tiistaina, syyskuuta 11, 2007

Ammatin valintaa part:1

Tuli Oksun turinoista mieleeni, että onkin pitämäni kirjoittaa horinoita alkusysäyksestä, joka johti siihen että nykyään ollaan suurin osa ajasta pers-aukisia/puuduksissa, mutta ah niin onnellisia. (Tai tulishan tuota rahhoo enemmänkin, mutta ku ei jaksa työskennellä määräänsä enempää.) Tästä kirjoituksesta tulee nyt vähintään kaksi osainen, johtuen siitä, etten ole koskaan osannut/joutunut valitsemaan live tahi studiotöitten väliltä.
Aloitan studiopuolesta:

Johdanto:
Isäni on säveltäjä/muusikko, joten se on vähän niinkuin sinetöinyt kohtaloni. Vaavina en kuulemma saanut nukutuksi päikkäreitä, jos isä ei harjoitellut rumpulointia yläkerrassa.

Joskus kakstoistiaana tai niillä main, toi pukki mielettömän tietoteknisen vekottimen, jonka kanteen oli kirjoitettu Amiga-500 ja jonka paras peli oli stunt car racerin ohella mielestäni musiikkiohjelma Octamed. Nälkä kasvoi syödessä ja syntikkapinot, moniraiturit ja sen semmoiset valtasivatkin pian huoneeni. Piakkoin niistä alkoi olla ihan oikeata hyötyäkin, kun isän tuttuja jazz-maailman huipulta tulivat meille jamittaan, niin kukas muu se sinne viritteli mikkejä ja raitureita, synien näppäilyn lomassa, kuin itse. Yhtäkkiä huomasinkin hämmennyksekseni, että vaikka mielestäni niissä olisikin ollut vielä paljon paranneltavaa, näitä nauhoituksiahan kehutaan ja joitain jopa julkaistaan! Mutta mitenköhän se mikaaminen ja äänittely sitten tapahtuisi paremmin? Toki ylellä, yms. studioissa soittokeikoilla/roudarina käydessä tuli ammattipappoja kiusattua aina riivaamiseen asti, mutta eihän niitten selityksistä ymmärtänyt itse-oppinut poikanen mitään. joskus 95. Kuulin sitten sibiksessä järjestettävästä äänittäjä/tuottaja koulutuksesta ja ilmoittauduin pääsykokeisiin. En päässyt. Koulutuksen vetäjä Tipi Tuovinen kertoi syyksi että "Tätätän kertainen ryhmä edustaa vähän tällaista kakakamarunkkari osastoo. Et sä viihtyis. Hae ens kerralla uusiksi, niin kakakatotaan sit..." Ja minähän hain, ja pääsin ja muutin helsinkiin 97.
Siihen aikaan Tipin järjestämä koulutus oli mukavan byrokratiavapaata. Me istuttiin käytännössä puoli vuotta Sountraksilla, kuunneltiin konkarin selityksiä, käytiin tupakalla, ääniteltiin, tupakoitiin, miksailtii, tupakoitiin ja mentiin aika useesti tuntien jälkeen c-tarkkaamoon, eli viereiseen baariin puhumaan musiikista ja teknologiasta ja Tipi usein mukana. Lopputyönäni tekaisin oman levyni, josta sain kiitettävän arvosanan.
Se mikä sysäsi minut väjäämättä studiotyöläiseksi, oli se seikka että luokkakaverinani sattui olemaan myös Mikkolan Matti, joka puolestaan teki lopputyönään Tehosekoittimen varoittavan esimerkin ja johon hän pyysi meikäläistä äänittäjäksi ja jeesaamaan miksauksissa. No hommat meni sen verran hyvin, että tein heille myös pari seuraavaa levyä ja muita Matin kavereitten bändejä, kuten nollaseiskaa ja lehtivihreitä. Työt tuppaavat poikimaan lisää hommia ja niitä on siitä lähtien riittänyt ihan kivasti. Olen kuitenkin sen verran mukavuudenhaluinen, etten tee kuin itseäni kiinnostavia projekteja, joten kokopitkiä levyjä tuleekin tehtyä vain pari-kolme vuodessa.

Masterointipuuhiin päädyin taas sitä kautta, että konemuusikkona(kin) olin niitä harvoja studioteknikkoja, jotka tuohon aikaan oikeasti ymmärsivät sekä elektronisen musiikin estetiikan päälle ja hallitsivat samaan aikaan studiotyöskentelyn salat ja lisäksi tällä köyhällä nuorukaisella oli riittävästi pokkaa ilmoittaa hallitsevansa salatieteen , jota myös masteroinniksi kutsutaan :D

Jotta sellasta turinaa tällä kertaa. Ens kerralla kerron, kuinka vaimo patisti minut livemiksaajaksi (Ja jota se on kyllä monta kertaa kironnut!) Mutta nyt pitää jatkaa laulueditointeja.

Ps: Täten haastan kaikkia alan immeisiä muovipullon pantin hinnalla mukaan avautumaan uravalintaansa johtaneista tapahtumista.

2 kommenttia:

  1. Loistava Tipi-sitaatti.
    Va-va-valtava ssoundi!

    T: Audiosyyllinen pohjanmaalta.

    VastaaPoista
  2. Mie lähden tuoho komppaamaan heti.

    VastaaPoista