Ääntä ja kuvaa

Taas mentiin pitkästä aikaa. Jukka Pojan ja SEB:in kera liikuttelimme itseämme kohti Kotkaa, ilman siipii ja heti tuli ongelmia: Jotenkin perinteeksi muodostunut lupaustikki-korttipelirinkimme kangerteli ja tökki kummasti. Näitä taitoja pitää näemmä harjoittaa aktiivisesti tai ne unohtuu. Kyllä puoltoista kuukautta on pitkä aika huh huh. Noh onneksi itse soittohommat meni kuten pitikin, niin jäi kuitenkin saldo plussan puolelle. Oli vallan fantsua miksailla herroja pitkästä aikaa. Keikan aikana joku jantteri oli kuulemma kysellyt ihan tosissaan PA-firman edustajalta, jotta vetääkö bändi tosiaankin pleipäkkinä keikan vai mistä tässä on kyse? "Miten niin"-kysymykseen hän täsmensi, että eiks tää musa tuu muka sitten CD:ltä?
Otin sen kehuna.

Lauantaina heräilin hotellissa puhelimen pirinään, missä ystävät vannotttivat saapumaan kallioon, kokeellisen elektroniikan seuran workshoppiin bendaamaan virtapiirejä. Eihän se auttanut muu, kuin kotiin päästyäni napata vaimo mukaan ja hakea kellarista eräs vanha elektroniikkaprojektini, joka on periaatteessa erittäin rankasti modattu ovikello. Paitsi että helvetinkone on tarkempi määritelmä moiselle. Kas kun se pörisee, ulisee ja kirskuu mitä ihmeellisimmillä tavoilla, riippuen siitä, miten namiskuukkeleita vääntää ja kytkimiä runttaa.

Pienellä jeesillä sain rakennettua siihen kohtalaisen toimivan synkkapisteen, jota voipi tulevaisuudessa triggeröidä sopivalla analogisekvenserillä.
Illemmalla mentiin vielä rouvan kanssa heidän pajallensa, jossa oli ilmassa omituista höpinää, dokumentin tekoa ja vapaamuotoista jamitusta. Lystiä siis!

Sunnuntaina käytiin kävelyllä kauniin kanssa. Keli oli mitä hienoin ja kuulas mitä kummalisempiin valokuviin, kuten tämä oluympiastadionilta bongaamamme ihmiskirnu.

Sellainen ajatus siinä muhi, että tulevilla sukupolvilla tulee olemaan vaikeaa hahmottaa menneisyyttä kuvien kautta, kun eihän se enää nykyteknologian myötä olekaan niin selkeää, että millon se kuva on otettu. Hyvänä esimerkkinä nyt vaikka tämä kikkailu viimeviikolta, johon hain "hivenen" vanhempaa henkeä:

Ja sitämyöten jatkoimme, jotta digikalustomme on kyllä mitä mainioin, mutta välillä olisi kiva kokeilla vähän hommaa perinteisemminkin menetelmin ja päädyimme tulokseen, että joku vanha venäläinen ruppana olisi just hieno omistaa. Kaupan hyllyltä toki löytyisi ylihintaista muovilootaa, kuten tämä uusiotuotettu Diana, mutta aito ja alkuperäläinen Lomo LC-A olis kuitenkin "se" juttu, jossa olisi eniten fiilistä. Niin että jos jollain pölyttyy moinen räpsytin hyllyn perällä, niin saapi tarjota!

Muutenkin olen nyt pahasti friikahtamassa itärajan ihmeteknologiaan näissä kamerahommissa.Meinaan että veli venäjäläinen osasi tehdä melko pirunhyvälaatuisia linssejä, joita sitten voipi törkkiä pienellä vaivalla ja sovitteilla digirunkoihin. Manuaalinen hallintakaan ei haittaa, kunhan jälki loistaa... tai on tarpeeksi outo. Anoppilasta sattui löytymään kysymällä melkoinen arrearkku ko. putkia, makroista superteleen. Niitä tässä odotellaan vesi kielellä.

