hyvälaatuinen suodatinpaperi. Itse käytän saman valmistajan papereita ja hyvä on. Dripperi suoraan kupin päälle ja kohta on nannaa. Hintakin tämmöisessä kapineessa on varsin kohtuullinen.


siellä takana pilkottaakin vanha kunnon mutteripannu. A.K.A mokkapannu. Mielestäni tällä on melkeinpä hankalinta saada tasalaatuista ja hyvää kahvia, mutta on se mahdollista.
Enisinnäkin pitää tunnustaa tosiasia, että tämä EI ole espressokeitin. Perusperiaatehan vehjeksessä on se, että vettä tulee alaosaan paineventtiiliin asti. Purut kuppiin ja yläosa ruuvataan kiinni. Sitten laite hellalle. Kun vesi kuumenee ja höyrystyy, pukkaa se veden paineella putkea pitkin kahvin läpi ylös.
Koska vesi tulee paineella kahvin läpi, ei se koskaan kuumene liian kuumaksi, ja polta puruja. Noin niinkuin teoriassa. Mutta siinäpä onkin miinoja kosolti: Jos pannun jättää hellalle kurisemaan liian pitkäksi aikaa, tipahtaa veden vähetessä paine säiliössä, eikä se sieltä tule ylös niinkuin pitäisi, vaan haihtumalla. Samalla pannu käy kuumana ja kiehuttaa sen valmiin kahvinkin siellä yläsäiliössä. Ei hyvä. Samoin laite on aika kranttu oikean jauhatuskarkeuden suhteen. Monet ovat siinä uskossa, että mutteripannu nimen omaan ON espressolaite, ja ostavat espressojauhatusta, joka on erittäin hienojakoista. No mutteripannussa paine on vain melkolailla mitättömäpi kuin kunnon koneessa, filtteri meneekin napakasti tukkoon ja kahvi leikkaa kiinni. Itse suosin semikarkeaa jauhatusta, enkä täytä kuppia ihan täyteen, enkä missään nimessä tamppaa puruja (!)


Viimeisenä on ah niin ihana Chemex kannu. Kyseessä on taas perinteiseen suodatin tiputukseen pohjautuva metodi. Tässä vaan kiteytyy kaikki mikä kahvinkeitossa on hyvää. Jos kahvi ja vesi on asiallista, niin tällä ei vain voi mennä vikaan. Lopputulos on täyteläistä ja aromikasta.
Käyttö sekä puhdistus on äärimmäisen helppoa ja lopputulos erinomaista, eli kapine on tehty  parhaudesta puhtaimmillaan!



Taustalla nököttää vielä grinderi. Sananen moisista: Grindereitä on kahta perusmallia: Jauhavat ja leikkaavat. Unohda ne leikkaavat. Se on vähän kuin sauvasekoittimella pillkoisi. Puruista ei saa haluamaansa karkeutta, eikä lopputulos ole tasalaatuista. Ja jos purut eivät ole tasakokoisia, on lopputuloskin mitä sattuu.
Jauhaviin myllyihin voikin sitten upottaa rahaa satoja euroja, jos haluaa. Pakko ei ole. Omani on Krupsi, joka tekee hyvää jälkeä ja hintaa oli bauttiarallaa viitisen kymppiä. Hiljainen se ei tosin ole.

Hyvän sumpin keitto ei siis tosiaankaan ole vaikeaa puuhaa, kun perusasiat on kunnossa.
Jos haluaa, voi tämänkin homman päästää karkaamaan käsistä ihan huolella;
Mulla ei ole olohuoneessakaan kaiutinkaapeleita nostettu legopalikoilla ylös maasta. Onpahan vain hyvistä komponenteista kootut stereot, jotka toistavat erinomaisesti musiikkia josta naatiskella. Monille riittää matkaradio ja energy.

Jollain ehkä heräsi kysymys että miten mä sitten nautin espressoni? Sitä varten menen lähimpään asialliseen kahvilaan, jossa on monen tonnin espressokeitin ja koulutettu barista.
Tampereella hehkuttamisen arvoisia ovat esim. Espresso Bar, Valo ja Taikapapu.

