Todellisuutta penäämässä
Viikonloppuna harrastimme melkomoista kreisibailausta. Mä leipasin raavaana miehenä oliivifocaccian, oheisen loistoreseptin pohjalta, paitsi että olen pimpannut sitä hunajalla sekä bruchetta mausteseoksella. (Oliiviöljyä sekä suolaa saa myös laittaa reilummin!)
Leivän valmistuttua nappasimme sen, sekä dixitin kainaloon ja lirvahdimme ystävien joukkoon.
Siellä söimme sitä sun tätä herkkua ja joimme ykkösolutta elokuvanteon ohella.
Meillä oli nimittäin valopöytä pullollaan erinäisiä maaleja ja musteita, sekä sekalaisia työkaluja kirurgin tarvikkeista paineilmapulloihin, joilla tuotimme mitä kummallisempia freimejä suoraan blankolle filmille.
Tekniikka oli vapaa ja sitämyöten ruuduistakin tuli mitä moninaisimpia. Enpä malttaisi odottaa, että ne saa siirrettyä digitaaliseen muotoon, jotta näkisi miltä ne näyttävät liikkeessä.
Tuossa päivänä eräänä minulle esitettiin kysymys:
"Jos voisit omaksua taidon, mikä se olisi?"
Siihen oli harvinaisen helppo vastata: Haluaisin oppia ymmärtämään ja soveltamaan matematiikkaa. Luonnontieteistä kiihottuneena sitä tulee monesti mieleen, jotta olisipa kiva oppia sen kieli. Mutta kun ei lähde, niin ei. Yritetty on. Ja siitäpä syytän suurimmaksi osaksi ala- ja varsinkin yläasteen matikan opettajaa, joka sai kuivakkuudellaan ja yleisellä tympeydellään ihan kaiken muun maailmassa vaikuttamaan paljon kiinnostavammalta, kuin just opettamansa aritmetiikan. Toisaalta mulla on ollut aina enemmän käytännöllinen mieli, kuin teoreettinen... Tai siis näin olen asian itselleni perustellut. Mutta miksi sitten pähkäilen jatkuvasti kaikenlaisia teorioita päässäni, joiden paikkansapitävyyden joudun sitten käytännössä testailemaan ihan fyysisesti, kun ei se teoreettinen ajattelu luonnistu loppuun asti.
Mistä tulikin mieleeni takautuma yläasteen matematiikan tunnilta, jossa piti pistokoetehtävänä laskea ko. ympyrän piirin pituus, minkä ratkaisinkin luokastani ensimmäisenä ja vieläpä täysin oikein. Silti sain kokeesta hylätyn. Tehtävä ratkesi kohdallani niin, että nappasin paidanhelmastani pätkän lankaa, jonka pyöräytin vastaamaan kyseistä ympyrää ja mittasin langan pituuden.
Leivän valmistuttua nappasimme sen, sekä dixitin kainaloon ja lirvahdimme ystävien joukkoon.
Siellä söimme sitä sun tätä herkkua ja joimme ykkösolutta elokuvanteon ohella.
Meillä oli nimittäin valopöytä pullollaan erinäisiä maaleja ja musteita, sekä sekalaisia työkaluja kirurgin tarvikkeista paineilmapulloihin, joilla tuotimme mitä kummallisempia freimejä suoraan blankolle filmille.
Tekniikka oli vapaa ja sitämyöten ruuduistakin tuli mitä moninaisimpia. Enpä malttaisi odottaa, että ne saa siirrettyä digitaaliseen muotoon, jotta näkisi miltä ne näyttävät liikkeessä.
Tuossa päivänä eräänä minulle esitettiin kysymys:
"Jos voisit omaksua taidon, mikä se olisi?"
Siihen oli harvinaisen helppo vastata: Haluaisin oppia ymmärtämään ja soveltamaan matematiikkaa. Luonnontieteistä kiihottuneena sitä tulee monesti mieleen, jotta olisipa kiva oppia sen kieli. Mutta kun ei lähde, niin ei. Yritetty on. Ja siitäpä syytän suurimmaksi osaksi ala- ja varsinkin yläasteen matikan opettajaa, joka sai kuivakkuudellaan ja yleisellä tympeydellään ihan kaiken muun maailmassa vaikuttamaan paljon kiinnostavammalta, kuin just opettamansa aritmetiikan. Toisaalta mulla on ollut aina enemmän käytännöllinen mieli, kuin teoreettinen... Tai siis näin olen asian itselleni perustellut. Mutta miksi sitten pähkäilen jatkuvasti kaikenlaisia teorioita päässäni, joiden paikkansapitävyyden joudun sitten käytännössä testailemaan ihan fyysisesti, kun ei se teoreettinen ajattelu luonnistu loppuun asti.
Mistä tulikin mieleeni takautuma yläasteen matematiikan tunnilta, jossa piti pistokoetehtävänä laskea ko. ympyrän piirin pituus, minkä ratkaisinkin luokastani ensimmäisenä ja vieläpä täysin oikein. Silti sain kokeesta hylätyn. Tehtävä ratkesi kohdallani niin, että nappasin paidanhelmastani pätkän lankaa, jonka pyöräytin vastaamaan kyseistä ympyrää ja mittasin langan pituuden.
Kommentit
Lähetä kommentti