Satyyri seikkailee
Kreikka, tuo länsimaisen sivistyksen kehto. Leppoisan elon pörröinen pesä. Ja Kreeta! Sinä turkoosin suolaliuoksen ympäröimä kalliomuodostelma! Syleilisin rantojasi, jos ne eivät olisi niin pirun terävää liuskekiveä!
Rantauduimme Agia Pelagia nimiseen pikkukylään mitä otollisimpaan aikaan. Luonto oli vielä vehreää, eikä lainkaan karrelle palanutta. Kukat sen kuin kukkivat ja mikä loisteliainta, turistikausi ei ollut vielä alkanut. Olipahan kuitenkin sen verran aluillaan, että ravintelit ja kaupat olivat jo avanneet luukkunsa.
Hotellimme oli ihan siinä holleilla, missä meri lyö rantaan ja sekös oli kovin idyllikästä.
Mikäs siinä parvekkeella aamupalata, tahi punaviineerata iltatuimaan.
Käveltyäkin tuli, mutta etäisyyksiä oli todella hankala mitata hiljaa päässään. Mesta on nimittäin niin vuoristoista, että joko lähelle ei nähnyt mitään, kun siinä oli joku nyppylä välissä, tai sitten näki, kuten kauaskin, jos se oli ylhäällä rinteessä. Lisäksi jokainen tie kaartoi metrinkin matkalla vähintään 97 astetta joka suuntaan tai toiseen. Joten, vaikka kuinka patikoimme reippahasti sinne tänne, niin vähän väliä ällistytti tavallinen näky: "Ai toi meidän hotla on siis niinku taas tuossa" Eipä siinä silti. Maisemat olivat parhaudella kyllästetyt ja jumalation, että se saari tuoksui hyvältä! Niitä yrttitarhoja, hedelmäpuita ja kukkaloistoja jäivät muistaen kaipaamaan miljoonat hajureseptorit.
Eivätkä osattomiksi jääneet makureseptoritkaan. Rantabulevardi, oli kehystetty nätisti vieri vieressä istuvilla tavernoilla, joihin me missioitiin menevämme ihan jokaiseen. Ei ihan onnistunut. Mutta ainakin puolet niistä tarjosivat sekä erinomaista ruokaa, että mitä parahinta palvelua. Minä päätin kokeilla rajojani ja tilata kerrankin etanoita, vaikken moisista uskonutkaan pitäväni. Olin väärässä, eikä etanakokemus jäänyt suinkaan yhteen. Muutenkin kaikki oli niin pirun tuoretta ja maut selkeitä, että ihan itketti mennä kotosalla taas S-marketin purkkioliiveja väistämään. Fetakin oli kreikassa parempaa, kuin bonapetit-salaattijuusto.
Vähän aikaa meni opetellessa, että mitenkä sitä rantalomalla kuuluu käyttäytyä, mutta kyllä se lötkötys sitten vihdoin alkoi sujua. Vielä kun löysimme lähimaastosta pienen kallioitten ympäröimän hiekkapoukaman, jossa oli mukavan rauhaisaa ja romantillista, niin mikäs meidän oli hikoillessa ja uiskennellessa. Lähimarketista löytyi vielä huokealla säälliset snorklauskamppeet, millä avautui taas ihan uusia ulottuvuuksia rantaelämään. Joku oli ilmeisesti laskenut hiljattain vapaaksi kaikenmaailman akvaariokaloja, joita oli kiva möllötellä.
Massapsykoosi ja paniikki meinasi vallata Suomalaispainotteisen hotellistomme lätkän loppuotteluiltana.
Koko kylästä kun ei löytynyt yhtään mestaa, missä olisi kiekko näkynyt. Palloilupuolelle tuntuvat painottuneet nuo etelän ihmiset. Mikäköhän siinäkin on? Eniveis, kilpaa pengoimme nettistriimejä naapurin likan kanssa ja löytyihän se virta vihdoin, jossa Mertaranta huusi. Netti yhteys vain oli hi-das ja pät-ki-vä. Oli vekkulia seurata lätkää, kun perse nousee penkistä jännityksen myötä ja striimi tökkää. "Menikö se sinne, vai ei?" ja puolisekuntia taas näkyy "Jee!!! eiku, hetkinen ööö..." Eräässä kohdassa suomenkielinen selostus hyytyi tykkänään ja toka erä piti katsoa loppuun viron kielellä. Meni muuten huumorin puolelle se! No kolmas erä kuitenkin meni pahemmitta pätkimittä, tais jonku naapurinpojan porotorrentti latautua tms. Paikalliset oli vähän ihmeissään, kun suomalaiset huutavat naama punaisena altaan ääressä, vaikkei yhtään fudismatsia ollut käynnissä.
