Puhutaanpas vähän ekvalisaatiosta livehommissa

Jos mahdollista, niin ihan ensimmäiseksi älä!

Siinä teille vähän klickbaittia. 

Jos kanavasta ulostuleva ääni ei ole halutunlainen, niin ensin kannattaa mennä sen äänilähteen ääreen ja ruveta kuulostelemaan, että miltä se kapine oikeasti kuulostaa? Ja kun sanon “ääreen” tarkoitan lähelle. Ihan siihen tuntumaan. Siihen mihin suunnittelit pistäväsi sen mikromafonin. Tämä lienee ihan selkeä homma, ilmiselvistä syistä? Kuten tietty sekin, että varo nyt sitä herkkää kuuloasi siinä samalla.

Jos esim. siinä tomarissa on ei toivottuja resonansseja, niin pyydä soittajaa ystävällisesti virittämään sitä. (Demppaaminenkin on virittämistä) 

Jos kitarakaappi rääkyy ikävästi, niin kysy onko sillä kitaristilla tulossa myös muita soundeja illan aikana? Jos nekin kuulostaa paskalta, niin ehdota vahvistimen säätämistä. Nimittäin yllättävän harva ns. ”semi” kitaristi osaa ottaa vehkeistään sen hyvän soundin ulos mikä siellä luuraa.Jne jne...

Sitten jos se lähtösoundi on hyvä, mutta ei vieläkään kuulosta hyvältä, niin olis kamalan kiva tietää, että miltä se mikki kuulostaa. Ei niitä viiskaseja ja viisseiskoja roudata mukana sen vuoksi, että ne on ultimaattisen hyväsoundisia, vaan sen takia että kaikki tietää miltä ne kuulostaa, miltä niitten vuoto kuulostaa ja tietty siksi, että niitä on maailmassa enemmän kuin torakoita ja nekin selviytyvät keskikokoisesta ydinsodasta.

No niin, sitten kun nämä kaikki asiat on kunnossa, niin pitää vielä tietää mihin sillä mikillä sohitaan. Viimeisimmässä ilmestyskirjassaan apostoli Torvinen sanoi osuvasti: “Sinun pitää ottaman viisseiskan ja osoittaman sillä äänilähdettä.” Ja tässä on toki nerollisuuden siemen. Mutta vaatii hieman täsmennystä: Mihin kohtaan äänilähdettä osoitellaan ja kuinka läheltä? Ja millä muulla mikillä voisi, mimmoisella suuntakuviolla ja missä kulmassa?

Otetaan pari esimerkkiä: Senkun e604 tomimikki, on yks mun kaikkien aikojen suosikkini. Halpa, kestävä ja siinä on heti valmis soundi. Ei se ole flätti, vaan se kuulostaa tomarilta. Olinkin yllättynyt kun eräs arvostamani kollega kertoi vihaavansa kapinetta. Kuulemma kaikki tomit kuulostavat ihan pahvilaatikolta. No hän ei ollut hoksannut panna sitä tarpeeksi lähelle kalvoa. Parin sentin päästä tulee nimittäin ihana proximity ja johan tömähtää! 
Sen jälkeen kun sen asettaa oikeaan paikkaan ja kulmaan, niin ettei se poimi ihan päntiöinään peltejä, niin avot! Rokkisoundi on läsnä.Muutenkin ko. Mikkejä on hyvä olla salkussa kourallinen, siltä varalta että tulee yllätyksiä. Semmoisen nakkaa rumpalin lisäsnareen, tai yllätyspuhaltajien eteen hyvillä mielin, koska vain.

Entäs sitten kitarakaappi? Raamatullinen tosiasiahan on se, että otetaan sm57 ja pannaan se ihan kiinni kartion keskelle. Noh näin ateistina olen tästäkin hieman eri mieltä. Toki sen voi panna ihan keskelle, mutta sitä tulee yleensä kääntää sivuun siitä pölykupista, kas kun ne kaikkein pahimmat puukkotaajuudet syntyy siinä kartion keskipisteessä. Ja näin pienellä ranneliikkeellä me poistetaan se kauhea kihinä ja ikävät resonanssit yläpäästä, mutta säilytetään sen preesens ja mahdollinen hyökkäävyys.