P.S -Keikkabussiin hankin viime syksynä kapselikeittimen, joka on yllättävän hyvä. Ainakin se voittaa ABC:n sumpit mennen tullen ja lämmittää näppärästi teeveetkin. Kotiin en kyllä moista huolisi. Ensinnäkin kupillinen on melko tyyris ja toisekseen: Sitä jätteen määrää!


torstaina, maaliskuuta 27, 2014

Spring was behind the corner

Paatunut hifirunkkari taipuu elämän realiteettien edessä suuntaan, jos toiseenkin.

Huomasin taas tuossa toissa viikonlopun Himos arenan keikalla, että pitää priorisoida vähän juttujaan tuossa miksaushommassa. Että mikä se onkaan oleellista ja mitä ilmankin pärjää mainiosti.
Kas kun siis hommana on ollut tämä orbanin jousikaiku. Se on kyllä kaikin puolin ihana ja mahtavan kuuloinen vehjes. Mutta  tollanen seitkytluvun mekaaninen pojotin, on kuitenkin luonteeltaan aika herkkä ja sen sävyt ovat samaan aikaan ihan mahtavan hienot, mutta livekäytössä ne pääsee esiin lähinnä jossain Tavastialla, Turun klubilla ja vastaavissa akustiikaltaan ja laitteistoltaan paremman kastin paikassa. Siis niissä joissa 85% keikoista EI ole. Festareillakin on yleensä niin kiire, että mitä vähemmän säätöä, niin sen parempi. Ja vaikka kaikki olisikin keikoilla muuten loisteliaasti, tajuaa moisen hienouden kuin aidon jousikaiun päälle, korkeintaan se viisi prosenttia yleisöstä jos sitäkään. Suurimmalle osalle se on ihan sama mikä siellä pojottaa jos pojottaa, kunhan laulu kuuluu. Noh silläpä möinkin sen erittäini haikein mielin studiokäyttöön. Oli ilo kohdata. Toivon pitkää ikää ja sulosäveliä.
Ehkäpä testaan seuraavaksi kuitenkin sitä Malekkon Spring poljinta, josta saa tarvittavan pheeliksen, jos niikseen.

Noin muuten on aika vierinyt mm.  frendin tupareissa, joihin tuli myös parhausystäviä Oulusta,  ja joista eräs oli pyydystänyt itselleen mitä mainioimman naisen. Onnea heille!
Ja noin muuten olen viettänyt aikalailla aikani Jou-talolla, mistä mainittakoon Hellacopters kitaristi Robert Dahlquistin vierailu. Keikka oli kerrassaan mainio. Sitä ei vaan ollut juurikaan kukaan todistamassa. Paikalle vaivautui parisenkymmentä ihmistä. Oma häpeänsä. Harvoin on tarjolla noin tanakkaa ja hyvää rokkimusiikkia.
Toisaalta taas seuraavana päivänä veti Samuli Putro tuvan pinkeeksi. Mainioutta oli myös se!

Viimevuoden lopussa olkkarista kosahti Cambridge audion vahvistin, mistä olin kovasti pahoillani.
Vehje oli nimittäin aivan mielettömän hyväsoundinen kapine. Huollossa tuumasivat, että logiikkapiiri on kosahtanut, mikä on ko. merkin kohdalla kuulemma hyvin yleistä. Eikä tietenkään kannata korjata, kun uusi laite maksaa saman verran.  Ei hyvä. Onneksi sain siirtymäajaksi kaverilta pro-casterin vahvarin lainaan, jota opin vihaamaan syvästi. Noh nyt kevään tullen olen aktivoitunut hankkeessa ja päädyin pitkällisten pohdintojen (As if. parissa päivässä löysin haluamani) jälkeen NAD:in äärimmäisen simppeliin vahvistimeen, jossa on NAD:in filosofian mukaisesti panostettu kaikki paukut äänenlaatuun ja käytettävyyteen. Tämä on voittanut sarjassaan kaiken maailman palkinnot, enkä ihmettele yhtään. Vielä kun sain esittelykappaleen alennettuun hintaan, niin avot. Vanhat ja uskolliset Paradigmin kaiuttimenikin heräsivät jälleen henkiin ja musiikin kuuntelu on taas nautinnollista.

