Pubin nurkasta Ilosaaren päälavalle.

Tuossa taannoin jouduin avaamaan eräälle ystävälleni, vaan ei kollegalleni, mikä tekee kohtalaisen menestyneen, verrattain arvostetun ja peräti halutun livemiksaajan.

Lähinnä häntä kiinnosti se että miten tämmöisellä alalla, jossa ei paina niinkään mitkään todistukset tahi paperit edetään "virassa", pubikeikoista festareille.

Mun piti pysäyttää hänet heti alkuunsa ja kertoa sellainen fakta tältä alalta, että jos sä haluut olla näissä hommissa hyvä, niin et voi arvottaa keikan hyvyyttä sen koon mukaan. Toki ison festaritapahtuman teknisessä järjestämisessä on omat haasteensa, kun onhan skaalakin monta kertaa isompi kuin muutaman sadan ihmisen klubitapahtumassa, mutta niin vain on siellä klubillakin omat haasteensa. Tai traktorimessuilla, tai...

Yleensä ammattitaito itseasiassa punnitaan mun mielestäni siinä, miten kuinka haastavista olosuhteista huolimatta sitä onnistuu loihtimaan hyvän ja ikimuistoisen shown. 

Festareilla sulla on yleensä käytössä joku niistä maailman parhaimmista PA-järjestelmistä, loistavaa työryhmää jeesaamassa vaikka ihan kädestä pitäen, jos niikseen. Kaikki on viritetty tikkiinsä, eikä akustiikka pääse pilaamaan hyvää äänikuvataiteilua.

Yökerho-olosuhteissa sä olet yleensä yksin vastuussa siitä, että se äänentoisto on valittu ja pystytetty niin, että se soi siinä tilassa mahdollisimman hyvin ja kaikki kuulevat tasaisesti ja kivasti riippumatta siitä, ollaanko lavan edessä, vai baaritiskillä.

Mun mielestäni tuommoinen semivilkas festarikesä voi jopa käydä vähän tylsäksi pidemmän päälle: Mennään paikalle, kasataan kamat, ladataan faili ja suoritetaan täydellinen show ja lähdetään poies. Klubeilla, sulla ei oikeastaan ole yleensä mitään muuta kuin eriasteisia ongelmia ratkottavana ja se on mahtavaa! Raskasta mutta mahtavaa! Joka ikisellä keikalla oppii nimittäin jotain uutta.

Ja sitten itse kysymykseen: Miten edetään jonkun pikkukuppilan tuuraavasta äänimiehestä touhuamaan tämän maan isoimpien artistien etupäätä?

No omistautumalla ja rakastamalla. 

Urani alkuaikoina, kun yritin näyttää pätevältä Helsingin kulttuuriarena Glorian tekniikan pölvästinä, mä miksasin kuukaudessa kymmeniä ja kymmeniä bändejä. Kaikkein kovimmat rypistykset olivat  jokavuotiset Ääni ja Vimma -rock kisat, joiden aikana illan aikana lavalla kävi parhaimmillaan kolmekymmentäkin bändiä. Ja tiedättekös, ne kaikki piti miksata niin hyvin kuin on inhimillisesti mahdollista! Ne tyypit siellä lavalla antaa kaikkensa ja se on niille ihan helvetin iso juttu päästä ylipäätään soittaan, joten et sä voi olla se mulkku joka haukottelee, nojailee pöytään ja vittuilee amatöörimuusikoille.

Nimittäin ne samat yli-innokkaat punkkarin irviöt, voi olla parin vuoden päästä tämän maan kovin bändi ja ne muistaa kyllä sen elähtäneen vittuilijan, tai superkannustavan tsemppaajan.

Sitäpaitsi siinä oppii äänentoistoalasta ihan tajuttomasti, kun yrittää saada amatööribändit musatyylistä riippumatta kuulostamaan mahdollisimman hyvältä omassa genressään. Sinä valitset ne mikrofonit ja teet niille ne monitorisoundit ja miksaat sen yleisösoundin. Jos se kiertää ja on ponnetonta paskaa, niin se on sun vikas! Sitten jos sä olet tehnyt kaikkesi että saat niin hyvän ja tasapainoisen esityksen aikaiseksi kuin mahdollista ja se silti kuulostaa paskalta, kun kitaristilla on stäkki liian isolla, laulaja piipittää ja kosketinsoittajalla on zembalosoundi synassa, vaikka hammondia pitäis, niin sille ei voi mitään, mutta ainakin sä oot yrittänyt parhaasi ja voit mennä hyvillä mielin keikan jälkeen kotiin nukkumaan. Ja ihan varmasti tuli taas opittua uusia asioita. Jos ei muuta, niin että miten ei ainakaan kannata tehdä. Se kun kumuloituu, niin sitä kutsutaan kokemukseksi.

Jossain vaiheessa joku bändi sitten tykkää sun meiningistä ja pyytää sua keikoille. Ja sitten tietty, jos jonkun bändin meininki kolahtaa kovasti, niin menet keikan jälkeen kehumaan ja tyrkytät itseäsi muillekin keikoille. Siitä se lähtee. Ja mikä tärkeintä, älä ole mulkku kenellekään. Opi sanomaan tarvittaessa tiukastikin jos joku mättää, mutta silloinkin rakentavasti ja kohteliaasti. Hyväntuulisella vittuilullakin voi päästä haluttuun lopputulokseen, mutta se pitää tehdä taiten ja pelisilmää käyttäen.