Siinäpä se perusoleilumme ranka tulikin: Löhöilyä ja hyvinsyöntiä. Vaan sittenpä me päätimmekin yks kaks tempaista ja hyppäsimme auton kyytiin, mi vei meidät markkinoitten kautta läheiseen Iraklonin kaupunkiin. Markkinoilla huusivat ihmiset kreikkaa ja pöydät notkuivat vaatteista, joita sitten pengottiin haudanryöstäjäin lailla, kaiken kivan toivossa. Vaimo toivoi ja sai mekkoloita, sekä kenkiä. Itse sain pikkuruisesta kioskista matkan parhaat suflakit. Niin ja torin elintarvikeosiosta ostimme ison muovipussillisen täyteen erilaisia yrttejä, sekä teetä. Meinaan että se perus oregano, mitä täällä pitsaan lykätään, on hiukka eri ainetta, mitä tuoltapäin maailmaa on tarjolla! Niin ja Kreikkalainen vuoristotee tuli heti tarpeeseen, kun naapurin setällä oli pakki sekaisin.
Itse Iraklion oli kaupunkina ihan perus. Paljon turisteja ja jonninverran historiallisia juttuja. Museo olis ollut, mutta meillä oli vain kolme tuntia aikaa, missä ei meikäläiset ehdi pal´ mittään, joten ne jäi ensi kertaan.
Yksi parhaista ruokaelämyksistä löytyi erään turistirihkamakadun pienen pieneltä poikkikadulta, joka oli ahdettu täyteen avokeittiöitä ja jossa istui lähinnä paikallisia, sotkemassa pöytäliinoja. Tunnistimme heti hyvän meiningin ja hyökkäsimme vapaaseen pöytään tilaten mousakaa, sekä grillistä lajitelman lihoja ja ai että kuulkaa!!!
Paikallisilla oli muuten loistava tapa käsitellä kerjäläisiä, jotka olivat lähinnä Romaniasta. Tapa, mikä ei Suomessa tulisi kuuloonkaan: Rahaa en nähnyt kenenkään antavan, mutta kun kupu oli itsellä täynnä, kutsuttiin ihmispolot syömään, mitä jäljelle jäi. Ravintoloitsijatkaan eivät olleet moisesta moksiskaan.
Nyt on haikeata. Syömein halajaa takaisin minotauroin kitaan. za za zaa!
Rantauduimme Agia Pelagia nimiseen pikkukylään mitä otollisimpaan aikaan. Luonto oli vielä vehreää, eikä lainkaan karrelle palanutta. Kukat sen kuin kukkivat ja mikä loisteliainta, turistikausi ei ollut vielä alkanut. Olipahan kuitenkin sen verran aluillaan, että ravintelit ja kaupat olivat jo avanneet luukkunsa.
Hotellimme oli ihan siinä holleilla, missä meri lyö rantaan ja sekös oli kovin idyllikästä.
Mikäs siinä parvekkeella aamupalata, tahi punaviineerata iltatuimaan.
Käveltyäkin tuli, mutta etäisyyksiä oli todella hankala mitata hiljaa päässään. Mesta on nimittäin niin vuoristoista, että joko lähelle ei nähnyt mitään, kun siinä oli joku nyppylä välissä, tai sitten näki, kuten kauaskin, jos se oli ylhäällä rinteessä. Lisäksi jokainen tie kaartoi metrinkin matkalla vähintään 97 astetta joka suuntaan tai toiseen. Joten, vaikka kuinka patikoimme reippahasti sinne tänne, niin vähän väliä ällistytti tavallinen näky: "Ai toi meidän hotla on siis niinku taas tuossa" Eipä siinä silti. Maisemat olivat parhaudella kyllästetyt ja jumalation, että se saari tuoksui hyvältä! Niitä yrttitarhoja, hedelmäpuita ja kukkaloistoja jäivät muistaen kaipaamaan miljoonat hajureseptorit.