perjantaina, maaliskuuta 14, 2014

Itämeren ihme

Junassa, matkalla Turun satamaan oli hieman vaikeuksia keskittyä lukuhommiin, kun toisessa päässä vaunua ollut miesporukka jutteli niin mielenkiintoisia. Harvemmin olen törmännyt niin libidostaan itsevarmoihin ukkeleihin. Jo iltapäivästä olivat melkolailla kekkulissa ja suunnittelivat strategioita, millä kaadetaan naisia vä-lit-tö-mäs-ti, kun päästään laivaan: Yks lähtee tsekkaan tarjontaa ja yks syöksyy varaamaan varuiksi yhden ylimääräisen sviitin. Sitten kuuluu taas olut-tölkin raksahdus ja rapinaa... "Ottakaahan jätkät viagrat, niin jaksaa painaa"

Satamaan saavuttuani huokaan helpotuksesta kun poppoo painuukin Siljalle, toisin kun itse Viikkarille ja Gracen uumeniin. Tsekki meni oikein kivuttomasti, vaikka jouduinkin rakentamaan settini alusta Sitten viimekäymän oli tsydeemeitä mennyt uusiksi ja tiski sitämyöten nollattu. No broblem.
Ulkoisia laitoksiani en ruvennut ko. mestaan kytkemään, koska tilanpuute ja säädönmäärä olisi tunnut vastaan, mutta Allenhaagertista nyt onneksi löytyy ihan mukiinmeneviä kaikuloita ja posessoreita omastakin takaa. Grace on muuten oikein mukava paikka äänimiehen elää ja olla: Jos ei häirihe se, että miksaamo on piippuhyllyllä, äärivasemmalla, etkä voi esim. nousta seisomaan koska olet silloin PA:n yläpuolella, niin siellä on oiva akustiikka ja erinomaisen sivistynyt soundi. Unohtamatta loistavaa henkilökuntaa.

Laivakeikkojen paras puoli on kuitenkin se tax free. Varsinkin silloin se on parhaimmillaan, kun saat käsiisi henksuflaban, jolla tulee randomisti lisäalea kaikista tuotteista. Mm. Highland Parkin singlemaltti maksoi sillä 15 €uroa litra. Lisäksi ostin viisi pulloa mitä erinomaisimpia punkkuja kellariimme, joista köyhdyin kokonaiset kolme kymppiä. Vaimolle vielä hujuhajua ja tobleronea tietty ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Noin muuten en edes onnistunut saamaan edes krapulaa aikaiseksi, vaikka pistimmekin Tommin kanssa säieteorian kunnialla uuteen uskoon. Ja ei. Tämä ei ollut metafora.

keskiviikkona, maaliskuuta 05, 2014

Kausi auki!

Jee, se on keikkakesä käynnistynyt jälleen!