Niin ja huuto.net on kuulkaa paha paha paikka tällaiseen hommaan. Juuri tuli hihkastua kotiin Smena 8M, ensinnäkin koska se on hieno ja toisekseen, koska sen tuottama jälki jotenkin hiveli silmääni kovin:

Vähäisin syistä ei myöskään ollut se, että hinta oli melkolailla edullinen 19€

Todellisuutta penäämässä

Viikonloppuna harrastimme melkomoista kreisibailausta. Mä leipasin raavaana miehenä oliivifocaccian, oheisen loistoreseptin pohjalta, paitsi että olen pimpannut sitä hunajalla sekä bruchetta mausteseoksella. (Oliiviöljyä sekä suolaa saa myös laittaa reilummin!)
Leivän valmistuttua nappasimme sen, sekä dixitin kainaloon ja lirvahdimme ystävien joukkoon.
Siellä söimme sitä sun tätä herkkua ja joimme ykkösolutta elokuvanteon ohella.
Meillä oli nimittäin valopöytä pullollaan erinäisiä maaleja ja musteita, sekä sekalaisia työkaluja kirurgin tarvikkeista paineilmapulloihin, joilla tuotimme mitä kummallisempia freimejä suoraan blankolle filmille.
Tekniikka oli vapaa ja sitämyöten ruuduistakin tuli mitä moninaisimpia. Enpä malttaisi odottaa, että ne saa siirrettyä digitaaliseen muotoon, jotta näkisi miltä ne näyttävät liikkeessä.

Tuossa päivänä eräänä minulle esitettiin kysymys:
"Jos voisit omaksua taidon, mikä se olisi?"
Siihen oli harvinaisen helppo vastata: Haluaisin oppia ymmärtämään ja soveltamaan matematiikkaa. Luonnontieteistä kiihottuneena sitä tulee monesti mieleen, jotta olisipa kiva oppia sen kieli. Mutta kun ei lähde, niin ei. Yritetty on. Ja siitäpä syytän suurimmaksi osaksi ala- ja varsinkin yläasteen matikan opettajaa, joka sai kuivakkuudellaan ja yleisellä tympeydellään ihan kaiken muun maailmassa vaikuttamaan paljon kiinnostavammalta, kuin just opettamansa aritmetiikan. Toisaalta mulla on ollut aina enemmän käytännöllinen mieli, kuin teoreettinen... Tai siis näin olen asian itselleni perustellut. Mutta miksi sitten pähkäilen jatkuvasti kaikenlaisia teorioita päässäni, joiden paikkansapitävyyden joudun sitten käytännössä testailemaan ihan fyysisesti, kun ei se teoreettinen ajattelu luonnistu loppuun asti.

Mistä tulikin mieleeni takautuma yläasteen matematiikan tunnilta, jossa piti pistokoetehtävänä laskea ko. ympyrän piirin pituus, minkä ratkaisinkin luokastani ensimmäisenä ja vieläpä täysin oikein. Silti sain kokeesta hylätyn. Tehtävä ratkesi kohdallani niin, että nappasin paidanhelmastani pätkän lankaa, jonka pyöräytin vastaamaan kyseistä ympyrää ja mittasin langan pituuden.

Tieto lisää tuskin...

Ihan vain muistutukseksi itselle: Sitten jos joskus täytyy alkaa jonkun maan diktaattoriksi (sanelija?)
niin nuorisolle ei missään tapauksessa passaa antaa liian hyvää koulutusta. Nehän ei sitten enää tyydykkään mihin tahansa paskaan. Olkoon Tunisian esimerkki opiksi!

Mutta pestiä odotellessa on hyvä keskittyä musisointiin.
Meidän audiovisuaalinen bändimme on päässyt jo niin pitkälle että meillä kulkee vihdoin audio ja ohjausdata synkassa. Toisin sanoen biiseihin rakennetaan jo sävellysvaiheessa itse musiikin ohella sykronointia videoklipeille ja efekteille, ihan samoin kuin mitä käytetään softainstrumentteja ja efektiautomaatioita. Tää on mennyt vähän perse edellä puuhun ja aikaakin on kulunut pari vuotta kauemmin, mitä alunperin ajateltiin, mutta tyhjästä kun nyhjäsee, niin kaikki pitää keksiä ite. Lisäksi kun tehdään taiteellisesti kunnianhimoista paskaa, niin aina pitää etsiä siitä aidasta se korkein kohta, mistä lähdetään sitten rimpuilemaan ylitte.
Eilen tuli muuten taas ohitettua jälleen yksi vistanpylväs. Keksimmä nimittäin bändille vihdoin nimen:
-Autonorder- 
Pieni verbaalikikkailu, vaikka sitten kieliopin kustannuksella, on aina paikallaan.

Klubbailua

Keikkaa pukkas suomen klubeilla. Vuoden ensimäistä vieläpä. Paimentamani orkesteri oli tällä kertaa maan mainio The Souls, joka lämppäs Güntin Peeriä mitä mallikkaimmin ja minä sen kun väänsin namiskuukkeleita rokkiasentoon.