Eivätkä osattomiksi jääneet makureseptoritkaan. Rantabulevardi, oli kehystetty nätisti vieri vieressä istuvilla tavernoilla, joihin me missioitiin menevämme ihan jokaiseen. Ei ihan onnistunut. Mutta ainakin puolet niistä tarjosivat sekä erinomaista ruokaa, että mitä parahinta palvelua. Minä päätin kokeilla rajojani ja tilata kerrankin etanoita, vaikken moisista uskonutkaan pitäväni. Olin väärässä, eikä etanakokemus jäänyt suinkaan yhteen. Muutenkin kaikki oli niin pirun tuoretta ja maut selkeitä, että ihan itketti mennä kotosalla taas S-marketin purkkioliiveja väistämään. Fetakin oli kreikassa parempaa, kuin bonapetit-salaattijuusto.
 |
Vähän aikaa meni opetellessa, että mitenkä sitä rantalomalla kuuluu käyttäytyä, mutta kyllä se lötkötys sitten vihdoin alkoi sujua. Vielä kun löysimme lähimaastosta pienen kallioitten ympäröimän hiekkapoukaman, jossa oli mukavan rauhaisaa ja romantillista, niin mikäs meidän oli hikoillessa ja uiskennellessa. Lähimarketista löytyi vielä huokealla säälliset snorklauskamppeet, millä avautui taas ihan uusia ulottuvuuksia rantaelämään. Joku oli ilmeisesti laskenut hiljattain vapaaksi kaikenmaailman akvaariokaloja, joita oli kiva möllötellä.
Massapsykoosi ja paniikki meinasi vallata Suomalaispainotteisen hotellistomme lätkän loppuotteluiltana.
Koko kylästä kun ei löytynyt yhtään mestaa, missä olisi kiekko näkynyt. Palloilupuolelle tuntuvat painottuneet nuo etelän ihmiset. Mikäköhän siinäkin on? Eniveis, kilpaa pengoimme nettistriimejä naapurin likan kanssa ja löytyihän se virta vihdoin, jossa Mertaranta huusi. Netti yhteys vain oli hi-das ja pät-ki-vä. Oli vekkulia seurata lätkää, kun perse nousee penkistä jännityksen myötä ja striimi tökkää. "Menikö se sinne, vai ei?" ja puolisekuntia taas näkyy "Jee!!! eiku, hetkinen ööö..." Eräässä kohdassa suomenkielinen selostus hyytyi tykkänään ja toka erä piti katsoa loppuun viron kielellä. Meni muuten huumorin puolelle se! No kolmas erä kuitenkin meni pahemmitta pätkimittä, tais jonku naapurinpojan porotorrentti latautua tms. Paikalliset oli vähän ihmeissään, kun suomalaiset huutavat naama punaisena altaan ääressä, vaikkei yhtään fudismatsia ollut käynnissä.
 |
Siinäpä se perusoleilumme ranka tulikin: Löhöilyä ja hyvinsyöntiä. Vaan sittenpä me päätimmekin yks kaks tempaista ja hyppäsimme auton kyytiin, mi vei meidät markkinoitten kautta läheiseen Iraklonin kaupunkiin. Markkinoilla huusivat ihmiset kreikkaa ja pöydät notkuivat vaatteista, joita sitten pengottiin haudanryöstäjäin lailla, kaiken kivan toivossa. Vaimo toivoi ja sai mekkoloita, sekä kenkiä. Itse sain pikkuruisesta kioskista matkan parhaat suflakit. Niin ja torin elintarvikeosiosta ostimme ison muovipussillisen täyteen erilaisia yrttejä, sekä teetä. Meinaan että se perus oregano, mitä täällä pitsaan lykätään, on hiukka eri ainetta, mitä tuoltapäin maailmaa on tarjolla! Niin ja Kreikkalainen vuoristotee tuli heti tarpeeseen, kun naapurin setällä oli pakki sekaisin.
 |
Itse Iraklion oli kaupunkina ihan perus. Paljon turisteja ja jonninverran historiallisia juttuja. Museo olis ollut, mutta meillä oli vain kolme tuntia aikaa, missä ei meikäläiset ehdi pal´ mittään, joten ne jäi ensi kertaan.
Yksi parhaista ruokaelämyksistä löytyi erään turistirihkamakadun pienen pieneltä poikkikadulta, joka oli ahdettu täyteen avokeittiöitä ja jossa istui lähinnä paikallisia, sotkemassa pöytäliinoja. Tunnistimme heti hyvän meiningin ja hyökkäsimme vapaaseen pöytään tilaten mousakaa, sekä grillistä lajitelman lihoja ja ai että kuulkaa!!!
Paikallisilla oli muuten loistava tapa käsitellä kerjäläisiä, jotka olivat lähinnä Romaniasta. Tapa, mikä ei Suomessa tulisi kuuloonkaan: Rahaa en nähnyt kenenkään antavan, mutta kun kupu oli itsellä täynnä, kutsuttiin ihmispolot syömään, mitä jäljelle jäi. Ravintoloitsijatkaan eivät olleet moisesta moksiskaan.
Nyt on haikeata. Syömein halajaa takaisin minotauroin kitaan. za za zaa!
Kommentit
Lähetä kommentti