Perjantaina oli pitkästä aikaa reggaekeikkaa ja vuoden eka Jukkapoika, Sound Explosion Bandin kera Pressaklubilla. Enpähän ole tuonne ennen eksynytkään. Ja koska matka kävi muutenkin Stadiin, niin päätin lähtä kaupunkiin vähän aikaisemmin, hyökätäkseni Custom Soundsin tiloihin krunikkaan.
Olen näetsen taas vähän haaveillut uudesta kaikulaitteesta. Sellaisesta persoonallisesta purnukasta, joka soundaa hyvältä, muttei tavanomaiselta. Viime vuonna hankkimani Orbanin stereojousikaiku on kyllä maheva ja eritoten noheva, mutta kaipaan vielä rinnalleen monipuolisempaa ja sellaista, jonka decay ajat voisi tarvittaessa venyttää maaliman tappiin. Ja sieltähän se karkkikaupan hyllystä löytyikin... Lähes. Nimittäin Strymonin blue sky, olisi ollut kuin nenä päähän meikäläiselle. Ihan mielettömän hyvän kuuloinen, mutta tarvittaessa todella outo soundimaailma. Mutta kun sitä ei saanut ainakaan kädellä kääntäen sellaiseen tilaan, että suora signali ei tulisi läpi ollenskaan. Isompi versio aiheesta korjaisi tämän, mutta se on taas mun käyttööni liian monimutkainen/puolinen ja satasen kalliimpi.
Noh olen kirjeenvaihdossa valmistajan kanssa. Katsellaas josko päästäin johonkin järkevään modaukseen vehkeen kanssa.
Siinä hypistelin toki muitakin leluja ja yksi pomppasi esiin, kuin vieteriukko: Malekko Spring reverb.
Parin tikkuaskin kokoinen boksi, jossa oli yksi parhaimpia kuulemiani jousimallinnuksia. Suositan lämpimästi tsekkaamaan, jos moinen soundimaailma kiinnostaa.
Noh siitä toettuani painelin hotlalle syömään, ottamaan pikapäikkärit ja ei kun alakerran klubille soundeja säätämään. Äänentoistofirma oli raijannut paikalle Behringerin digin ja minä ennakkoluulottomasti hyökkäämään sen kimppuun. Voi Uli minkä olet mennyt tekemään. Minähän ihan tulin toimeen ko. kapistuksen kanssa. Selkeä käyttis ja hyvä soundi. Samaa voi sanoa myös PA:sta. Vanhaa kunnon D&B:n C-sarjan kantti kertaa kantti laatikkoa oli lavan sivuilla. Konseptihan on vanha kuin taula, mutta hitto kun se vaan toimii. Varsinkin tällaisessa vähän rootsimmassa kamassa!
Meinasi talosta tulla kattolevyt alas, kun vähän raotti botnea.
Keikalla tuli "note-to-self" hetki aiheesta jousikaiun sijoittelu: Olin pannut nimittäin orbanin etusräkin päälle ja sitten tämän päälle space delay spedduni. Noh siinähän kun ukko innostuu, niin se tap-temmon asettelukin on sitten vähän ronskimman puoleista. Ja mitäköhän jousikaiku tekee, kun sitä tönitään?... no niinpä! Niin ja yksi pasuunamikki sanoi sopimuksensa irti. Ei kiva :(

Seuraavana päivänä bussi suuntasi Raumalle jäähallihin. Siellä oli jotain kendosidonnaista tapahtumaa, jossa esiintyivät lisäksemme Vartiaisen sekä Karjalaisen Jiit.
Mitään ihmeellistä hommassa ei ollut, paitsi hieman etukäteen peloittanut Auran PA, jota viritellessäni ihmettelin, että onko oikea korvani tukossa? Yhden Liskin ja parin piuhanvaihdon jälkeenhän se soikin yllättävän nätisti. Ei mitään valittamista. Jengiä riitti kosolti ja kädet pysyivät tukevasti ilmassa.
Minua hieman naaratti etupään avid- näyttely, jossa oli kolme identtistä tiskiä vierekkäin. Aika suppeat messut.
Tällä kertaa oli jousikaiku rakennettu hallin rakenteisiin, joten en vaivautunut kytkemään omaani.
Kotimatkalla nautin hieman konjamiinia ja kuohuvaa ihan aiheesta. Rakkaan ja sanavalmiin fonistimme sanoin: "Nythän sulla ei olekaan enää kuin 13 vuotta viiskymppisiin".


Ensiviikolla menemmä laivalle.

keskiviikkona, helmikuuta 26, 2014

Analogiaa

Kohtahan ne on ne synttäritkin...

