Iskuäänet otsikossa

Mä sain eilen todella vaikean tehtävän. Tavallaan se on ihan kärkikahinoissa jos pitäis laatia lista elämän vaikeimmista asioista. Sen tehtävän mulle antoi puolileikillään ja lauseen sivussa erinomainen ystäväni ja äärimmäisen korkealle arvottamani kollega Janne "Wakawaka Wanha" Röning.

Näetsen satuimme peräkkäin miksaamaan samoilla festivaaleilla ja siinä äidyin kehumaan keikan jälkeen hänen miksauksensa transientteja. Elastinen nimittäin pölähtää!!! Jos suomiräbäytys ei kiinnosteliskaan, niin menkää ihaileen Rönärin soundimaailmaa! No siinä sitten ajauduttiin tietysti puhumaan audiota päätyen lätinään kompressoinnista ja... No nyt mennään asioiden edelle.

Niin se tehtävän anto? No Janne tuumas että ”Sinä kun tykkäät kirjoitella sinne internettiin tekniikkajuttuja niin kirjoitapas blogiisi livemusiikin kompressoinnista ja niitten transienttien tärkeydestä, jonka monet uudemman polven miksaajat tuntuvat unohtaneen.”

Jep jep. Mä olen ryhtynyt vuosien varrella kirjoittamaan kompressoinnista lukuisia kertoja, mutta se vaan on niin ylitsepursuavan monimutkainen ja monipuolinen ja vaikea aihe pukea sanoiksi. Mä olen väännellyt kompressorien nappuloita neljännesvuosisadan ja vieläkin mä opin aiheesta joka kerta kun moiseen kosken.

Siis itse perusasiahan siinä on helposti kerrottu: Kompressorilla hallitaan dynamiikkaa. Noin. Valmis. Paitsi että asiassa on ”pari” muuttujaa. Kuinka monta desibeliä niistetään ja mimmoisella ratiolla? Ja Mimmoisia atakkeja ja releaseja käytetään? Entäpä sitten dynaamiset ekvalisaattorit ja sidechain ominaisuudet? Entäpä parallerkompressoinnin ihanuudet ja sudenkuopat? Hu-hu. Aihe on siis iso! 

Kompurat on vähän epäkiitollisia vehkeitä siinä mielessä että niitten ei pidä kuulua. Parhaimmillaan ne on silleen kumulatiivisiä että vasta niitten yhteisvaikutus tuottaa tuloksen, mutta yksittäisessä kanavassa niitten olemassaoloa ei oikein huomaakaan. Tai sitten sen huomaa vasta kun sen ottaa poies. Ja mä veikkaan että tämä on pohjimmiltaan se asia, miksi Janne minun käski tarttua aiheeseen. Ja täten tartun. Mutta hyvin pintapuolisesti... toistaiseksi.

Näetsen se meidän keskustelumme käsitteli sitä miten kompressoidaan niin, että musiikki on ns. ”läjässä” ja erottelevaa mutta samalla on tärkeää päästää ne transientit, eli iskuäänet, eli äänen alukkeet lävitse. Niissä se musiikin voima ja iskevyys nimittäin asuu. Tosi paljon nimittäin kuulee varsinkin livenä nykyään sellaista, että kun digitiskiin saa kiinni kaiken maailman dynamiikkaplugareita, niin niitä sitten myös käytetään ja paljon. Ja juurikin niin, että jos se ei kuulu niin sillä ei ole väliä, joten annostellaan sitä enemmän kunnes kuullaan selvä vaikutus. Kun taas terveempi lähestyminen asiaan olisi se, että sitten kun kompressointi kuuluu, niin otetaan sitä napsu takaisin päin. Kompressori ei ole efekti. Paitsi tietty jos sitä vasiten käytetään efektinä. Monet tuntuvat myös tuppaavan käyttämään aivan älyttömän nopeita atakkiaikoja, jotka tappavat ne kallisarvoiset iskuäänet kohtuunsa. Lopputulos on näennäisen lujaa tuleva audiopötkö, joka ei puhuttele, kun siitä äänivirrasta ei nouse mikään esiin. Esimerkiksi rumpalin aksenttipelti on tarkoitettu nimenomaan musiikin aksentoimiseen. Jos se tulee samalla voimakkuudella kuin komppipeltikin, niin asiaan pitäisi herätä ilman kelloakin. Ja jos esimerkiksi virvelin ghost notet tulee yhtä lujaa kuin kanttilyönnitkin, niin eihän se luonnolliselta kuulosta. Ja siis toki moisia juttuja voi käyttää tehokeinona, mutta jos tämä toistuu kaikilla raidoilla akustisesta kitarasta chinapeltiin, niin musiikki muuttuu hammastahnaksi. Ne on ne särmät musiikissakin jotka tuntuvat. On ihan eri asia muksahtaa asfaltille, kuin sepelille.

On fantastista miten nykyaikaiset digikompressorit voidaan säätää atakiltaan millisekuntien murto-osiin, mutta lopeensa sellaisille nopeuksille on käyttötarkoitukset aika harvassa. Mä haastankin kokeilemaan sellaista että vääntäkää kaikkien, kyllä, kaikkien käyttämienne kanavakompressorien, atakki 20millisekuntiin, master kanava mukaanlukien jos sielläkin on kyykytintä. (Nyt ei lähdetä purkamaan ratioita tai release aikoja kun muuten pitäis kirjoittaa kirja.)
No mitäs tapahtui? Muuttuiko soundi hallitsemattomaksi? Juu totuttele nyt hetki siihen. Sitten rupeat poimimaan korvalla sieltä seasta elementtejä jotka ns. räkii ja hyppii vähän huonolla tavalla pintaan. Luultavasti esimerkiksi akustinen kitara räpsyy vähän liikaa. No sitten lähtään pikkuhiljaa kiristämään atakkia, kunnes ne plektran rämpsähdykset saadaan asettumaan kivasti. No mitäs muuta? Laulajan konsonantit voivat hyökkäillä välillä hallitsemattomasti. Nyt äläpä sorki sitä kompuran atakkia yhtään vaan höllää koko kompressoinnin tasoa entisestään. Sellaista kevyttä hierontaa ja yleistason säätöä ja pistä sen perään toinen kompressori ja säädä sen vasta sen atakkia niin että se tarttuu konsonantteihin. Sitä tarvikin lopeensa aika vähän, eiks vaan? Ja nyt kun laulaja päästää innostuneen huudahduksen, niin se kans tulee sananmukaisesti huuhdahduksena. Dynamiikan hallintaa dynamiikkaa latistamatta!
No mutta nyt virveli ei enää läjähdä silleen kunnolla ”in your face” Se muuttui itseasiassa vähän ponnettomaksi. Kuuluu kyllä atakki, mutta sointi latistui. Kokeileppa piruuttasi puljailla sen releasen kanssa. Mitä tapahtuu kun väännät sen tosi lyhyeksi? Eiks oo aika vekkuli efekti. Mitäs jos nyt pidennät atakkia entisestään? Ai miksikö se soundi muuttui tolleen? No mietipä itse. Kopressointia ei oikein voi opettaa. Siis perusteita ja teknistä puolta voi kyllä avata ja netti onkin asiaa pullollaan, mutta se miten niillä leivotaan sitä ääntä missäkin tilanteessa saavuttaaksemme tietynlaisen lopputuleman, niin se vaan pitää kokeilla ihan itse. Ei kompressoria saa pelätä, ei se pure.

Ja jotta asia ei vaikuttaisi liian selkeältä mä päätän kirjoitukseni tällä kertaa taannoin oivaltamaani asiaan:

Kompressori on aikakone.