Taidelaji nimeltään voileipä

Vielä tänäkin päivänä törmää toisinaan ihmisiin, joille voileivän oikeaoppinen kasaus on mysteeri. Hommahan perustuu suurimmaksi osaksi käytännön sanelemiin lakeihin joihin vaikuttaa lähinnä kova fysiikka ja esteettiset (maku) ominaisuudet.
Joissain ravintoloissa kiinnitetään lisäksi huomiota leivän visuaalisuuten, lähinnä ripottelemalla jotain herneenversoja tms. rehuja päälle, mutta se ei liity voileivän fundamentaalisiin ominaisuuksiin millään tavoin. Sillä ravintoloitsija vain yrittää perustella leivän korkeaa hintaa paremmin asiakkaille.


Voileivän perusosasethan ovat, ja nimen omaan tässä järjestyksessä:
-Leipä.
-Levite (Ei. suolaton kevytmargariini ei ole levite ja kyllä, oliiviöljy oikeassa kokonaisuudessa on.)
-Leikkele (Ei. Lauantaimakkara ei ole leikkele.)
-Juusto (Ei. Edam ei ole juusto.)

Näin muodostamme eheän kokonaisuuden, joka palvelee tarkoitustaan niin rakeenteellisesti, kuin kulinaristisestikin. Näin rakennettuna maku avautuu oikein ja harmoonisesti. Esimerkiksi, jos vaihdamme juuston ja leikkeleen järjestystä, sekoittaa se makujen järjestyksen pureskeltaessa. Vähän niinkuin kengän-nauha olisi auki. Kävely kyllä onnistuu, mutta kömpelöä se on.

Ilman jotain näistä osasista voileipä on vajaa. Sillekin on toki omat käyttönsä, kuten ruoan lisukkeena, mutta pysyttäytykäämme ns. aterialeivässä, joka on siis kokonaisuus itsessään.

Paljon hämmennystä aiheuttavat lisäkkeet, kuten homejuustot, maksamakkarasiivut ja ns. viherpiperrys, eli kurkut, tomaattisiivut, paprikat jne...

Tässä aloittelijoita auttaa sekunti sitten kehittelemäni, kieltämättä hieman ontuva muistisääntö, mutta sääntö se on sekavampikin sääntö:
Paska painuu pohjaan ja luonto pyrkii pintaan.

Eli pehmeät lisukkeet heti levitteen jälkeen ja viherosasto aina päällimmäiseksi.

Eikä unohdeta mausteita, joista kaksi tärkeintä ovat:
-Rouhittu mustapippuri. Tämä tiukentaa leivän makua kivasti heti levitteen päälle rouhittuna ja tuo sopivasti särmää esim. tomaatin päälle (eli päällimmäiseksi) laitettuna.
-Aromisuola. Tätä suositellaan lähinnä tuorekurkun päälle tuomaan makeutta takaisin, kurkun muutoin raikastaessa leipää liikaa. (Krutonki salaatissa on sitten erikseen. nyt on kyse leivistä!)


Näillä suppeilla neuvoilla ja nyrkkisäännöillä pitäisi aloittelijoidenkin päästä alkuun.
Homma vaatii perehtymistä ja töitä. Sitten kun perusasiat ovat kunnossa ja moitteeton leipä syntyy kuin itsestään, voidaan kaavaa maltillisesti rikkoa, mutta tulette kyllä huomaamaan että loppujen lopuksi mielekkäät variaatiot leivän suhteen ovat hyvin rajalliset. Pienetkin variaatiot kun tuovat mukanaan hyvin radikaaleja muutoksia, niin rakenteeseen kuin makuunkin. Maltti on valttia. Tie on pitkä mutta palkitseva!