Tai vaikka kaihon karavaanin perkka ja rumpuoverit. Lyöjät kun ovat lavalla vierekkäin, niin miten estetään peltien vuotaminen perkkamikkiin ja toisin päin? No ei ainakaan ekvalisoimalla, vaan suunnataan mikit huolellisesti ja pannaan ne kasikuvioisiksi, se kuuro kylki päin epätoivottua äänilähdettä.

“Helppohan sun on saada tuon huippuartistin laulu soundaamaan noin hyvälle, kun sulla on sen edessä tonnin mikki!”

Nooh, Tuure Kilpeläiselle valikoitui kymmenien joukosta kalliimman puoleinen pyydys, mutta ei se KSM9:kään nykyään ole kuin keskihintainen. Se nyt vaan sopii sen naaman eteen parhaiten.Ennenhän senkin edessä oli mm. Senkun 441, mutta monitorihommissa siinä oli kaikenmoista kramppia.

Jukka Pojalle mä käytin e935:sta, Raappanalle SM58, Reino Nordinilla tais kans olla jompi kumpi. Elastisessa oli joku niin perus, etten edes muista. Emma salokoskelta otin sen oman Neumannin pois kun se vuotaa niin älyttömästi ja annoin jonkun perus Sennheiserin jne jne.Tällä listalla mä painotan sitä, että ei se vehkeen hinta merkkaa mitään, vaan se että valikoidaan oikea työkalu, oikealle äänilähteelle.

Esimerkiksi just todella, todella hyvänkuuloinen ja kallis Neumann KMS sarjalainen Tuurella ei toimisi ikinä. Ensinnäkin bändissä on kuusi ukkoa ja kauhea kohkaus, eli se herkkä kapine poimisi sen kaiken lavapauhun yhtä lujaa, kuin laulunkin. Lisäksi siinä on tosi heleä yläpää, ja hattupäällä on taas niin vaeltavat ässät, että siihen pitäis panna yläpäänleikkuri, ettei pää räjähtäisi. Siitä kun leikkais sitten kaiken ikävänkuuloisen poies, niin jäljelle ei jäis enää mitään.

No sitten kun äänilähde on terveen kuuloinen,  kamat on kunnossa ja silti sointi ei ole ihan maalissa, niin sitten väännetään sitä ekvalisaattorin nappulaa. Mutta mihin suuntaan? No oletusarvoisesti alaspäin. Tämä johtuu siitä, että leikkaavat toimenpiteet ovat yleensä aina läpinäkyvämpiä, kuin korostavat. Jos sä haluut lisää botnea ja preesenssiä soundiin, niin sen sijaan että nostat bassoa ja diskanttia, sä voit leikata keskialuetta ja nostaa sitten vähän itse kanavan volumea.Mä olen ennenkin puhunut gainstagingista. 
Jos sä nostat ekvalisaattorilla vähän kaikkea, sä nostat aina myös kanavan voluumia.
Leikkaamalla sä taas annat kaikelle enemmän tilaa hengittää. Tämä korostuu varsinkin summausvaiheessa, kun kaikki ei olekaan yhtäkkiä enää tukossa. 

Ja menemättä syvemmälle eri ekvalisaattorityyppien sielunmaisemaan, niin hyvä nyrkkisääntö on se, että jos boostataan, niin boostataan melko leveällä pensselillä. Ja kun leikataan, otetaan tarkempaa sivellintä käyttöön. Nimittäin kapeat nostot Eq:lla käyttäytyvät monesti hyvin vekkulisti. Siinä tulee mukaan kaikenmoista resonanssia, vaihekääntöä, säröä ja digipuolella “pre-ring”:iä,  etseteraa.

Entäs sitten ne isommat kuvat? 

Jos sulla on vaikka viisi taustalaulumikkiä, kuten SM58 ja ne kaikki komottaa öbaut 250Hz:stä, niin mikset ajaisi niitä ryhmään ja ekvalisoisi kerralla koko nippua? Tai soundchekissä huomaat raapivasti jatkuvasti vähän joka toisesta kanavasta neljänsadan hertsin pahvilaatikkoa poies. No auttaisko siihen, jos leikkais masterista ko. Taajuutta? Ai ei vai? No pitäiskö tarkistaa, tuleeko ko. Taajuutta monitoreista turhan paljon ja hoitaa se osasto kuntoon?

Pitäiskö puhua myös siitä PA:n virittämisestä hetki?

