Kitaramikityksen alkeet

Piakkoin siintävän kahdenkymmenentuhannen kävijän kunniaksi, ajattelin julkaista mahdollisimman useaa lukijaa kiinnostavan populistisen postauksen, joka luonnollisesti käsittelee sähkökitaran tallentamisen perusteita.
* * * * Yy-kaa-yykaakoonee: * * * *

Jos lähdetään siitä että 57:lla on äänitelty mahtiskeboja maaliman tapista niin mikin paikalla etsitään kitarakaapista ensin haluttu lähtösoundi. Yleensä se tuikataan ihan kankaaseen kiinni ja elementin keskelle. Sitten ihmetellään kun korvaan sattuu "puukko" Elikkäs metallista riipivää taajutta tulee vähän liikaa.
Siitä lähdet kääntämään mikkiä reunaanpäin ja johan helpottaa. Ihan elementin reunassa soundi meneekin jo liian tuhnuksi ja yläpää häviää liikaa ja eiku takasinpäin.
Sit ku soundi on just helvetin kiva, niin käännä vielä milli enämpi keskelle. Kirkkaampaa soundia on näetsen helpompi miksata tummemmaksi, kuin kirkastaa tuhnua.

No nih. Nyt on tiukka ja tanakka kitara purkissa ja eiku miksaamaan.

Niin hyvää kitarakaappia tahi mikkiä ei olekkaan, etteikö äänittäessä soundiin muodostuis jonkinlaisia ikäviä resonanssipiikkejä. (No Jaakonahot on sit erikseen;) Otamme mahd. neutraalin Eq:n jossa Q-säädön saa ihan naurettavan tiukaksi ja boostataan jotain kivat 16db tai kuinka paljon vaan kantti ja kamat kestää. Master vola suht hiljaiselle, ettei korvat rikkoonnu ja skittaraita pyörimään. Sit lähtään skannaamaan ylätaajuuksia, kunnes tulee tällanen piikki vastaan ja sen kyllä huomaa, kun kohdalle sattuu mahottomasta ulvonnasta. Metsästetään niitä muutama, joskus riittää yks, toisinaan useampi, mutta yleensä max neljällä pitäis pärjätä. Ne pahimmat luuraa yleensä siellä 2.5-4khz paikkeilla.
No ne kun on löytyneet ja tiputettu pois kehistä, niin alkaa olla soundi terveellä pohjalla. Nyt voit onnitella itseäsi onnistuneesti suoritetusta "sonic mikroscope" tekniikasta. Sen jälkeen voit tuupata jollain hyväsoundisella eekuulla, laajalla Q:lla pari deppaa sitä yläpäätä takaisin, jotta saadaan raikkaus takas kehiin.

Kolmen, neljän huntin paikkeilta sä löydät sitä "pahvilaatikkoa" joka voi olla hyvä tai huono juttu. Ihan tapauskohtaista.

Alapää on ihan sairaan hieno juttu, kun heviskebaa kuuntelee soolona. Vittu et on isot pallit, kun boostaa 80hz + 6dB:tä!!!!!!
Sellanen skitta ei vaan mahdu millään miksaukseen, mikäli bändissä on vielä basisti ja bassorumpalikin.
Eli leikkaa skittan alapää pois, siitä, mihin basso loppuu. Se voi olla yllättävänkin botneton. Mut tää on jälleen tapauskohtaista.

-"No mut ei se kuulosta vieläkään tarpeeksi isolta ja niinku ameriikalta!!??!"

Soita skittaraidasta identtinen otto (eli tuplaus.) ja panoroi nää raidat laitoihin. (Tän voi tehdä vaiks eri styrkkarin läpi, niin saa vähän lisäväriä soundiin.)
Tai sit oot laiska ja oikaiset: Kopioi skittaraita, viivästä 10-20 millisekuntia ja panoroi taas laitoihin. Vaarana jälkimmäisessä on se, että soundi "vaiheistetaan" täten leveän kuuloiseksi ja koko skittaraita voi pahimmassa tapauksessa kadota monokuuntelussa kokonaan. Tai sitten askartelet mahiksien mukaan valmiista kitararaidasta tuplaukset, kopioimalla saman riffin sisällä, eri kohdista. Eli jos riffi menee c-c-c-c-d-d-c-c
Niin kopsaat esim. kolmannen ja neljännen c:n tuplaamaan ekaa kahta c:tä, toisen d:n tuplaamaan ensimäistä d:tä jne... (onko-kiire-vai-tehdäänkö-tietokoneella?)

Jotku kompressoi kanssa säröskebaa, mutta se tehdään enemmänkin ko. kompressorin ominais-soundin takia. Säröskebassahan ei yleensä oo enää kauheena mitään dynamiikkaa jäljellä, jota sinäänsä pitäis lyttäillä.

Treeniä kehiin. Kyl se siitä hahmottuu!


* * * * * * *

Että sikäli. Jos koet moisten "how-to" tyypisten kirjoitusten kiinnostavan, niin huuda hep! Ja minä mahdollisesti jatkan kikkojen kirjallista jakoa. Myös kysymyksiä ja toiveita voipi kommenttilootaan esittää.