Nuorna miehenä huoneeni täyttivät lähinnä analogisyntikat. Jostain syystä ne ovat vuosien saatossa hävinneet mystisesti kaikki. Tai no mystisesti ja mystisesti. Opiskelijalla/vasta valmistuneella on yllättäviä kulueriä ja pikkuhiljaa tuli myytyä kaikki. Asunto ja ruoka painoivat eniten. On sitä parikymppisenä tyhymä! Eniten huomaan kaipaavani vielä toisinaan Korgin Polysixiä.
Nyt kun elämä ja rahantulo on jo vähän vakaampaa kuin muinoin, on moisiin vanhoihin analogipöristimiin vaan ehditty lyömään retroleima. Ja senhän tietää, mitä silloin tapahtuu hinnoille.
Yhdenkin polykutosen ostin aikoinani viidelläsadalla markalla. Nyt niistä huudetaan tuhatta euroa.
En kaipaa nostalgiatrippiä ihan niin paljoa.
Vaan jos ei raatsi kaivata vanhaa analogikampetta, niin onneksi Korg julkaisee kiihtyvällä tahdilla uutta analogivehjestä! Seassa on varteenotettaviakin uusiotuotantoja, kuten AIRA sarjan vehjekset, mutta itseäni kiinnostaa enemmän halvat, oudot ja rupiset vehkeet, kuten monotron sarjan kikottimet, Monotibe ja ennekaikkea Volca sarjan purkit. Parasta näissä on hinta: Monotronit saa viidellä kympillä zipale ja noi muut on sen puolitoista sataa. Haaveena olisi kasata pieni analoginen matkalaukkustudio, jolla kelpais tehdä teknoa niin kotona, bussissa, kuin hotellihuoneissakin.

Työhommeleista sen verran, että nyt voi taas vetää himppasen paremmin taas joutalolla.
Viime viikolla käärimme hihat ja purimme koko valohässäkän alas katosta. Pölykeuhkohan siinä meinasi puhjeta, mutta apinan raivolla putsasimme ja järjestimme kaiken mahdollisimman lähelle täydellisempää harmoniatilaa. Ja taas tuli opiskeltua chamsysin käyttöäkin ainaskin aavistuksen enemmän haltuunpäin.


Monitoriosastomme aina jaksaa ihmetyttää niin itseä, kuin vierailijoitakin. Meillähän on käytössä
12" microwedget, jotka eivät koolla ole pilattuja, mutta ihan oivia pikkupönttöjä budjettiin nähden.
Taas oli viimeksi vekkulia tilannetta, kun talossa oli Turmion kätyrit ja Tuoni. Kätilöt halusivat monitoreihin todella maltillisesti ja vain kaikkein tärkeimpiä elementtejä kuullaksensa.
Tuonen pojat taas pyysivät monitoreihin lähes kaikkea ja vähän helvetin lujaa. Mm. basaria ja snarea ei vaan saanut laulajalle niin lujaa, että olisi tyydyttänyt. Tokikin hänen IEM-systeeminsäkin ehkä demppasi jonnin verran sitä suoraa soundia.
Noh jännästi sitten Kätilöitten musikantti tuli jälkeenpäin ihan erikseen ihmettelemään, miten noin pikkuisesta purkista voikin tulla niin tanakasti tavaraa, kun taas Tuonelainen oli kovasti pettynyt pikkupöntön tarjoilemaan ääneen.
Ja mitä tästä opimme? Tuskinpa paljon mitään. Paitsi että heavya oli toudella pitkästä aikaa erinomaisen kiva puikotella. Ja tämä siis sen Tuonen osalta. Kätilöillähän on oma, harvinaisen pätevä ukkeli omasta takaa.

tiistaina, helmikuuta 11, 2014

Ensimmäinen, toinen ja kolmas!

Kun muutimme Tampereelle, niin hankkiuduimme eroon ihan älyttömästä kasasta random sälää. Pelkästään kirjoja luovutimme eteenpäin monta laatikollista. Samalla juhlallisesti vannoimme, että rajoitamme turhuuksien haalimisen tulevaisuudessa minimiin, eikä kaikkia kirjoja tarvitse omistaa, vaan käytämme enemmän kirjaston palveluja hyväksemme. Nooh...