Kerrankin oli tällaset kahden bändin iltamat harvinaisen kompromissitonta ja näppärää puuhaa, nimittäin kun lavalla on kaks rokkitrioa, joista meidän bändi nyt muutenkin menis epäortodoksisesti riviin siihen lavan eteen, niin ei tullut tälläkään kertaa ahdasta. Lisäksi kun Güntillä oli oma tiski ja muukin tekniikka, niin ei tarvinnu edes arpoa kanavien ja mikkien kanssa. Sekään ei haitannut että toisen bändin crewi oli harvinaisen asiallista ja lepposaa ukkoa.

Ja se taannoin hommaamani ribboni toimi näköjään rokkisetinkin overina ihan mahottoman hyvin.
Pellit raikaa ja setti jytäjää komiasti, muttei millään turhan kireästi. Ja kasikuvioisena se jätti hienosti huomioimatta sivuilla mäykkäävät kitara ja bassokamat. Joskus mä vielä tohdin testata tollasta basariin!

Tieto, totuus ja ymmärrys

Lehtikolumneja kierrättämässä. Osa 13.

Tässä elämän ristiaallokossa luoviessa tulee tämän tästä vastaan tilanteita, jotka nyrjäyttävät pienen ihmisen mielen ihmettelemään omaa asennoitumistaan tai mielipiteenmuodostustaan.

Hetkittäin sitä hairahtuu ajattelemaan, ettei monissakaan asioissa ole mitään ongelmaa tai ristiriitaa, mutta pienellä pähkäilyllä ja asiain pyörittelyllä sitä huomaa valitettavasti olevansa älyllisen lisäksi henkinen kokonaisuus, joka mitättömällä ponnistuksella saa asian kuin asian joko uskomattomaan solmuun tahi yliyksinkertaistettua. 

Siis aivan samoin kuten myös ne kaikki ”muut”, jotka ovat yleensä väärässä.

Miten esimerkiksi suhtautua maahamme levinneeseen romaanikerjäläisten rintamaan?

Järki kehoittaa olla antamatta almua, koska ”kohtahan ne tulee kaikki tänne loisimaan”

ja jos ei nyt järki, niin epäluuloinen mieli vielä kehittelee salaliittoteorioita kerjäläisten takana väijyvistä koplista, jotka vievät mahdollisista heille lahjoitetuista senteistämme leijonanosan kansainväliseen rikollisuuteen javoihyvänenaikasentään... Samaan aikaan minä ihan tietämällä tiedän ja sydämelläni tunnen, että siinä istuu ja rukoilee roposeni perään ihan ehta ihminen, jonka hätä kumpuaa puutteesta jollaista tällaisen länsimaisen tehotuotetun broilerin on hyvin hankala käsittää, samaistumisesta puhumattakaan.

Ennen vanhaan, kun jumalaakin pelättiin ihan eritavalla, kerjäläisiä kunnioitettiin. Antoivathan he rahvaalle mahdollisuuden pyytettömiin laupeudentöihin. Tai no oma nahka ja taivaspaikkahan siinä oli tietenkin perimmäisenä mielessä, mutta kuitenkin. Nykyihminen taas on niin tottununut voitontavoitteluun ja omasta ”vähästä” kiinnipitämiseen, ettei kerjäämistä tai kaupustelua yksinkertaisesti osata oikein käsitellä. Mutta valitettavasti asioilla ei ole taipumusta kadota silmiä ummistamalla.

Tai entäpä sitten geenimanipuloitu ruoka? Aiheesta tuntuvat mesoavan jälleen kerran isoimpaan ääneen ne, joilla on jyrkimmät mielipiteet asiasta. Joko aiheessa asuu saatana tai vapahtaja, eikä juurikaan mitään siltä väliltä. Toisaalta pelätään, että mitä jos? Entä jos manipuloidut geenit lähtevät leviämään ja saastuttavat ympäristönsä? Pahimpien tuomiopäivän pasuunansoittajien mukaan meillä kasvaa kohta porkkanoita selästä ja nenämme tilalla on joku aamu nokka! Tai ihan vain maltillisemmin, pelätään ettei vaikkapa leppä käsistä lähteneen sormeilun johdosta pölytäkään joku vuosi, niinkuin pitäisi. Tämä vaikuttaisi tietysti ekosysteemin muihin osiin, jonka kokonaisvaikutukset selviävät vasta, kun piru on merrassa.

