Saleilla eka, saleilla vika.
Johan sitä on taas päässyt nostelemaan raskaita laatikoita ylös, vain laskeakseen ne takaisin alas. Vain huomatakseen, että niitä pitäisi taas nostella ylös.
Aloitimme salirundimme viimeviikolla luonnollisesti varastolta käsin, jossa haahuilimme kaman perässä listan mukaista laitetta kasaan. Kävimme myös poimimassa mukaan L´acousticin kivasetin subeineen ja filleineen, jolla pitäis pärjätä kaikissa mestoissa joissa ei ole asiallista omaa äänentoistinta.
Tällä kertaa bändi oli vihdoinkin ottanut asiakseen hoitaa mukaan myös merkkaa, kun sitä jengi aina vaatimalla vaatii. No nyt sitä sitten tuli niin että riittää hetkeksi. Meni nimittäin aika perhanan tiukille pakkaus, kun rekan perään piti ahtaa vielä pari rullakkoa paitaa ja kangaskassia.
Ja jotta homma olisi haastavampaa, oli meillä seuraavana päivänä vielä vastassa etelästä tuleva valokattaus, eli karkeasti arvioituna miljoona tonnia lamppua. No mutta ei siinä. nostellaan laatikkoa kolmeen, neljään kerrokseen niin mahtuupi ja lihasmassa kasvaa. Ollaankin päästy kesän riennoissa liian helpolla, kun ollaan selvitty enimmäkseen lattiapakkauksella.
Siitä sittennii Järvenpäähän, nokkelasti nimettyyn Järvenpää-taloon, jossa meillä oli tiistaina treenipäivä ja keskiviikkona itse veto.
No treenithän meni just niinkuin pitääkin; Kevyttä sekoilua ja tutkailua ja tsekkailua ja haahuilua, mikä kuuluu asiaan, jottei semmoista tarvisi sitten harrastaa itse keikoilla niin paljoa.
PA osoittautui loistavaksi valinnaksi. Kolmesta pikkupurkista lähtee hämmästyttävän hyvä kate noinkin isoon saliin. Eturivin keskelle panin fillit ihan sublimaalisen pienelle ja thäts it.
Ja kyllähän se ranskan ruskea soundaa ihanalta. Jos olisin ihan liian rikas ja asuisin linnassa, niin voisin ottaa tuon nipun mun miesluolani (on muuten ihanan homoeroottinen termi.) stereoiksi.
Keikan jälkeen ilmeni kasvavaa napinaa ja jurputusta mun mikkivalinnasta. Mä olen itse ollut todella tyytyväinen Senkun 441:een laulussa, mutta monitoriseppämme Kimmo, sekä itse pääjohtaja ovat valitelleet sen tukkoisuudesta. No onhan se aika alapainoinen mikki, mutta ah niin pehmeän pörröinen on soundinsa, jotta minä pidän. Lisäksi sehän näytää nyt vaan ihan törkeen hyvältä.
No mutta mä olen aina valmis testaileen uutta, joten nappasin seuraavalle keikalle Sellosalin laatikosta Senkun 935:n solistin kuonon alle ja siihen loppui valitus tukkoisuudesta.
Sain siitä erittäin pätevän soundin Tuurelle, onhan se mulle läpikotaisin tuttu mikki Jukka Pojan ajoilta. Mutta vähän se ehkä on persoonaton tuohon hommaan.
No Kimmo hoiti sitten Hämeenlinnan verkatehtaalle seuraavaksi päiväksi meille Shuren kovasti kehutun KSM8:n Ja hittovie, onhan sekin nyt hyvä mikki. Käsittämättömän vähäinen ja koherentti vuotosoundi. Paras siinä mielessä mitä oon missään tavannut.
Suora soundikin on erittäin priima ja resoluutiota riittää. Kovin kirkas se ei ole, mutta luonnollinen. Ilmeni vain jotain kummaa surinaa Tuuren kanssa. Jotenkin tietyillä taajuuksilla, tietystä kulmasta se mikki saturoituu jotenkin ihan omituisesti. Ei sitä kukaan muu kuule, kuin minä ja Kimmo, kun se on meidän työmme, mutta jännän ääri on taas löydetty. Sillä me ollaan kuitenkin nyt menty lävitte myös Kuopio ja Tampere-talokin.
Tällä viikolla otetaan testiin vielä toinen yksilö sitä KSM8:a, josko siinä olis joku snadi häpsy kapselissa tms. ja samalla mukaan lähtee KSM9:kin josta olen lukenut paljon hyvää. Siinä jänskättää vain se, että monesti konkkamikit käsikapuloina ovat vähän liiankin raikkaita ja perkeleet poimivat yleensä aika reippaasti vuotosoundeja.
