Hiljaisuus puhuu

Vanhan sanonnan mukaan ”Musiikki lähtee hiljaisuudesta” mutta pitää muistaa, että musiikki myös päättyy hiljaisuuteen. 

Musiikin tuotannon yhteydessä, varsinkin masteroinnin osalta puhutaan kyllä äänekkyysasioista, mutta yksi yhtä tärkeä mutta monesti unohdettu asia on kappaleitten väliset tauot ja niihin menot ja ulostulot, eli feidaukset.

Monesti ajatellaan, jos ylipäätään ajatellaan, että levylle vain pannaan biisit tiettyyn järjestykseen ja thäts it. Mutta asia ei voisi olla kauempana totuudesta. Voin ainakin omasta puolestani kertoa, että biisien feidaukset ja kappalevälit tekevät levykokonaisuuteen todella paljon ja vaikkei asiakas moista huomaisi hoksatakaan, harva masteroija vain tuuppaa ne biisit peräkkäin, asiaa sen kummemmin ajattelematta. Biisivälit ja niihin siirtyminen nimittäin rytmittää sen kokonaisuuden ja jos se on huolimattomasti tehty, sen kyllä huomaa. Ovelaa kyllä, hyvin funtsittuja kappalevälejä taas ei kuulija edes hoksaa ajatella.

Väillä niitä ajastetaan sekuntikellolla, välillä taas lasketaan biisien välisiä tempoja, mutta hyvin usein niitä vedetään vaan ihan fiiliksellä; mikä tuntuu hyvältä?

Asiassa on huomioitava ensinnäkin se, että kuinka biisit loppuvat. Vaikkei biisi loppuiskaan ns. ulosfeidaukseen joka tapahtuu musiikin päälle, on se silti aina jollain tapaa johdatettava hiljaisuuteen, tai sen kaltaiseen asiaan. Johonkin se musiikki nimittäin aina päättyy. Oli se sitten viimeisen aksenttipellin sointi, tai jäljelle jäävä pohjakohina, ei ole ihan sama kuinka siitä siirrytään täyteen hiljaisuuteen. Feidin pituudella ja muodolla on hämmästyttävän paljon väliä. Onko se sitten lineaarisen suoraviivainen, jompaan kumpaan painottuvan logaritminen, tai jollain tapaa epäsäännöllinen, kuten esimerkiksi ässän muotoinen? Se riippuu aina kontekstista eikä sitä voi vain automatisoida, mikäli haluaa lopputuloksesta musikaalisen. Onnea vaan automaattisia onlinemasterointeja käyttäville. Tähän ei nimittäin eläin, eikä kone pysty.

Tietysti sama asia koskee myös biisin alkuja: Lähteekö biisi ihan pystyseinästä vaiu feidataanko mahdollinen pohjakohina sisään? Leikataanko vaikka kitaran huminat pois, vai herättävätkö ne kuulijan odottavalle kannalle? Mites alun kapulan iskut jne. jne...

Ja ne biisivälit, ne ne vasta tapauskohtaisia onkin. Jos hitaan voimaballadin jälkeen lähtee tiukka ryskytys liian nopeasti, ei kuulijalle jää aikaa palautua tunnekuohustaan ja valmistautua henkisesti siihen, mitä tuleman pitää, mutta taas toisaalta kuulijaa ei voi myöskään odotuttaa liikaa. On omanlaisensa taitolaji venyttää esimerkiksi levyn viimeisen biisin alkua niin, että siihen vikaksi jätettyyn outrofiilistelyyn mennään siitä bilebiisistä mukavasti rauhoittuen, mutta niin että kuulijalle ei ehdi tulla tunnetta, että levy loppui jo siihen.

Sen lisäksi biisejä pitää toisinaan crossfeidata eli uittaa lomittain toisiinsa, josta nousee yleensä aina esiin kysymys, että mihin kohtaa tuota soivaa aikajanaa pistetään raidan kappaleenvaihto? Tämähän määrittää nimittäin niin sen päättyvän raidan lopetuksen, kuin seuraavan biisin alunkin. Yleensä nämä on aika millisekuntipeliä, mutta kokemus auttaa tässäkin.

Masteroija on ystävä. Satojen, jos tuhansien levyjen kokemuksella pätevä sellainen tekee mielellään tarjoiluehdotuksen, johon asiakkaan on hyvä nojata ja hioa lopullista kokonaisuutta.