Arvatkaapa jännittikö nuorempana soittaa Mayhemin möröille, että mun klubillani muuten ei sitten tolskata veren ja elänten ruhojen kanssa, kun se menee lavarakenteiden välistä joka paikkaan ja tulee kauhea sotku, sekä haju ja terveyshaittoja. -"Ok, ymmärrämme. Hyvä kun ilmoitit etukäteen." No olipa taas iso homma.

Toinen tärkeä juttu näissä hommissa on se, että jos ei nyt jotain ihan käsittämätöntä luonnonmullistusta, tai kuolemantapausta satu päälle, niin kaiken tulee onnistua. Live on aina uhka, mutta se pitää kääntää mahdollisuudeksi. Paikan PA on vanha, paska, väärin kytketty ja näemmä osittain myös rikki; No se pitää sitten korjata sellaiseen auttavaan kondikseen, että sillä pystyy vetämään keikan. No mitä jos ei osaa!!! No sitten pitää opetella. Niin siis nyt heti!!! Ens kerralla se on taas vähän erilaista, mutta jo helpompaa. Kymmenen vuotta kun olet rämpinyt ja pelastanut keikkoja mitä ihmeellisimmissä ladoissa ja bunkkereissa, niin sä oot jo niin marinoitunut seppä, että mikään ei enää kavahduta.

Ja se kans on varsinkin alussa tärkeää, että menee ihan mimmoisille keikoille vaan, mihin pyydetään. Ja tuppautuu sinnekin mihin ei pyydetä. Se että äänentoistofirma palkkaa sut työntämään laatikoita räntäsateessa ja kostaa vielä pistämällä käärimään piuhat ja haalimaan voimavirtakaapelin ojasta, kuuluu sekin työnkuvaan. Kun tekee hyvällä asenteella, enempiä valittamatta, eikä mokaile liian paljon, niin se semmoinen poikii lisää keikkoja ja vastuuta. Ja kun nuorena sitä näppärästi luulee olevansa kaikkivoipa ja energiaa riittää, niin mikäs sen parempi aika hankkia niitä kokemuksia.

Joskus parikymppisenä mua pyydettiin täysin puskista hoitamaan melko tuoreen Hartwall arenan äänentoistojärjestelmää, kun tuvassa oli Monster truck show. (Nämä kulkee arkistoissa nimellä "Piti olla helppo keikka") Eräs Harkimoista lykkäs pari langatonta kouraan, osoitti AV nurkkausta ja kerto, että Ameriikan pojat spiikkaa noihin ja tuonne jonnekin vedetään niiltä muut äänet. Lähteekö? No tottakai lähtee, kun ei ole vaihtoehtoja. Rimpuilin siellä tutkimassa järjestelmää ja vetämässä piuhoja ja sain kuin sainkin jenkkien äänet systeemiin kiinni. Vaan aika pian hoksasin että ne langattomat kapulat olivat molemmat täysin paskana. Ei virtaa, ei mitään. Menin kyseleen, että miten toimitaan ja vastaus oli, että no korjaa ne. "Sä sanoit että sulta lähtee ja meillä tulee tupa täyteen puolentoista tunnin päästä ja sitä ennen on läpimeno." No siinä vaiheessa mä olin kolvaillut mm. ovisummerin yläasteen kässäntunnilla. Illan jälkeen ameriikan tuottaja tulee kehumaan, että hyvin meni ja harvoin toimii tekniikka noin hyvin. Eli siitäkin selvittiin, kun oli pakko. Ja aina on pakko. Se kuuluu työnkuvaan.

Tiivistäen:

Älä pelkää hypätä syvään päätyyn. Mukavuusalueensa ulkopuolella oppii kaikkein eniten. 

Ja aina kun lähistöllä on fiksumpia ja kokeneempia, niin kuuntele niitä jos niillä on jotain sanottavaa ja kysele jos on kysyttävää. 

Äläkä yritä tehdä vaikutusta. Kyllä ne näkee ja huomaa pätevän ihmisen hyvin nopeasti. 

Ja ne sun "sotajuttus" ei oikeasti kiinnosta veteraaneja. Ne on nähneet jo kaiken!

Ja opi tykkäämään roudaamisesta! Ota se hyötyliikunnan kannalta. 

Ja opi tykkäämään purkamisesta. Jos sulla on joka ilta piuhat solmussa, niin opettele vetämään ja käärimään ne piuhat niin ettei ne mene solmuun.

Ja opettele tykkäämään matkustamisesta. Lue, kudo, kuuntele musaa, keskustele Kantilaisesta filosofiasta, piirrä, pelaa... Rundaaminen on 85% autossa istumista.

Jos koko ajan vituttaa jokin asia, niin sä et ole hauskaa seuraa. Ryhmädynamiikka on valtavan tärkeää, kun tehdään pienissä ja tiiviissä yhteisöissä töitä. 

Posin kautta hei!