Muuten ottaisin välittömästi Noikun KMS-105:n käyttöön, mutta ei sillä tee yhtään mitään jos bändissä on rummut. Meillä on vielä perkat ja se jokapaikassa seikkaileva haitarikin.
Noin muutoin mikkiteknisesti mä nappasin tälle rundille overeiksi AKG:n 414:t ja nimenomaan sillä harmaalla grillillä ja fyysisellä kytkimellä. Jumalation miten samettinen peltisoundi niillä poimiutuupi.
Pystypianoon valikoitui DPA:n 4099:t sillä magneettikiinnityksellä, mikä on puhdasta neroutta.
Niissäkin on jumalainen soundi, mutta herranen aika, miten innokkaasti ne on poimimassa vuotoja, ihan koko ajan ja kaikkialta.
Niin ja vähän väliä joku tulee kyseleen, että mikäs mikki mulla onkaan snaren yläkalvolla, enkä mä ikinä muista, kun noi (mulla on noita kaks laukussa) on nähneet elämää ja runko on teippiä täynnä.
No ne on täten malliltaan AKG C535 EB.
Niin ja basarissahan meillä on kans mikki, jonka tarkkaa mallia en ikinä kysyttäessä muista, semminkin kun se asuu mukavasti kehdossaan siellä rummun sisällä. Se on toi AT:n AE2500.
No en mä vielä ole kuitenkaan valmis päästämään sitä 441:stä eläkkeelle. Siinä on sitten reilun tonnin snaressa puolellatoista tonnilla mikrofoneja. Maailman paras "pöks" sekä "räps" etten sanoisi.
Faktaa: Anssi Mattila on lapsinero!
Se välttämättä halusi taas roudata mukaan mahdottomat määrät lamppuloita ja jotain starwars asioita, joilla sulattais auringonkin. Lisäksi mukana kiertää rucolapizzoja, jotka päätyvät aina mystisesti lavalle, vaikkeivät mahtuisikaan oviaukoista kulkemaan.
Tukaani on tietty mukana aina ja itkupajujakin meillä on pienen talousmetsän verran mukanamme.
Onhan niissä laatikoissa hommansa, mutta kaiken antaa helposti anteeksi, kun näkee sen lopputuloksen.
Nyt mä lähden ostamaan itselleni lentolaukkua, jossa on pyörät. Bye bye putkikassi. Mä ilmeisesti meinaan pikkuhiljaa aikuistua tms.
Vielä 26 konserttisalikatselmusta näille parille kuulle. Jännä nähdä millaisia pikkupitäjien porrasroudauksia tässä vielä on edessä.
Aloitimme salirundimme viimeviikolla luonnollisesti varastolta käsin, jossa haahuilimme kaman perässä listan mukaista laitetta kasaan. Kävimme myös poimimassa mukaan L´acousticin kivasetin subeineen ja filleineen, jolla pitäis pärjätä kaikissa mestoissa joissa ei ole asiallista omaa äänentoistinta.
Tällä kertaa bändi oli vihdoinkin ottanut asiakseen hoitaa mukaan myös merkkaa, kun sitä jengi aina vaatimalla vaatii. No nyt sitä sitten tuli niin että riittää hetkeksi. Meni nimittäin aika perhanan tiukille pakkaus, kun rekan perään piti ahtaa vielä pari rullakkoa paitaa ja kangaskassia.
Ja jotta homma olisi haastavampaa, oli meillä seuraavana päivänä vielä vastassa etelästä tuleva valokattaus, eli karkeasti arvioituna miljoona tonnia lamppua. No mutta ei siinä. nostellaan laatikkoa kolmeen, neljään kerrokseen niin mahtuupi ja lihasmassa kasvaa. Ollaankin päästy kesän riennoissa liian helpolla, kun ollaan selvitty enimmäkseen lattiapakkauksella.
Siitä sittennii Järvenpäähän, nokkelasti nimettyyn Järvenpää-taloon, jossa meillä oli tiistaina treenipäivä ja keskiviikkona itse veto.
No treenithän meni just niinkuin pitääkin; Kevyttä sekoilua ja tutkailua ja tsekkailua ja haahuilua, mikä kuuluu asiaan, jottei semmoista tarvisi sitten harrastaa itse keikoilla niin paljoa.
PA osoittautui loistavaksi valinnaksi. Kolmesta pikkupurkista lähtee hämmästyttävän hyvä kate noinkin isoon saliin. Eturivin keskelle panin fillit ihan sublimaalisen pienelle ja thäts it.
Ja kyllähän se ranskan ruskea soundaa ihanalta. Jos olisin ihan liian rikas ja asuisin linnassa, niin voisin ottaa tuon nipun mun miesluolani (on muuten ihanan homoeroottinen termi.) stereoiksi.