Toisaalta mitä muuta vanha kunnon jalostaminen on, jos ei geenien manipulointia. Tomaatti oli alunperin varsin toisen näköinen ja makuinen kasvi, ennenkuin se jalostettiin nykyiseen tehokasvatusta suosivaan muotoonsa. Viljaa manipuloimalla helpotettiin aikoinaan Afrikan nälänhätää paljon tehokkaammin, kuin mihin itse pystyin koulussa näkkileipää nälkäpäivänä nakertamalla.

Maailma on täynnä kiistanalaisuuksia ydinvoimasta sähkögrilleihin. Pääasia kuitenkin lienee, ettei aseta omia mielipiteitään liian korkealle muiden yläpuolelle. Semmoinen tappaa keskustelun ja ajatustenvaihdon ja siitä olemme toivoakseni samaa mieltä, ettei se ole hyväksi kenellekään. Vai?  

Uusi vuosi, uusvanhat kujeet

Näyttää hyvältä. Nimittäin kalenteri on jo tässä vaiheessa syksyn korville asti melkolailla sopivan täynnä. Itseasiassa niin täynnä että tänään jouduin tuuppaamaan melkolailla ornitologisia töitäni kollegalle. Toisin sanoen, piti panna hyvä kiertämään puolestani. Kivahan se on näin päin, kun ei se aina ole niin sanottua tuo työn tae. Tähän minut on ajanut pääasiassa riddimin roiske. Sound Explosion Band erinäisine solisteineen on melkolailla haluttua tavaraa nykyään, mikä on hienoa. Suomi reggae voi paksusti, mikä on vain ja ainoastaan mahtava asia. Varokaa vain hevikansa! tai itseasiassa hevareitten mitään tarvi varoa, vaan muovisten musiikkiteollisten tuotteitten tulisi kavahtaa. Ihmiset janoavat vaihteeksi aitoa menoa!

Juuri käytiin myös neuvottelut semmoisen asian tiimoilta, että pitäis tehdä erään loisteliaan rokkibändin paras levy ikinä! No sehän vain sopii. Jampat on nälkäisiä ja mä olen melkolailla hyvä kokki, niin eiköhän me melkoinen soppa saada, sano... ööö... metaforisti. Kiva päästä taas studioon hääräämään useampi hattu päässä. Bändi haluaa mukaan tsykedeliaa, mikä sopii minulle mitä mainioimmin. Ai ku minä sitten tykkään tunkea langattomia mikkejä strutseihin ja panna ne juoksemaan savannilla, noin niinkuin esimerkin omaisesti.

Ja taas vain on tullut hankitua hankintoja. Loppuvuoden puolella kävin poimimassa kaupasta ribbon mikin, mikä kasikuvioisena mulahtaa nätisti Joken peltien väliin, poimien vain ja ainoastaan ne. Eikä muuten kihise, vaan on kuulas ja soiva soundinsa.
Postista tupsahti vihdoin myös kauan odottelemani vokaalimikki, joka löytyy Sennheiserin mallistosta ja tottelee koodia: e935. Kauan meni maahantuojalla saada tuotua niitä Suomenmaahan asti, mutta parempi nyt kuin ei koskaan. Viiskasi on mitä mainioin, mutta tää on mitä parhain. Ja kun salkusta löytyy oma, niin ei ole sen armoilla, mitä paikanpäältä sattuu löytymään. Monesti on nimittäin niin kummallisen soundisia kapuloita liikkeellä, että puolet soundcheckistä käydään läpi kelvollista vokaalipyydystä, joka ei mielellään haisisi ihan kamalan pahaltakaan. Senkin ajan voi tästä lähtien käyttää paremmin.

Pitää vielä suositella kaikille huumetta:
Stieg Larsson-Miehet jotka vihaavat naisia.
Siinäpä kuulkaa jännäri jota on vähän pirun vaikea laskea käsistään, kun on siihen kerran ryhtynyt. Eilen meni taas ihan vahingossa puoli viiteen!
Menee kirkkaasti mun jännärit- top vitoseen, mikä ei oo mun dekkarikulutuksellani ihan mitätön saavutus! 


Niin ja mitäköhän nämä yltiöjuustoiset kuvat taas ovat olevinaan? No just sitä itteään. Ihan vallan opettelin salaman käyttöä kotiolosuhteissa. Kamalan vaikea tuo tuommoinen räpsyvä vekotin ottaa haltuun!