Samaisessa imestysten kirjassaan samainen profeetta on myös todennut viisaasti:
“Ja katso, tuossa on kaiuttimen pehmeä puoli, mene ja suuntaa sillä kuulevaa väkijoukkoa!” Ja noin, meillä on äänentoistojärjestemäasennus.

Sitten me joko pannaan kohinaa soimaan ja sohitaan mikillä siellä salissa ja haikaillaan suhteelisen suoran vasteen perään. Tai mun tapauksessani ajetaan vittumaisen kuuloista sinisviippiä ja kuunellaan, mitä ei toivottua salissa ja systeemissä nostaa päätään. Sitten otan täysparametrisen ekvalisaattorin ja rupean tutkimaan, kuinka vähäisillä ja kapeilla liikkeillä mä saan sen PA:n ja akustiikan soimaan yhteen mahdollisimman neutraalisti. Toisinaan tämä ei onnistu, ja silloin tehdään isompia liikkuja. 
Toisinaan taas jostain ärsyttävästä taajuudesta ei vain pääse eroon, vaikka kuinka tappelisi. Se on yleensä joku pahempi akustinen häpsy, johon ei pure muu, kuin dynamiitti. Tai akustointi, tai PA:n siirtäminen. Mutta yleensä sen kanssa vaan pitää tulla toimeen.

Sen jälkeen kun mikään ei häiritse kamalasti, mutta soundissa on vielä sitä lempimusiikkia kuunnellesasi vähän liikaa vaikkapa “laatikkoa”, niin semmoiseen se graafinen Eq:on laajoine Q-arvoineen oikein mainio.

Mä olen toisinaan ollut todistamassa semmmoistakin, että viritetään se PA-yks puoli kerrallaan. Ja vaikka se nopeasti ajatellen on lähes järkevää, onhan eripuolilla salia, lähes poikkeuksetta erilainen akustiikka, niin älä nyt hyvä ihminen niin mene tekemään! 

Ekvalisaattori on aikakone. Jokainen tehty liike muuttaa ko. Taajuuden vaihetta, eli aikaa. 

Pysähdy hetkeksi ja sisäistä yllä oleva lause. 

Jos meillä on symmetrinen äänilähde. Sanotaan vaikka monona tuleva laulu, ja sä leikkaat kahta sataa hertsiä, niin ihminen ei pysty kuulemaan sen taajuuden vaiheliikkua. Henkilö on sellaisessa todella huono. No mutta otetaan sama äänilähde, ajetaan se stereoksi ja tehdään vastaava liikku erikseen L+R kanaville, mutta epäsymmetrisesti. Tai leikataan vain toista puolta ja kas, äänikuva menee ihan vinoon. Tai tehdään leikkaus vähän eri taajuuksille ja sama homma, vähän eri tavalla. 

Entäs sitten, jos huone boostaa jotain taajuutta vasemmalta, mutta oikealla onkin siellä kuoppa? Sun pitää hakea siinä tapauksessa jonkinlainen symmetria siihen balanssiin, mutta tehdä se symmetrisesti. Tai ottaa vaihelineaarinen ekvalisaattori käyttöön, joka kuormittaa pirusti prosessointitehoja, aiheuttaa huomattavan paljon latenssia ja lisää varsinkin alemmilla taajuuksilla kosolti pre-ringiä.

Monesti onkin ihan vain parasta lukea japanilaisen kerjäläismunkki Ryokanin zeniläistä runoteosta:
Suuri Hupsu, jossa on yksi parhaimmista kuvauksista rundaamisesta.

Ihmisen elämä tässä maailmassa
On kuin veden pinnalla ajelehtiva limaska; Kenen sydän sellaiseen kiintyisi? Minulla oli syyni, en minä suotta Eronnut perheestä ja ystävistä, tarttunut sauvaan, Vilkuttanut hyvästejä kotikaupungille. Ties montako kevättä olen elänyt kerjuukulhon varassa, Parsinut ja paikannut repeillyttä kaapuani. Satuin osumaan erakkomajaan jonka rauhaa rakastan, Viivyn täällä hetken, annan onnellisten päivien kulua - Nyt olen löytänyt vielä sukulaissielun, Jonka kanssa ei ole tarvis leikkiä isäntää ja vierasta. Tuuli puhaltaa tuhannen syltä korkeiden honkien latvassa, Krysanteeminkukille on laskeutuntut kylmä huurre. Tartun käteesi, astumme sinisten pilvien tuolle puolen, Unohdumme tähän aavalle, autiolle rannalle.