Olemme innostuneet vaimon kanssa ramppaamaan huutokaupoissa.
Se on ihan käsittämätöntä kuinka hyvää tavaraa sitä tuleekin huudettua, kun kerta halvalla saa. Olen huutanut mm.
-Vanhojen hautakivien muistokilpiä: 2€. Olin muuten ainoa huutaja.
-Vanhoja sukuvalokuva albumeja: 20€. Ne nyt on oikeasti hienoja ja mielenkiintoisia pläjäyksiä, jotka kertovat yllättävän paljon vieraista ihmisistä, ajoistaan ja siitä että mikä on ollut valokuvaamisen arvoista aikoinaan.
-Ihan tajuttoman rumia tauluja 2€ kpl, ihan vain sen vuoksi, että jos taulu puhuttelee sen verran että julkisessa tilaisuudessa purskahtaa huutonauruun, niin pakkohan se on saada. Varsinkin kun halvalla...
-Ipod touch 16Gigan muistilla 32€. Silläpä, kun aina vähän kuumottaa lykätä soundcheckissä kallis iluuri tiskiin kiinni. Jos sieltä kuitenkin sattuu tulemaan se fantomi jostain oikusta lävitte, niin se luuri on sitämyöten entinen. Ja taustamusatarkoituksiin, ei tarvi jättää sitä puheroa sinne tiskille.
Ja viimeisimpänä ehkä älyttömin ostos miesmuistiin:
-20kpl sateenvarjoja 5€. Eikä mitään kokoontaitettavia rimpuloita, vaan kunnon järeitä pelejä.
Ai miksikö? No kun se oli ajatuksena niin typerä sekä itseni että vaimoni mielestä, niin miksei?



Viime viikonloppuna oli talolla ihan mahtikekkerit: Valoa festivaalit. Setuppikin oli mainio. Perjantaina Iisa, SinCosTan ja Viron ihme: Odd Hugo. Lauantaina taas linjattomuudessaan nerokas: Kauko Röyhkä, Kakka-hätä 77 ja Dead Hawks.
Perjantaina kömpiessäni töihin, oli Jussi varotellut, että pitää tsekata kanava 22, kun siinä oli ilmennyt jotain epämääräistä rutinaa edellisenä iltana. No minähän tsekkasin, eikä siinä mitään vikaa ilmennyt. Noh sittenhän suuri sankarini, Jori Hulkkonen saapuu tsekkiin ja puolestaan hänen setuppinsa yksi sisääntulo rutisee omituisesti. Vaihdan diboxit ja lukilukit, mutta vika on joko talon pätsissä tai tiskissä. Pätsään uudestaan eripuolelle tiskiä ja taas toimii. Seuraava orkesteri tsekkiin ja huomaan, että nyt Hulkkosen yksi kanava välkkyy iloisesti tämän toisen bändin musan tahdissa, vaikkei mikään risteydykään keskenään missään vaiheessa. Luuritsekki kertoo ko. hässäkän vielä olevan loisteliaasti ruvella. Pelkään että kyseessä on arvon Midaksen kuolinkorinan ensitahdit. Vaan empiirisellä tutkinnalla ja harmailla aivosoluillani selvitin, että se onkin toinen monitorointiin käyttämistämme ja päätiskiin linkitetyistä crestin tiskeistä, kun on rampautunut.  Noh, perjantai meni asia tiedostaen pienellä taikomisella ja maagisilla eleillä ihan bueno. Mutta entäs sitten huominen, kun tiedossa oli vähän isompia kokoonpanoja ja vierailevaa etupäänseppää??!!??
Pientä puhelua, sekä internet-toimintaa ja Kollegani Jussi kaivaa esiin tiedon että Peve, tuo lahja Tampereen skenelle, on myymässä paria vastaavaa tiskiä ja pienen pienellä säädöllä saatiin korvaava tilalle heti seuraavaksi päiväksi. Aika nohevaa aamuyön toimintaa, etten sanoisi.

Kauko Röyhkällä on muuten ihan käsittämätön karisma. Mies ja kitara lavalla ja minä havahdun 45min. myöhemmin, kun ukko ilmoittaa vetävänsä viimeisen biisin, että mitä? Justhan se aloitti!
Knoppitietona vielä, että Kaukolla on mahdottoman pehmeät kädet.