Keikan jälkeen ilmeni kasvavaa napinaa ja jurputusta mun mikkivalinnasta. Mä olen itse ollut todella tyytyväinen Senkun 441:een laulussa, mutta monitoriseppämme Kimmo, sekä itse pääjohtaja ovat valitelleet sen tukkoisuudesta. No onhan se aika alapainoinen mikki, mutta ah niin pehmeän pörröinen on soundinsa, jotta minä pidän. Lisäksi sehän näytää nyt vaan ihan törkeen hyvältä.
No mutta mä olen aina valmis testaileen uutta, joten nappasin seuraavalle keikalle Sellosalin laatikosta Senkun 935:n solistin kuonon alle ja siihen loppui valitus tukkoisuudesta.
Sain siitä erittäin pätevän soundin Tuurelle, onhan se mulle läpikotaisin tuttu mikki Jukka Pojan ajoilta. Mutta vähän se ehkä on persoonaton tuohon hommaan.
No Kimmo hoiti sitten Hämeenlinnan verkatehtaalle seuraavaksi päiväksi meille Shuren kovasti kehutun KSM8:n Ja hittovie, onhan sekin nyt hyvä mikki. Käsittämättömän vähäinen ja koherentti vuotosoundi. Paras siinä mielessä mitä oon missään tavannut.
Suora soundikin on erittäin priima ja resoluutiota riittää. Kovin kirkas se ei ole, mutta luonnollinen. Ilmeni vain jotain kummaa surinaa Tuuren kanssa. Jotenkin tietyillä taajuuksilla, tietystä kulmasta se mikki saturoituu jotenkin ihan omituisesti. Ei sitä kukaan muu kuule, kuin minä ja Kimmo, kun se on meidän työmme, mutta jännän ääri on taas löydetty. Sillä me ollaan kuitenkin nyt menty lävitte myös Kuopio ja Tampere-talokin.
Tällä viikolla otetaan testiin vielä toinen yksilö sitä KSM8:a, josko siinä olis joku snadi häpsy kapselissa tms. ja samalla mukaan lähtee KSM9:kin josta olen lukenut paljon hyvää. Siinä jänskättää vain se, että monesti konkkamikit käsikapuloina ovat vähän liiankin raikkaita ja perkeleet poimivat yleensä aika reippaasti vuotosoundeja.
Muuten ottaisin välittömästi Noikun KMS-105:n käyttöön, mutta ei sillä tee yhtään mitään jos bändissä on rummut. Meillä on vielä perkat ja se jokapaikassa seikkaileva haitarikin.
Noin muutoin mikkiteknisesti mä nappasin tälle rundille overeiksi AKG:n 414:t ja nimenomaan sillä harmaalla grillillä ja fyysisellä kytkimellä. Jumalation miten samettinen peltisoundi niillä poimiutuupi.
Pystypianoon valikoitui DPA:n 4099:t sillä magneettikiinnityksellä, mikä on puhdasta neroutta.
Niissäkin on jumalainen soundi, mutta herranen aika, miten innokkaasti ne on poimimassa vuotoja, ihan koko ajan ja kaikkialta.
Niin ja vähän väliä joku tulee kyseleen, että mikäs mikki mulla onkaan snaren yläkalvolla, enkä mä ikinä muista, kun noi (mulla on noita kaks laukussa) on nähneet elämää ja runko on teippiä täynnä.
No ne on täten malliltaan AKG C535 EB.
Niin ja basarissahan meillä on kans mikki, jonka tarkkaa mallia en ikinä kysyttäessä muista, semminkin kun se asuu mukavasti kehdossaan siellä rummun sisällä. Se on toi AT:n AE2500.
No en mä vielä ole kuitenkaan valmis päästämään sitä 441:stä eläkkeelle. Siinä on sitten reilun tonnin snaressa puolellatoista tonnilla mikrofoneja. Maailman paras "pöks" sekä "räps" etten sanoisi.
Faktaa: Anssi Mattila on lapsinero!
Se välttämättä halusi taas roudata mukaan mahdottomat määrät lamppuloita ja jotain starwars asioita, joilla sulattais auringonkin. Lisäksi mukana kiertää rucolapizzoja, jotka päätyvät aina mystisesti lavalle, vaikkeivät mahtuisikaan oviaukoista kulkemaan.
Tukaani on tietty mukana aina ja itkupajujakin meillä on pienen talousmetsän verran mukanamme.
Onhan niissä laatikoissa hommansa, mutta kaiken antaa helposti anteeksi, kun näkee sen lopputuloksen.
Nyt mä lähden ostamaan itselleni lentolaukkua, jossa on pyörät. Bye bye putkikassi. Mä ilmeisesti meinaan pikkuhiljaa aikuistua tms.
Vielä 26 konserttisalikatselmusta näille parille kuulle. Jännä nähdä millaisia pikkupitäjien porrasroudauksia tässä vielä on edessä.
Kommentit
Lähetä kommentti